Avaimet hukkuivat usein, kerran ne roikkuivat ovessa. Pian tuli muutakin haparointia. Olavi Karjalainen, 83, saattoi kaataa kahvin kupin sijasta lautaselle.
Joskus mies kertasi samoja tarinoita ja alkoi aavistella itsekin, että jokin on pielessä. Pienen suostuttelun jälkeen Liisi Karjalainen, 79, sai houkuteltua puolisonsa lääkäriin.
Tutkimustulokset pysäyttivät, Olavi oli sairastunut Alzheimerin tautiin. Diagnoosi harmitti ja suretti miestä, joka oli tehnyt elämänuransa lääkärinä ja seurannut aikaansa tarkasti. Sokista toivuttuaan pariskunta päätti, että sairaudesta selvitään yhdessä.
”Olavi kertoi sairaudesta heti avoimesti kaikille. Monelle se on suuri kynnys. Muistisairautta häpeillään ja salaillaan turhaan. Pystyimme puhumaan kaikesta, se teki turvallisen ja levollisen olon”, Liisi kertoo.
Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, sairaus on edennyt niin pitkälle, että Olavi ei aina löydä sanoja ja nimikirjoituskin onnistuu vain vaivoin. Silti mies vaikuttaa hyväntuuliselta. Välillä hän innostuu noukkimaan roskia matolta.
Sairauden toteamisen jälkeen Olavilla aloitettiin taudin oireita lievittävä lääkitys ja hän alkoi viettää aikaa Helsingin Alzheimer-yhdistyksen ylläpitämässä kohtaamispaikassa. Alussa hän meni sinne yksin, mutta erehtyi kerran risteyksestä ja eksyi. Liisi alkoi hämärtyvässä syysillassa etsiä aikuisten lastensa kanssa miestään. Huoli painoi mieltä.
Iltaseitsemältä Meilahden-kodin oven takana seisoi pirteä Olavi kahden poliisimiehen kanssa. Hänet oli löydetty eräältä huoltoasemalta kahvikuppi edessään.
Olavi eksyy välillä kotonakin
Kotiavainta Olavilla ei ole ollut enää aikoihin. Hän saattaa eksyä kotonaankin eikä löydä esimerkiksi vessaan. Olavi ei pysty olemaan pitkiä aikoja yksin ja tarvitsee apua arjen askareissa, kuten pukemisessa. Kerran viikossa Liisi kylvettää Olavin.
Muistisairaus vangitsee ihmisen herkästi neljän seinän sisälle. Liisistä on tärkeää, että Olavilla on rutiineja ja virikkeitä, joista yksi on kesämökki Sammatissa.
Viime kesänä Olavi teki siellä saunavastoja, käveli metsäpolkuja ja kävi lasten avustuksella laskemassa kalaverkotkin veteen.
”Minä lämmitin puuhellalla ruokaa, ja Olavi toi minulle puita. Joskus hän käveli ohjeistamani puukasan ohi, mutta innostui lopulta tuomaan monta korillista halkoja.”
”Olavi sai lahjaksi sahapukin. Metsä oli hänelle jo nuorena lepopaikka, ja vielä viime kesänä marjastimme ja sienestimme yhdessä”, Liisi kuvailee.
Olavi Karjalainen teki pitkän uran naistentautien ja synnytysten erikoislääkärinä Helsingin Naistenklinikalla. Hän toi lapsivesitutkimusosaamista Suomeen ja toimi apulaisylilääkärinä eläkepäiviinsä saakka.
Kun taksi toi kerran Olavin kotiin palvelutalosta, taksinkuljettaja kertoi vastaan tulleelle Liisille, että Olavi oli auttanut hänen kaksi tytärtään maailmaan.
”Totesin kuljettajalle, että nyt hän auttaa meitä. Se oli hieno ja liikuttava hetki. Tuntuu hyvältä, kun Olavin aiemmin tunteneet ihmiset tulevat juttelemaan meille.”
Aiemmin Olavi ja Liisi Karjalaisen koti täyttyi ystävistä ja iloisista illanvietoista, mutta sairauden myötä ystäväpiiri on kutistunut.
”Tietysti sitä vetäytyy itsekin. Joskus tuntuu, että olemme tiellä. Lapset ottavat meidät mielellään mukaan toimiinsa, mutta välillä hekin tarvitsevat omaa aikaa.”
Äkkinäinen kamarineito
Tietoisuus elämän lopullisuudesta, siitä, että kuolema voi tulla koska vain, tuntuu surulliselta. Liisi on soittanut monta kertaa ambulanssin, kun Olavin verenpaine on laskenut ja hän on pyörtynyt yöllä vessaan mennessään. Silloin vaimo on joutunut miettimään, että näinkö tämä päättyy. Sekin on haikeaa, kun rakkaaseen ihmiseen ei saa enää yhteyttä.
”Aiemmin juttelimme ja pohdimme paljon maailmanmenoa, vähitellen se jäi pois. Joskus sanat katoavat itseltänikin. Puolison puhekyvyn menetys lamaannuttaa ja murtaa aloitekykyä. Ei sen näin pitänyt mennä”, Liisi pohtii kyyneleet silmissään.
Pariskunnasta huokuu lämpö ja kiintymys, yhteistä taivalta on kuljettu jo yli viisikymmentäviisi vuotta. Liisi ja Olavi tapasivat aikoinaan tansseissa Helsingin Hämiksellä ja menivät naimisiin kesäkuussa 1959, samana vuonna, kun Paul Anka esiintyi Linnanmäellä.
Koska kesä tuli tuolloin varhain, morsiuskimppuun tilatut kielot olivat jo ehtineet nuutua ennen juhlapäivää. Niinpä Olavi kävi hääpäivän aamuna keräämässä morsiamelleen uuden kimpun kieloja Ilmalan metsästä.
”Olavi kysyy usein, olemmeko me naimisissa. Laitoin siksi hääkuvamme olohuoneen lipaston päälle. Hän totesi, ettei muista nimeäni, mutta kutsui minua ’äkkinäiseksi kamarineidoksi’.”
Äidin ja isän kohtalo
Liisi on kokenut elämässään raskaita menetyksiä. Hänen äitinsä kuoli nuorena lentävään keuhkotautiin, kun tytär oli vain 2,5-vuotias. Koska tauti oli erittäin tarttuva ja raju, lapset saivat nähdä äitinsä vain kamarin oven raosta. Hätäkasteen saanut, vain silmänräpäyksen elänyt pikkuveli Raimo haudattiin äidin toivomuksesta samassa arkussa.
”Silloin ihmiset välittivät toisistaan ja olivat inhimillisiä, koko kylä suri.”
Kun talvisota syttyi, perhe pakeni Karjalan kannaksella kovassa pakkasessa pommikoneita metsään. Sotaa oli kestänyt vain muutama kuukausi, kun isä menehtyi betonibunkkerissa vihollisen naftasuihkuun.
”Elin pitkään fantasiamaailmassa, kuvittelin, että minullakin olisi isä ja äiti.”
Alkuvaiheessa orvoksi jääneet lapset saivat turvaa sukulaisilta. Myöhemmin Liisi lähetettiin ensimmäisten joukossa sotalapseksi Ruotsiin, ja sieltä hänellä on hyviä muistoja. Sodan jälkeen hän palasi Helsingin Pasilaan Kattaisen perheeseen, joka antoi hänelle kodin.
Liisi uskoo, että koettelemukset ovat auttaneet sopeutumaan myös puolison sairauteen. Hän on oppinut ottamaan asiat sellaisina kuin ne tulevat. Mikään vastoinkäyminen ei ole tuntunut vuorenkorkuiselta.
”Jo äitini sanoi kuolinvuoteellaan, että ’kyllä Jumala teistä huolen pitää’. Sama usko on kannatellut minuakin.”
Iloa teatterista ja konserteista
Muistisairaan kanssa ei saa herpaantua hetkeksikään. Liisi myöntää, että voimat ovat välillä vähissä ja kärsivällisyyttä koetellaan.
”Joskus harmittelen, kun Olavi ei muista, ja saatan valittaa, että eihän noin saa tehdä. Sitten yritän terästää itselleni, että kaikki johtuu sairaudesta.”
Liisi toteaa, että monella omaishoitajalla terve itsekkyys saattaa unohtua, kun tutkan on oltava koko ajan päällä.
”Joskus pyydän itseltäni anteeksi, etten ole huomioinut itseäni riittävästi.”
Kaksi kertaa viikossa Olavi viettää päivän Helsingin Alzheimer -yhdistyksen hoivissa.
Hoitopäivä alkaa aamupuurolla ja jumpalla. Päivän aikana askarrellaan, maalataan ja lauletaan, joskus käydään taidenäyttelyssä. Omavastuu hoitopäivästä maksaa kymmenen euroa. Liisi kiittelee päiväpaikan upeaa henkilökuntaa ja lämmintä, kodinomaista tunnelmaa.
Syksyllä ryhmä kävi silakkamarkkinoilla ja joi Kauppatorilla munkkikahvit.
”Olavi harmitteli myöhemmin, ettei hänellä ollut rahaa mukanaan. Hän olisi ostanut minulle silakoita.”
Olavilla on mahdollisuus viettää joka kuukausi kolme vuorokautta Kannelkodin palvelutalossa. Silloin Liisi saa hetken levätä. Vapaaillan koittaessa hän suuntaa teatteriin tai Musiikkitalolle.
Joskus on mukava olla vain kotona villasukat jalassa. Toisinaan yksinolo tuntuu niin taivaalliselta, ettei malttaisi mennä lainkaan nukkumaan. Voimavaroja tuovat myös lukeminen ja radion kuuntelu.
Teatterit ja konsertit ovat edelleen pariskunnan yhteinen harrastus. Kulttuurin maailma auttaa irtautumaan arjen huolista. Usein pariskunta kävelee teatteriin, että Olavin liikuntakyky säilyisi hyvänä. Joskus yhteistä iltaa juhlistetaan viinilasillisella.
“Elämme hetken kerrallaan”
Liisi ja Olavi käyvät kerran viikossa Asumispalvelukeskus Wilhelmiinassa kokoontuvassa Muistaakseni laulan -kuorossa. Laulaminen piristää Olavia. Hän nauttii erityisesti vanhoista kappaleista, joiden sanat ovat tuttuja nuoruudesta.
Pariskunta on osallistunut myös Miina Sillanpään Säätiön Yhteinen sävel -hankkeeseen, joka pyrkii edistämään kotona asuvan muistisairaan ja hänen läheisensä vuorovaikutusta musiikin keinoin.
Tutut asiat tuovat turvaa. Liisi ja Olavi katselevat usein yhdessä valokuvia ja vanhoja elokuvia. Pariskunnan kolmesta lapsesta nuorin meni naimisiin viime kesänä ja teki häistään kuva-albumin. Sitä Olavi katselee mielellään.
”Hän tunnistaa kuvista yhä tuttuja kasvoja”, Liisi iloitsee.
Tärkeitä ovat myös yhteiset kahvihetket. Joskus Liisi käy hakemassa päiväkahville uunituoreet korvapuustit alakerran kodikkaasta kahvilasta.
Työvuosinaan Olavilla oli paljon vastuuta ja hän teki pitkiä päivystysvuoroja. Vapaa-aikaa oli vähän, joskus potilaat soittivat kotiinkin. Sairastumisen jälkeen miehen persoonallisuus muuttui vaimon mukaan leppoisammaksi. Aiemmin yleisiä kirosanoja ei kodissa ole kuultu enää aikoihin.
”Ei niitä tarvita”, Olavi vahvistaa kahvia juodessaan.
Puolison tyytyväisyys on helpottanut Liisin työtä. Arjessa on myös naurua ja huumoria, esimerkiksi silloin, kun käydään tutulla lääkärillä.
”Olavi kysyi kerran häneltä, että ’miten te voitte’, niin kuin oli aiemmin kysynyt omilta potilailtaan. Lääkäri totesi hymyillen, että ’kiitos kysymästä, ihan hyvinhän tässä voidaan’”, Liisi Karjalainen kertoo.
Tulevaisuutta ei voi paljon miettiä, mutta Liisi toivoo, että Olavi säästyisi laitoshoidolta.
”Elämme tässä hetkessä, päivän kerrallaan.”
Toimittaja: Marjo Hentunen Kuvat: Petri Mulari
Juttu julkaistu Eevan numerossa 03/2014.
