Heinäkuisena lauantaina 2020 turkulainen Kirsi Salmivalli palveli ruokakaupassa asiakasta, kun hänestä alkoi tuntua, että happi loppuu. Sitten ­asiakkaan ääni katosi, ja pian tämä hävisi näkökentästä. Kirsi luuli pyörtyvänsä. Työkaveri huomasi, että hän oli aivan valkoinen ja talutti hänet takahuoneeseen. Kirsi pyysi soittamaan hätänumeroon. Jokin oli pahasti vialla.

Kun ambulanssi saapui paikalle, ensihoitajat ottivat sydänfilmin. Kirsi oli koko ajan tajuissaan. Ensihoitajat mainitsivat, että kyseessä voisi olla sydän­infarkti. Ilmeisesti sydänfilmissä ei kuitenkaan näkynyt viitteitä infarktista, sillä Kirsiä ei viety sairaalaan, vaan hänet jätettiin tutkimusten jälkeen työpaikan pihalle. Häntä kehotettiin hakeutumaan päivystykseen, jos olo huononisi.

– Menin taksilla kotiin ja soitin sairaanhoitajatyttärelleni. Hän kauhistui, mitä ihmettä tein siinä kunnossa kotona. Omissa ajatuksissani päällimmäisenä oli, että pääsisinpä äkkiä pitkälleni, Kirsi, 64, sanoo.

Seuraavana aamuna vointi oli edelleen huono, joten Kirsi meni työterveyteen. Saapuessaan vastaanotolle hän oli hiestä märkä. Tällä kertaa sydänfilmi kertoi infarktista. Kirsin oli päästävä heti sairaalahoitoon.

– Yritin vängätä vastaan, koska olin sopinut lounastreffeistä nuorimman tyttäreni kanssa. Ehdotin, että tapaisin ensin hänet ja menisin sitten vasta sairaalaan. Lääkäri katsoi minua kuin vähäjärkistä ja kysyi, enkö tajunnut, että minulla oli sydäninfarkti päällä.

Kirsi vietiin pillit huutaen Turun yliopistolliseen sairaalaan. Sydämen sepelvaltimoiden varjoaine­kuvauksessa löytyi kaksi isoa tukosta, jotka olivat aiheuttaneet infarktin. Lisäksi havaittiin kolme pienempää tukosta. Isot tukokset avattiin saman tien pallolaajennuksella.

– Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten pysynyt perässä. Hyvä, kun tajusin, missä olin. Tärisin ja kyyneleet valuivat silmistäni. Rauhoituin, kun kardiologi selitti juurta jaksain, mitä oli milloinkin tekemässä.

Toimenpiteen jälkeen Kirsi kuvitteli, että pahin oli nyt takana. Alkuillasta hänen elintoimintonsa kuitenkin yhtäkkiä romahtivat, ja hänet jouduttiin elvyttämään.

– Istuin sairaalasängyn laidalla, kun maailma äkkiä musteni. Muistan tapahtuneesta vain sen, että ympärilläni hääräsi suuri joukko ihmisiä.

Kyseessä oli sairaalan elvytystiimi, joka teki kaikkensa, jotta potilas virkoaisi. Myöhemmin samassa sairaalahuoneessa olleet iäkkäät rouvat pyysivät pilke silmäkulmassa, voisiko Kirsi tehdä saman uudestaan. Huone oli nimittäin täyttynyt hetkessä komeista nuorista miehistä.

– Henkeä uhkaavasta tilanteesta jäi hauska muisto, Kirsi sanoo.

Myöhemmin samana iltana Kirsi menetti tajuntansa uudelleen, kun hän söi siskonsa tuomaa mustikkaviineriä. Tilanne ei kuitenkaan ollut yhtä nyt vakava, ja hän tokeni ilman elvytystä.

– Ymmärtääkseni kyse oli elimistön sokkireaktiosta sydämeen kajoamisen jälkeen. Se tuli yllätyksenä, mutta yllättävä oli itse infarktikin. Tosin sen ei olisi pitänyt olla, koska isäni kuoli sepelvaltimotautiin ja hänen suvussaan moni muukin on menehtynyt siihen. Minä olin jääräpäänä luottanut, että tauti hyppäisi ylitseni ja olisin perinyt äidin puoleisen suvun terveet geenit.

Sittemmin Kirsi oivalsi, että hänellä oli ollut sepelvaltimotaudista viestiviä oireita. Vaikka hän oli harrastanut liikuntaa koko ikänsä, kunto oli huonontunut äkillisesti joitakin kuukausia aiemmin.

Kirsi ei enää jaksanut kävellä yhtä nopeasti ja yhtä pitkiä matkoja kuin ennen. Myös tanssiminen ja jooga olivat muuttuneet työläiksi. Lisäksi kädet olivat kipeytyneet niin, että kaikki tavarat oli kuljetettava selkärepussa. Verenpaine oli ollut koholla, ja Kirsi oli saanut siihen lievän lääkityksen.

– Olin ihmetellyt, näinkö kuusikymppisten kunto romahtaa. En osannut yhdistää oireita sydämeeni.

Kahden sairaalayön jälkeen Kirsi sai lähteä kotiin. Sairaanhoitaja tyrkkäsi hänen käteensä nipun papereita ja sanoi, että toivottavasti he eivät tapaisi enää näissä merkeissä.

– Kun seisoin sairaalan ulkopuolella, ajattelin, että kenenkään ei pitäisi lähteä näin sydänosastolta. Jäin täysin tyhjän päälle. Mieleeni kumpusi ajatus, että jospa voisin itse jonakin päivänä auttaa samassa tilanteessa olevia.

Seuraavat kahdeksan kuukautta Kirsi eli eräänlaisessa välitilassa. Hän koki pudonneensa pimeän tunnelin pohjalle. Entinen elämä oli takana, mutta infarktin jälkeinen elämä ei ollut vielä alkanut.

Häntä itketti, ahdisti ja suututtikin.

– Syyllistin sairastumisesta itseäni. Miksi olin ollut niin tyhmä, että olin polttanut tupakkaa ja syönyt hillo­munkkeja? Miksi olin luottanut, että hoikkana ihmisenä minun ei tarvitsisi olla huolissani sydänterveydestäni?

Elokuussa Kirsille tehtiin uusi varjoainekuvaus ja painevaijeritutkimus. Siinä selvitettiin, kuinka paljon aiemmin todetut kolme pienempää tukosta rajoittivat veren virtaamista suonissa. Uutta pallolaajennusta ei tarvittu, vaan tukoksia päätettiin hoitaa lääkkeillä.

Sopivan lääkityksen löytyminen vei kuitenkin aikansa. Välillä Kirsi oli epätoivoinen ja uhkasi lopettaa lääkkeiden käytön sivuvaikutusten vuoksi.

– Lääkkeet tekivät minut uneliaaksi, tyhmäksi ja kömpelöksi. Kaatuilin kävellessäni, ja kerran olin jäädä auton alle.

Ruokavaliotakin piti korjata. Kirsi luopui voin ja kerman käytöstä hampaita kiristellen. Sydänystävälliset rasvat maistuivat hänestä aluksi ”kissanrasvalta”.

– Ennen infarktia vedin voita juustohöylällä leivän päälle. Onneksi olin sentään lopettanut tupakoinnin kymmenen vuotta aiemmin.

Liikunnan harrastamisessa ei ollut muuta ongelmaa kuin se, että liikuntapaikat olivat koronan vuoksi kiinni.

– Kotona treenaaminen vaati hirveästi omatoimisuutta. Siitä puuttui myös liikunnan sosiaalinen puoli. Pandemian takia ystäviäkään ei voinut tavata tavalliseen tapaan, ja vertaistukea oli tarjolla vain verkossa. Sekin on tärkeä väylä, mutta ekstroverttinä kaipasin ihmisiä ympärilleni.

Kirsin pelastukseksi koituivat käsityöt. Hän on käsityöläis­sukua ja on ommellut, neulonut ja virkannut pitsiä lapsesta lähtien. Nyt hän innostui makrameetaiteesta, jossa tehdään koristeellisia nyörejä tai tekstiilipintoja solmimalla solmuja.

– En ollut ikinä tehnyt solmun solmua, mutta näin Instagramissa niin upean makramee­kuvan, että minun oli pakko kokeilla. Ihastuin poronsarviin, joihin aloin solmia seinävaatteita samaan tapaan kuin oksiin.

Makrameetyöt täyttivät tyhjyyden, jossa Kirsi oli infarktin jälkeen elänyt. Hänen työnsä herättivät huomiota sosiaalisessa mediassa, ja tilauksia alkoi sadella.

Koti muuttui käsityöstudioksi, ja poronsarvitöistä tuli Kirsin tavaramerkki.

– Käsityöt nostivat minut joka aamu sängystä ylös. En voinut jättää niiden tekemistä kesken, koska ihmiset halusivat niitä. Olin edelleen tarpeellinen. Löysin myös itsestäni uuden ulottuvuuden: kaupantädistä sukeutui makrameetaiteilija.

Tunnelin päässä alkoi vilkkua valoa. Oli aika siirtyä välitilasta infarktin jälkeiseen elämään.

– Tämä vaati tapahtuneen hyväksymistä. Sille oli annettava aikaa. Ei ole ihan yksinkertaista muuttua perusterveestä ihmisestä parantumatonta tautia sairastavaksi.

Tapahtuneen hyväksyminen tarkoitti myös lääkkeiden hyväksymistä. Sitä helpotti hyvän lääketasapainon löytyminen monien kokeilujen jälkeen. Enää sivuvaikutuksia ei juuri ole.

– Olen tehnyt lääkedosettini kanssa yhteistyösopimuksen, että huolehdimme toinen toisistamme. Täytän dosetin kiltisti joka sunnuntai ja pidän sitä keittiön pöydällä, jotta muistan ottaa lääkkeet. Ilman niitä en olisi tässä tänään.

Huhtikuussa 2021 Kirsi palasi täyspäiväisesti töihin. Sitä ennen hän oli tehnyt kevennettyä työviikkoa. Nyt hän siirtyi verkkokaupan puolelle, jossa saa kävellä ostoksia kerätessä koko päivän.

– Samalla ylläpidän kuntoani. Teen pelkkää aamuvuoroa, sillä se sopii sydänkuntoutujalle vuorotyötä paremmin.

Viime uudenvuoden yönä Kirsi heräsi varttia vaille kaksitoista tunteeseen, että joku istui rinnan päällä. Henki ei kulkenut, ja iholla helmeili kylmä hiki. Hän haparoi unenpöpperössä nitrosuihketta yöpöydältään.

– Käteni oli niin kipeä, että hyvä kun sain suihkepullon hyppysiini. Suihkautin nitroa suuhuni, ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Olo ei mainittavasti parantunut

Kirsi tajusi, että meneillään oli uusi infarkti. Hän soitti hätä­numeroon ja meni eteiseen odottamaan ambulanssia. Kun hän avasi oven ensihoitajille, hän lyyhistyi maahan. Kirsi kiidätettiin sairaalaan.

– Kun lähdimme matkaan, huumorintajuinen ensihoitaja toivotti hyvää uuttavuotta ja sanoi, että nyt mennään katsomaan, miltä kaupunki näyttää rakettien loisteessa. Sitten sain tuikun sellaista juhlajuomaa, että oksat pois. En ehtinyt lainkaan pelätä.

Tällä kertaa infarktin aiheuttanutta tukosta ei tarvinnut avata pallolaajennuksella, vaan hoidoksi riitti lääkityksen lisääminen. Kirsi toipui nopeasti, ja viiden päivän sairausloman jälkeen hän oli jälleen työn touhussa.

– Saan elää kardiologien luvalla ihan normaalia arkea. Pahinta olisi, jos en suunnittelisi elämääni eteenpäin siksi, etten tiedä, elänkö ensi viikolla, hän sanoo.

Kirsi olisi voinut jäädä eläkkeelle elokuun alussa, mutta hän halusi jatkaa töissä.

– Olen ollut kaupantätinä 50 vuotta, ja työpaikka on minulle tärkeä yhteisö. Tahdon jatkaa töitä niin kauan kuin vointini sallii.

Vaikka sairastuminen tuntui Kirsistä aluksi maailmanlopulta, siitä on yllättäen tullut yksi hänen aikuis­ikänsä parhaista kokemuksista.

– Arvomaailmani on kääntynyt ympäri, ja läheisistä ihmisistä on tullut entistä tärkeämpiä. Elämä itsessään on tullut lähemmäs.

Ennen työ meni kaiken edelle. Kirsi oli aina valmis tuuraamaan muita, vaikkei olisi jaksanut tai ehtinyt. Yksin asuvan naisen myös oletettiin joustavan, koska hänen ei tarvinnut sovittaa menojaan perheen mukaan.

– En osannut sanoa ei, vaan repesin miljoonaan paikkaan. Entisellä vauhdillani olisin juossut ennemmin tai myöhemmin päin seinää. Sairastumisen myötä olen oppinut hidastamaan ja hellittämään.

Nykyään terveys on ykkösenä arvoasteikolla. Kirsi tietää, että hän aiheuttaa surua ja murhetta läheisilleen, jos ei pidä huolta itsestään. Sitä hän ei missään tapauksessa halua.

– Enkä tahdo, että lastenlapseni muistavat tulevaisuudessa, että Kirsi-­mummo vain makasi kipeänä sängyssä ja valitti vaivojaan, hän sanoo.

Myös haave auttaa sydänosastolta kotiutuvia potilaita on toteutunut, sillä Kirsi on kouluttautunut vertaistukijaksi. Hän kertoo, että on löytänyt sen kautta uuden maailman.

– Ympyrä sulkeutui kesäkuussa, kun astelin TYKSin­ sydänosastolle rinnassani vertaistukijan nappi. Tapasin siellä muutaman kotiutuvan ihmisen. Kenties he saivat keskusteluistamme jonkin työ­kalun tulevaan. Toivoisin, että voisin toimia esimerkkinä: sydänsairauden kanssa voi elää täyttä, rikasta ja antoisaa elämää.