Kun Jaana Österman, 58, löysi vuonna 2000 uuden kumppanin, elämä tuntui hetken auvoisalta. Kaksi vuotta myöhemmin hän huomasi elävänsä väkivaltaisessa parisuhteessa.

– Yritin pitkään pitää kulisseja yllä, sillä en halunnut kenenkään tietävän ahdingostani, Jaana sanoo.

Puistotyöntekijän työ tarjosi pakopaikan, jonka avulla Jaana sinnitteli päivästä toiseen. Jatkuvan stressin vuoksi hänen painonsa putosi eikä hän saanut öisin nukutuksi.

– Sitten sain epileptisen kohtauksen. Kohtaus oli seurausta siitä, että olin lyönyt pääni sängynlaitaan väkivaltatilanteessa kotona. Päädyin sairaalahoitoon.

Epilepsia oli Jaanalle hirveä järkytys. Kului kuitenkin vielä kolme vuotta, ennen kuin hän uskalsi sanoa miehelleen, että lähtisi omille teilleen.

– Pakkasin laukkuni, mutta puolisoni ei jättänyt minua rauhaan. Hermoni olivat jatkuvasti kireällä.

Helpotusta ei ollut kuitenkaan luvassa. Vuonna 2007 Jaana menetti äitinsä ja pian sen jälkeen vanhimman lapsensa. Hän sanoo, että eli pitkään sumussa.

– Hoidin kotia konemaisesti. Jalkojani ja päätäni särki, ja sydän tuntui välillä jättävän yhden lyönnin väliin. Joskus kaupassa minua alkoi ahdistaa niin, etten päässyt eteenpäin. Hiki valui kasvoillani, ja jouduin pitämään pakastealtaasta kiinni, jotten kaatuisi, hän muistelee.

Lopulta Jaana sai rajun epilepsiakohtauksen, jonka vuoksi hän oli kaksi vuorokautta tajuttomana. Siitä toivuttuaan hän päätti muuttaa kotipaikkakunnaltaan Turkuun.

– Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Sain vetää henkeä uusissa maisemissa.

Uuden kotikaupungin terveydenhuollossa Jaanan todettiin kärsivän post­traumaattisesta stressireaktiosta, ja hänet ohjattiin terapiaan. Jaana oli käynyt terapiassa aiemminkin, muttei ollut juuri hyötynyt siitä.

– Turussa löysin EMDR:n eli silmän­liiketerapian. Se on avannut minulle uuden maailman ja auttanut traumojen käsittelyssä, Jaana kiittää.

Tilanne entisen puolison kanssa oli muuton jälkeenkin haastava, koska parilla on yhteinen lapsi. Yhden hyvin ahdistavan kohtaamisen jälkeen vuonna 2018 Jaana tunsi rinnassaan polttavaa närästystä. Lisäksi hänellä oli hirvittävää särkyä käsissä, kainalokuopissa ja kaulasuonissa leukaan asti.

– Ehdin jo säikähtää, että minulla oli sydänkohtaus. Oireet kuitenkin laantuivat nopeasti, joten menin lääkäriin vasta parin päivän päästä.

Sydäntutkimuksissa selvisi, että kyse oli särkyneen sydämen syndroomasta eli takotsubo-oireyhtymästä. Se on sydän­lihassairaus, jonka oireet ovat samanlaiset kuin sydäninfarktissa.

Oireyhtymän syntymekanismista ei ole varmuutta. Näyttää ilmeiseltä, että sen laukaisee äkillinen sympaattisen hermoston aktivoituminen hyvin stressaavassa tilanteessa. Sairastumista edeltää usein jokin tunnepitoinen uutinen tai kokemus.

– Lääkäri sanoi, että minulla sydän­lihaksen tulehtuminen johtui pitkään jatkuneesta ahdistuksesta. Olin ollut vuosia stressaantunut ympäri vuorokauden. Kävin niin kovilla kierroksilla, ettei elimistöni palautunut edes nukkuessa. Sain nitroja turvakseni siltä varalta, että kohtaus iskisi uudestaan.

Nyt Jaanan sydän voi onneksi paremmin. Myös epilepsia on saatu hyvään hoitotasapainoon.

– Työelämän jouduin jättämään jo aikaa sitten. Se oli kova kolaus, koska työ oli minulle tärkeä henkireikä. Olin ensin kuntoutustuella, ja sitten minulle myönnettiin työkyvyttömyyseläke, hän kertoo.

Jaana on täyttänyt leipätyön jättämän tyhjiön vapaaehtoistöillä. Hän touhuaa Operaatio Ruokakassissa ja kuuluu ystäväpiiriin, joka auttaa vähävaraisia lapsiperheitä ja vanhuksia.

– Minulla on palava halu auttaa muita, koska tiedän, mitä ihmiselle voi tapahtua ilman tukea.

Silmänliiketerapia on auttanut hallitsemaan stressiä ja ahdistusta. Jaana on oppinut rauhoittamaan itsensä hengittelemällä syvään. Ennen nukkumaanmenoa hän tekee mielikuvaharjoituksia, jotka irrottavat ikävistä ajatuksista. Nykyään hän nukkuu viisi tuntia yhtä soittoa, mikä on paljon entiselle unettomalle. Päätä ei enää särje, ja paino on noussut.

– Vähän liikaakin. Minun pitäisi lenkkeillä enemmän ja palata kuntosalille, jossa kävin kahdesti viikossa ennen korona-­aikaa. Liikunta, etenkin mustikka- ja sienimetsässä samoilu, rentouttaa ja auttaa palautumisessa.

Jaana osaa yhä iloita siitä hyvästä, jota on elämältä saanut. Lapset ja kolme lastenlasta ovat hänelle kaikki kaikessa. Heidän vuokseen Jaana on jaksanut ponnistaa synkimmästäkin kuopasta ja säilyttänyt myönteisen pohjavireen. Tyttären kanssa käydään välillä ”hevostelemassa” eli ratsastamassa ja hoitamassa hevosia. Lisäksi kierretään kirpputoreja.

– Olen oppinut kokemani vuoksi ainakin kävelemään niin hiljaa, että ajattelen selkeämmin ja teen parempia ratkaisuja. Minulla ei ole kiire minnekään, vaan osaan nauttia siitä, mitä minulla nyt.