Kohtaaminen
Reijo Oras ilmoittaa ensi tapaamisen päivämäärän epäröimättä: 21.10.1992 Tampereella, hänen taidegalleriansa avajaisissa. Samassa rakennuksessa toimi taidekoulu, jonka rehtorin ja oppilaat hän kutsui avajaisiin. Hän huomasi heti Johannan.
Reijo oli 46-vuotias neljän lapsen isä ja eronnut, Johanna 22-vuotias taideopiskelija.
– Ihastuin näkemääni, mutta ajattelin, ettei minulla ollut oikeutta ihastua näin nuoreen tyttöön, vaan toivottaa hänelle hyvää elämää ja hyvää matkaa omanikäisensä ihmisen kanssa, Reijo muistelee.
– Ihastuin Reijon karismaan ja olemukseen heti. Hän oli sopivasti ärsyttävä, mutta lumoava. Hän luo ensin vaikutelman hyvin voimakkaasta ihmisestä, mutta kun hänet oppii tuntemaan, paljastuu myös hänen herkkyytensä. Olin sinnikäs ja ryhdyin väsytystaisteluun. Sain Reijon ymmärtämään, että olen hänen elämänsä nainen, Johanna kertoo hymyillen.
– Olen kyllä ymmärtänyt sen erittäin hyvin myöhemmin, Reijo kommentoi.
Kahdenkymmenenneljän vuoden ikäerossa oli suhteen alussa käsittelemistä niin Reijon aikuisilla lapsilla kuin Johannan isällä. Kaksi Reijon lapsista on Johannaa vanhempia. Vuosien mittaan ihmettely on loppunut, ja Johannalle ja Reijolle saatetaan todeta, että hehän ovatkin oikein sopivat toisilleen.
Emmittyään aikansa Reijo kosi syksyllä 1993. Pari meni naimisiin toukokuussa 1994. Kesäkuussa Johannalla oli näyttely Valtion Taidemuseossa Pietarissa. Sen jälkeen tuli valtaisa yllätys: hänet kutsuttiin opiskelemaan arvostettuun Pietarin Taideakatemiaan.
– Se oli ainutkertaista. En tiedä ketään toista suomalaista, joka olisi kutsuttu sinne. Vaikeaa olisi ollut sanoa ei. Muistan, että pyysin tuolin. Minun täytyi istua, että ymmärsin asian, Reijo muistelee.
Johanna vietti kaksi vuotta syksystä kevääseen Pietarissa. Reijo ajoi sinne usein ja soitti hänelle joka ilta lankapuhelimella. Pietarissa Johanna löysi asetelmamaalauksen. Asetelmia ei juuri tehty 1990-luvulla. Nuoria tekijöitä ei ollut, eikä kukaan muu maalannut niitä sellaisella tekniikalla kuin Johanna. Kun hän järjesti ensimmäisen näyttelynsä Galerie Hörhammerilla Helsingissä 1997, työt myytiin 35 minuutissa.
Ikäeroon ja elämänhistoriaan liittyen tärkeä keskustelu liittyi siihen, että Johanna halusi lapsia.
– Siinä vaiheessa Reijo myöntyi jo kaikkeen, ja myös hänen aikuiset lapsensa iloitsivat asiasta. Olisin halunnut suuren perheen, mutta parisuhteessa tulee kunnioittaa myös toisen mielipidettä, Johanna sanoo.
Parin yhteinen tytär Olivia on nyt 23-vuotias.
Johanna on kotoisin Turusta, Reijo Kauvatsalta Satakunnasta. Heitä yhdistää samanlainen, hyvinkin sarkastinen länsisuomalainen huumorintaju.
Pitävin liima on silti rakkaus.
Oman tilan antaminen toiselle on tärkeää.
– Reijo on yksinään pakettiautossa ja minä ateljeessa. Ne ovat meidän omat tilamme. Vaikka teemme töitä yhdessä, Reijo on harvoin ateljeessa.
– Ateljee on Johannan temppeli. Hän saa olla siellä omien tekemistensä ja ajatustensa kanssa, Reijo sanoo.
Ikäero näkyy Johannan mukaan oikeastaan vain musiikkimaussa. Reijo on klassisen musiikin ystävä, Johanna pitää myös raskaasta ja kasarirockista.
Arki
Jo kolmattatoista kesää Johannan ja Reijon arki asettuu Punkaharjulle Johannan taidekartanoon ja Kerimäen vuokramökille.
Reijo herää ensin ja keittää kahvit. Sitten Johanna käy lenkillä harjulla. Sillä välin Reijo harjaa raput ja puhaltaa roskat pois lehtipuhaltimella. Johanna tulee vielä hetkeksi maalaamaan, ennen kuin näyttelyn ovet avautuvat.
Reijo rakastaa ihmisten kohtaamista ja Johannan taiteesta puhumista.
– Se tuntuu hyvältä, kun olen nähnyt jokaisen teoksen ensimmäisestä viivanvedosta.
Siitä on helppoa puhua.
Johanna sanoo, että Reijo elää ihmisistä. Hän itse taas on ollut hiljainen ja ujo tuppisuu.
– Nuorena en pystynyt avaamaan suutani punastumatta. Olen kehittänyt esiintymistä tietoisesti.
Kun näyttely sulkeutuu kello 18, Johanna laittaa ruoan, ja sitten syödään yhdessä. Yöksi pariskunta ajaa mökille ja käy uimassa niin illalla kuin aamulla.
Keväät ja syksyt pari viettää entisessä UPM:n talossa Sääksjärven rannalla Kokemäellä. Johannalla on siellä peräti kolme ateljeeta. Turun läänin Koskella on niin ikään talo ja ateljee.
Reijo sanoo Johannan uppoutuvan maalatessaan omiin maailmoihinsa. Kesti monta vuotta ymmärtää, että vaikka vaimo vastasi puhelimeen ja keskusteli uskottavasti, tämä ei kuunnellut lainkaan. Joskus turistiryhmiä ilmaantui yllättäen, sillä Johanna oli kirjoittanut vierailuajat siveltimellä palettiinsa. Kerran naapuri avasi ovet ja keitti matkailijoille kahvit.
Nykyään Johanna on kalenterifriikki, sillä vain niin hän pystyy rauhoittamaan aikaa maalaamiselle.
– Matkan varrella on käyty kyllä joitakin kehityskeskusteluja aiheesta, Reijo kertoo. Syksyn aikana pari muuttaa Cagnes-sur-Meriin Etelä-Ranskaan. Ensi kertaa he menivät sinne seitsemäntoista vuotta sitten, kun Olivia aloitti koulun, ja lopulta he asuivat siellä kahdeksan vuotta.
– Reijo pitää lämpimästä. Minä en ollut ensin innostunut, koska en pystynyt kuvittelemaan, että voisin maalata muualla kuin omassa ateljeessani. Lähdimme ensin vuodeksi, ja arki sujui niin hyvin, että jäimme, Johanna muistelee.
Ranskalainen taiteilijayhteisö otti Johannan avosylin vastaan. Parin ikäerokaan ei herättänyt samanlaista huomiota kuin Suomessa.
Intohimo
– Taide menee läpi luidemme ja ytimiemme. Se on mukana kaikessa koko ajan. Olen Johannasta ylpeä ja tuen häntä niin paljon kuin voin, sanoo Reijo.
– Olen minäkin Reijosta ylpeä. Olemme työpari ja kunnioitamme toistemme ammattitaitoa syvästi. Meitä leimaa uteliaisuus. Haluamme kehittyä ihmisinä ja parisuhteessa. Kasvamme koko ajan ja annamme toisillemme tilaa kasvaa, Johanna toteaa.
Jos taide ei syystä tai toisesta toisi leipää pöytään, se ei söisi heidän identiteettiään.
– Taidealalla on niin epävarmaa, että meidän on ollut pakko miettiä, ettei kaikki elämässämme rakennu taiteen varaan. Että jos taidetta ei olisi, ei olisi meitäkään. Pystymme rakentamaan intohimon mistä vain, Johanna sanoo.
Rakkaus kauneuteen ja luovuuteen syttyi kummassakin jo lapsena.
Reijo muistaa, miten hän, köyhässä talossa isoäidin kanssa kasvanut avioton lapsi, pääsi naapurin saliin ja näki seinillä maalauksia. Upeaa, hän ajatteli. Joskus hänelläkin olisi niitä. Ja heti kun hän pystyi, hän alkoi ostaa taidetta ja pian myydä sitä eteenpäin. Ammatti taidekaupasta tuli 1980-luvun puolivälissä.
Johanna sai taidekipinän isoäideiltään. Äidinäiti maalasi kotona keittiön kaappeja keltaisiksi ja teki käsitöitä. Isänäiti oli käynyt Turun piirustuskoulun, työskenteli Kupittaan Savella ja piti kukkakauppaa. Johanna oppi häneltä kukka-asetelmien tekemisen.
Isänäiti vei Johannaa gallerioihin ja museoihin, joista Wäinö Aaltosen museo oli hänelle estetiikan huipentuma. Johannan ensimmäinen maalaus esitti kirkkoa, mutta sitten hän alkoi maalata viinirypäleitä ja kukkia. Viimeksi mainittuja hän maalaa edelleen.
Vielä kuvataidelukiolaisena Johanna ajatteli ryhtyvänsä kuvaamataidonopettajaksi.
– Sitten kompromissit eivät enää tyydyttäneet, vaan minua ajoi pakko maalata öljyväreillä.
Vastoinkäyminen
Reijo on menettänyt kaksi lastenlastaan tapaturmaisesti ja yhden lapsistaan sairaudelle.
– Kuolemaa suurempaa vastoinkäymistä ei ole. Aika tavallaan lieventää surua, mutta välillä menetykset tulevat pintaan raskaina ja kovina. Menetettyjä on kova ikävä. Kaikkien pitäisi olla täällä. Kenelläkään heistä ei ollut syytä lakata elämästä ja lopettaa yhdessä olemista täällä, Reijo sanoo.
Elämä jatkuu silti ja sisältää toivoa sekä onnea.
Taidepiireissä Johanna kohtasi ilkeämielisiä huhuja, kun hän alkoi menestyä. Häntä ei ollut voitu kutsua opiskelemaan Pietarin Taideakatemiaan, koska sinne oli niin vaikeaa päästä.
– Väitettiin myös, etten maalaa omia taulujani. Että Reijo tuo tauluja Virosta ja Venäjältä ja uskottelemme niiden olevan minun. Yhtä tapausta ratkottiin oikeudessa asti, Johanna muistelee.
Pariskunta päätti taittaa huhuilta siivet: Koko kesän 1998 yleisö sai seurata Johannan maalaamista Kosken ateljeessa.
Johannaa on arvosteltu myös taiteensa tuotteistamisesta – siitä, mitä museokaupat ovat iät ja ajat tehneet myymällä taideteoksiin perustuvia postikortteja, kalentereita ja jääkaappimagneetteja. Nyt sellainen toiminta hyväksytään jo elävältäkin taiteilijalta.
Suomalaisissa taidepiireissä Johannan on ollut vaikea saada tunnustusta. Sen sijaan Ranskassa hän on saanut useita palkintoja, ja siellä hän kuuluu viiteen taiteilijaseuraan. Suomessa hän ei ole pyrkinyt taiteilijaseurojen jäseneksi.
– Olen ollut kaikkea sitä, mitä Suomessa pidetään pinnallisena. Pidän pukeutumisesta ja kauneudesta. Täällä ajatellaan, että kauneuteen tähtäävä estetiikka on halpaa ja viihteellistä. Minun mielestäni yksi taiteen tehtävä on tuoda iloa ihmisten elämään.
Unelmat
– Unelmani ovat vuosi vuodelta kunnianhimoisempia, ja päämääräni vain kasvavat, Johanna toteaa.
Työssä yksi Johannan unelmista on saattaa lentoon vuoden ikäinen designyritys Kallary. Siinä ovat mukana myös Reijo ja Olivia-tytär. Yritys tekee muun muassa sisustustuotteita ja asusteita.
Reijo jakaa Johannan toiveen siitä, että yhdessä tehdyt suunnitelmat toteutuvat.
– Olen sanonut jääväni eläkkeelle 92-vuotiaana ja aloittavani riemuloman. Taide on elämäni, haluan jatkaa sen parissa niin kauan kuin olen elossa.
Johanna Oras, 52
Taidemaalari ja yrittäjä, opiskellut Pietarin taideakatemiassa sekä Firenzen Florence Academy of Art -taidekoulussa.
Puoliso Reijo Oras, yhteinen tytär Olivia.
Töitä nähtävillä muun muassa Punkaharjun Taidekartanossa.
Reijo Oras, 76
Galleristi ja taidekauppias.
Puoliso Johanna Oras, hänen kanssaan yksi lapsi, Olivia 23, edellisestä liitosta neljä lasta, joista kolme elossa, kuusi lastenlasta, joista neljä elossa.
Harrastuksina lukeminen ja musiikin kuunteleminen.
