Nuoren rakastuneen ihmisen mielessä kumppanin tapa maiskuttaa syödessään tai väännellä naamansa herättää lämmön tunteen. Sitä voi kuvailla ystävilleen onnellisena ja iloisena. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua samat piirteet voivat ärsyttää kumppanissa eniten. Mitä on tapahtunut?

Rakkaus on sokea, kunnes aika palauttaa näön, todetaan sananparressa. Itse kullakin on juuttuneita eleitä, tapoja, ilmeitä ja sanoja, joista voi kehittyä maneereja. Maneerit alkavat ärsyttää puolisoa tai läheisiä ihmisiä. Tapahtumat etenevät tiettyä kaavaa. Ensin käsillä elehtiminen puhuessa saa toisen ärsyyntymään, sitten kommentoimaan asiaa, vähitellen nalkuttamaan, väittelemään juupas-eipäs-­tyyliin, lopulta uhkailemaan ja tuomitsemaan.

Seuraavalla kerralla ärtymykseen riittää, että erottaa toisen käyttäytymisessä vähänkin samaan suuntaan viittaavan eleen. Asia on ehdollistunut ärsyyntyneen ihmisen käyttäytymiseen. Ehdollistumista voi toki olla myös elehtivän osapuolen käytöksessä, ainakin jos haluaa ärsyttää tai saada huomiota.

Suututtaa voi joskus sekin, että toinen vetäytyy omiin oloihinsa tai harrastuksiinsa. Vetäytymisestä voi syyllistää puolisoa: teinkö jotakin väärin vai onko tuo vain itsekäs tyyppi?

Jos esimerkiksi vaimo on persoonaltaan äärimmäisen tarkka ja mies suurpiirteinen, yhteiselo vaatii sovittelua ja empatiakykyä oivaltaa toisen pahan olon tunteita. Pöydälle jää maitopurkki ja käytettyjä astioita, likaiset sukat tippuvat lattialle, tennarit jämähtävät keskelle kulkuväylää, vessan kansi on alhaalla tai ylhäällä – loputon lista pieniä ärsyttäviksi vuoriksi kasautuvia asioita, jotka sitten tulivuoren tavoin purkautuvat.

Ärtymisen taustalla vaikuttavat monet tekijät. Jokin ele tai ilme saattaa muistuttaa jostakin vaikeaksi koetusta asiasta. Toinen voi myös kokea, ettei saa kumppaniltaan riittävästi huomiota tai läheisyyttä, jolloin kaikki ärsyttää. Tai sitten omaa pahaa oloa puretaan toiseen.

Eleiden, ilmeiden ja tapojen muuttaminen on vaikeaa. Ne ovat usein muodostuneet osaksi ihmisen persoonallisuutta. Nalkutus tai ojentaminen ei silloin auta. Ja vaikka kykenisi esittämään asian neutraalisti, vastaus saattaa olla, että ”tämä on minua”. Toki parisuhteessa on muutakin vikaa, jos kaadutaan pikkuasioihin. Toisaalta vanhoilla avio­pareilla puolison tavat ja ilmeet toimivat jo sellaisenaan tiedon välittäjinä ja keskinäisenä viestintänä.

Eräässä työpaikassani oli keskuksen hoitaja, joka tiedostamattaan huokaisi aina, kun jotakuta ei saatu puhelimeen, ja soittaja pyysi yhdistämään toiselle. Sain sitten ystävällisen soiton, että keskuksenne on tosi rasittunut työssään. Ei ollut, huokaili vain huomaamatta sitä itse. Hänen persoonansa huokaili.

Toisen erilaisuuden hyväksyminen rakentaa vuorovaikutusta. Huumorin avulla voi käsitellä kipeitäkin asioita. Joitakin asioita voi vain ihmetellä, kuten miestäni, joka viimeisinä vuosinaan kertoi kaikkia minun matkakertomuksiani ominaan. Ensin se suututti, sitten huvitti. Olihan hän ainakin kuunnellut minua. Tunteiden esittäminen ja tulkinta ovat parisuhteessa jokapäiväinen urheilulaji, jota harrastetaan tietoisesti tai tahtomatta.