Parsanippujen ilmestyminen vihannesosastolle on kevään merkki samoin kuin leskenlehdet pientareella. Moni odottaa vesi kielellä tätä hienostuneen makuista liljakasvia, joka on herkullista keitettynä, paistettuna kuin grillattunakin. Vihreää parsaa voi lisätä myös raakana esimerkiksi salaatteihin.

Puheessa parsa eli tankoparsa sekoitetaan joskus parsakaaliin eli brokkoliin. Molemmat ovat ravintoarvoiltaan kasvisten aatelia. Parsassa on muun muassa A-, B-, C-, E- ja K-vitamiineja. Se sisältää runsaasti folaattia, jota suomalaiset saavat yleensä niukasti. Kivennäisaineista parsaan on pakkautunut varsinkin kaliumia, joka on natriumin eli suolan vastavaikuttaja.

Parsan polyfenolit, flavonoidit ja osa vitamiineista taas toimivat anti­oksidantteina, eli ne estävät elimiston hapettumista. Tämä lievittää hiljaista tulehdusta ja ehkäisee siten monia sairauksia. Energiaa parsassa on vähän, saman verran kuin porkkanassa.

Ruoansulatus yleensä kiittää parsa-ateriasta, sillä sen mukana tulee mukavasti kuitua. Herkkävatsaisille parsa ei kuitenkaan aina sovi, koska siinä on suolessa käyviä fodmap-hiilihydraatteja. Parsalla on myös diureettisia ominaisuuksia, eli se poistaa elimistöstä nestettä. Tämän vuoksi se voi vähentää turvotusta.

Parsa ei pidä pitkästä varastoinnista, vaan se kannattaa valmistaa ruoaksi nopeasti. Säilytyksen aikana niput on syytä pitää pitää erossa etyleeniä erittävistä hedelmistä, kuten omenoista ja banaaneista. Muutoin ruokapöytään voi päätyä sitkeitä tankoja.

Vihreä ja valkoinen parsa ovat samaa kasvia. Vihreä parsa kasvaa tavalliseen tapaan maan päällä, mutta valkoinen mullan alla. Sen sato korjataan ennen kuin nuput työntyvät maan pinnalle. Siksi siihen ei ehdi muodostua lehtivihreää. Harvinaisempi violetti parsa on oma lajikkeensa.

Herkullisen parsa-­aterian jälkeen vessassa voi leijua pistävä haju, sillä parsahappo pilkkoutuu elimistössä rikkipitoisiksi yhdisteiksi. Kaikki eivät kuitenkaan haista niin sanottua parsapissaa. Tutkimusten perusteella tähän on todennäköisesti kaksi syytä. Osa ihmisistä ei ilmeisesti eritä virtsaansa niin paljon rikkiyhdisteitä, jotta ne voisi haistaa. Toisaalta osa ei kykene edes haistamaan niitä. Geenit vaikuttavat rikkiyhdisteiden eritykseen sekä haistamiseen.

Lähteet: healthline.com., K-ruoka.fi, terve.fi, fineli.fi, eatingwell.com ja Reijo Laatikainen.