Millaista on, kun läheiset kadottavat muistonsa ja muuttuvat toisiksi? Kun kahdesta korkeakoulutetusta, terveellisesti eläneestä, aktiivisesta ihmisestä tulee raunioita? Kun heistä tulee osa 15 000:stä vuosittain Suomessa todettavista muistisairaista?

Minä ja läheiseni olemme jättäneet mammalle ja papalle jäähyväisiä jo vuosia. Samassa tilanteessa ovat tuhannet suomalaiset. Dementia on kolmanneksi yleisin kuolinsyy syövän ja sepelvaltimotaudin jälkeen.

Nyt mamma ja pappa elävät jo tehostetussa palveluasumisessa. Sairaus tuli kuvaan vähitellen, mutta kiihtyvällä vauhdilla.

Ensin unohtuvat sovitut tapaamiset ja luvatut soitot. Auton parkkipaikka katoaa. Mamma kysyy samoja kysymyksiä kolme kertaa viiden minuutin sisällä.

Pappa sanoo, että tämähän kuuluu vain vanhenemiseen. Hän peittelee vaimonsa tilaa ja väittää olevansa vaimonsa muisti. Läheiset tivaavat lääkärikäyntiä.

Diagnoosin varmistuttua alkaa sairauden kieltäminen. Mamma itse ei hetkeäkään muista olevansa sairas, aika vaativaa se muistisairaalle olisikin.

Seuraavaksi myös papalle puhkeaa muistisauraus. Lääkkeiden otto unohtuu, ajan ymmärtäminen katoaa.

Omaiset saavat kovasti kaivattua apua Seniori-infon kautta ja kotihoito ryhtyy hoitamaan lääkkeiden kanssa. Huoli ei silti väisty. Se alkaa vaikuttaa omaan jaksamiseen.

Mamma ryhtyy seikkailemaan itsekseen pitkillä kävelyillä. Jouluna mamma sipsuttaa vierailulle läpi nietosten sandaaleissa, varpaat kohmeessa.

Pappa saapuu rippijuhliin pää luonnottomasti kenossa. Niska kuulemma vähän kipeä. Puolipakotetulla lääkärikäynnillä selviää kaularangan murtuma.

Kipsiseinään on jäänyt kallon muotoinen kuoppa portaiden laskeutumisesta kirjaimellisesti pää kolmantena jalkana.

On pakko tehdä suurempi muutos ja saada pariskunta lähemmäs omaisia. Paikkaan, jossa apu on heti lähellä. Asumisen järjestely ja sen kustantaminen vie loputtomasti aikaa. Kun muutto varmistuu täyttyy omaisten vapaa-aika muuttolaatikoilla, jätesäkeillä, kierrätyskeräysastioilla.

Muuttopuuhissa löytyy kymmenittäin mikroaterioiden pakkauksia, pinoittain mainospostia, parittomia kuppeja ja laseja, tyhjiä pahvikoteloita, kymmenittäin pussinsulkijoita. Alusvaatteet, sukat, vuodevaatteet ja matot loistavat poissaolollaan

Mihin kaikki nämä kirjaröykkiöt, koriste-esineet ja taulut saa menemään?

Pariskunta tuntuu ensin asettuvan mielellään hoivakotiin, mutta kohta alkaa seuraava vaihe. Mamma soittelee usean kerran päivässä "kesämökiltä", välillä "Hampurin matkalta". Selittää olevansa siellä vain pari päivää ja sitten kohta palaa kotiin, tavataan sitten.

Pappa haluaa muuttaa takaisin oikeaan kotiinsa. Täällä on vain näitä vanhoja ihmisiä, me olemme vielä niin nuoria.

Mamma ei tunnista enää itseään peilistä. Hiustenlaitto unohtuu, meikkaus on jäänyt jo aiemmin. Sitten katoaa ruokailuvälineiden käyttö. Mamma syö vain sormin, myös ravintolassa.

Kaikki hygieniasta huolehtiminen jää väliin. Suihkussa on muka käyty juuri äsken.

Välillä myös puoliso unohtuu. Mamma soittaa vihaisena, että hänen huoneessaan on joku vanha, vieras mies.

Sitten alkaa kadota sanoja. Televisiosta ja puhelimesta katoavat virtapiuhat. Lampuista varjostimet, johdot ja polttimot.

Jääkaappiin ilmestyy kenkä, vihanneslokeroon toppatakki. Kirjojen välistä löytyy leipää ja suklaata. Joka puolella on pienen pieniä, palloiksi pyöriteltyjä talouspaperin paloja. Käsilaukussa on maatuskanuken puolikas, maustehyllyssä sormuksia. Hopeiset ruokailuvälineet sänkyjen alla.

Kesähelteet ovat hankalia. Silloin mamma saa päähänsä lähteä kävelyille. Pappa ei yleensä huomaa vaimonsa poistuneen ja iltahoitaja ilmoittelee sukulaisille tapauksista. Ahdistaa, kun jokainen soitto on tiedotus taas mamman katoamisesta.

Hoivakoti ei vahdi asukkaidensa liikkeitä, sillä asukkaita on paljon. Mamma ei suostu pitämään paikantavaa ranneketta, se on ruma. Käsilaukkua tai kännykkää mamma ei muista ottaa mukaansa.

Lopulta keksitään ommella kenkiin matkalaukkujen jäljittimet. Niiden avulla mamma löytyy toistakymmentä kertaa hoivakodin lähimaastosta ennen vahinkoja.

Pariskunnan paino putoaa. Kumpikin on kadottanut vuodessa seitsemän kiloa. Omaisten kaikki liikenevä aika menee vahtimiseen ja kauppakassien kuljettamiseen. Jääkaappiin tuotu ruoka jää usein syömättä, muistista häviää nälän tunnistaminen. Edessä on siirtyminen tehostetumpaan palveluasumiseen.

Seuraavassa asuinpaikassa selviää että, myös omistajuus on kadonnut. Mamma ei tunnista mitään omia tavaroitaan, ei kenkiä, vaatteita ei huonekaluja, kirjoja tai tauluja. Ne ovat kaikki kuin uusia, lahjoja.

Puhelinta ei kumpikaan pariskunnasta enää osaa käyttää. Kengistä katoavat parit, yleensä oikea kenkä.

Lauseet alkavat kadota. Mamma aloittaa puheen tietämättä mihin seuraava sana johtaa.

Omaisten huoli alkaa helpottaa kun jokainen puhelu ei enää ole etsintäpartion kutsu. Mamma ja pappa eivät voi lähteä harhailemaan ilman saattajaa.

Pappa katoaa kenkäostoksilla. Kun hänet löydetään, mamma on ehtinyt hävittää toisen kenkänsä. Se löytyy lopulta kauniisti aseteltuna myytävien kenkien joukosta.

Mamma sovittaa uusia kenkiä vanhojen päälle. Lopulta kengät on autettava jalkaan. Mamman pitäisi kokeilla onko kengillä hyvä kävellä. Hän ei nouse kävelemään mutta tömisyttää jalkojaan lattiaan pitkän aikaa: toteaa sitten, hyvät. Kun omat kengät ovat taas jalassa, tömistelee mamma uudelleen jalkojaan. Nämäkin kengät ovat hyvät.

Muistisairauden etenemistä tutkiva lääkäri sanoo mammalle, ettei tätä enää elvytetä, jos sydän pysähtyy. Mamma pelästyy, hätääntyy ja yrittää ymmärtää raakaa lausetta, joka kuulostaa kuolemantuomiolta. Mammahan ei edelleenkään omasta mielestään ole sairas.

Miksi lääkäri sanoo tämän muistisairaalle, joka ei hahmota aikaa, paikkaa tai edes syytä lääkärin läsnäololle? Omaisista sanat kuulostavat kohtuuttomilta. Niistä ei keskustella omaisten kanssa etukäteen.

Muistisairasta, jonka sydän on pysähtynyt, ei lähtökohtaisesti elvytetä. Kaupunki kärttää läheisiltäni elvytyskieltoa.

Minkä ihminen voi vielä itsestään kadottaa? Etenevä muistisauraus riisuu kaiken. Se vie rakkaan ja jättää kuoren.

Muistisairaus on omaisten ja läheisten sairaus. Pelkästään Suomessa 190 000 sairastuneen omaiset painivat samanlaisten vaikeuksien kanssa jokainen päivä.