Berndt Arell, 57, katsoo ulos mietteissään. Ikkunasta avautuu kaunis näkymä syksyisen Tukholman keskustaan.
Olemme keskustelemassa hänen muutaman vuoden takaisesta kokemuksestaan, jonka muisteleminen teki aiemmin liian kipeää. Nyt se saa hänet vain surulliseksi.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän uskaltaa murtaa hiljaisuuden ja laittaa oman elämänsä likoon.
”Ehkä tähän liittyy jotakin samankaltaista kuin kaapista ulostuloon. Ei ollut helppoa kertoa sitäkään, että olen homo. Varsinkin homo, jolla on kolme lasta ja joka on naimisissa”, Berndt Arell sanoo.
Hän oli ollut naimissa naisen kanssa 18 vuotta, kunnes rakastui mieheen. Hän jätti perheensä ja muutti uuden rakastettunsa kanssa yhteen. Miehet elivät pitkään parisuhteessa.
Kun suomalainen Berndt Arell nimitettiin Ruotsin kansallismuseon ylijohtajaksi kuutisen vuotta sitten, hän muutti yksin Helsingistä Tukholmaan. Aiemmin hän oli työskennellyt muun muassa Kiasman ja Svenska kulturfondenin johtajana.
Nykyinen pesti loppuu vuodenvaihteessa, ja Berndt Arell on jälleen uuden alun edessä. Mutta nyt tarkoituksemme on puhua parisuhdeväkivallasta.
”Ajattelen, että minä olen tämän velkaa, koska olen sellaisessa asemassa, että minulla on sosiaalista ja taloudellista turvaa. Jos voisin jotenkin antaa tukea muille, joilla ei ehkä ole yhtä vankkaa taustatukea kuin minulla.”
“Tällaista ei tapahdu minulle”
Hän oli nuori, komea ja kiinnostunut taiteesta. Berndt Arell tapasi ensimmäisenä Tukholman keväänään valokuvaajan urasta haaveilevan miehen, joka herätti hänen kiinnostuksensa.
Aluksi miehet tapailivat, milloin töiltään ehtivät. Suhde kuitenkin syveni pian, ja kesällä etsittiin yhdessä uusi, yhteinen koti. Se oli pieni kaksikerroksinen talo kerrostalon sisäpihalla, kuin omakotitalo keskellä kaupunkia. Elämä näytti päällepäin idylliseltä.
Mies oli Berndtiä 24 vuotta nuorempi, elämänvaiheessa, jossa vielä etsi omaa polkuaan. Berndt taas oli kokenut taidealan ammattilainen.
”Minä olin hänelle unelma taiteilijuudesta. Toimin tavallaan mentorina hänelle. Siinä suhteessa oli kokenut ohjaaja ja noviisi oppilas. Taide yhdisti meitä loppuun saakka.”
Syksyllä Berndt löysi opiskelupaikan kumppanilleen ja kaikki näytti hyvältä. Hän itse teki pitkiä päiviä museonjohtajana ja matkusteli paljon. Se kuului työnkuvaan.
”Hän oli aika paljon yksin. Silloin kehittyi jotain”, Berndt kertoo.
Sitten aivan yllättäen keskellä päivää se tapahtui. Mies löi. Iskut tulivat täysin ennalta arvaamatta. Tuolloin Berndt löi takaisin.
”Silloin minun olisi pitänyt ajatella, että tämä ei ole oikein. Mutta ajattelin vain, että se on tilapäistä ja menee ohi. Ajattelin, että ei tällaista tapahdu minulle, että ei tällaista olekaan.”
“Syyllistin itseäni”
Mutta väkivalta ei ollut tilapäistä. Se toistui arvaamatta uudestaan ja uudestaan. Berndt huomasi heti, että takaisin lyöminen vain pahensi tilannetta. Ensimmäisen kerran jälkeen hän ei enää lyönyt.
Mies muuttui hyvin mustasukkaiseksi. Hän soitti useita kertoja keskellä työpäivää, kysyi, missä ja kenen kanssa Berndt oli.
”Jos en tullut töistä suoraan kotiin, syntyi ongelmia. Myös kotona piti olla hyvin varovaisesti.”
Berndt oli aina ollut työnsä vuoksi ja myös vapaa-ajallaan hyvin sosiaalinen. Alussa pariskunta oli käynyt yhdessä juhlissa ja ystävien luona päivällisillä. Vähintään kerran kuussa oli myös kutsuttu ihmisiä yhteiseen kotiin illalliselle.
Tapaamiset ystävien kanssa johtivat nyt ongelmiin. Berndt sai kuulla, että hän oli puhunut jonkun kanssa liian pitkään tai luonut merkitseviä katseita toiseen mieheen.
Hän yritti muuttaa omaa käyttäytymistään ja välttää kaikenlaisia konflikteihin johtavia tilanteita. Ystävien tapaamiset vähenivät ja loppuivat lopulta kokonaan, jotta mies ei suuttuisi.
”Syyllistin itseäni, että en ole tarpeeksi hyvä. Uskoin, että minä teen asioita väärin, koska hän sanoi niin.”
Nyt Berndt tietää, että mikään, mitä hän teki, ei olisi muuttanut tilannetta. Suhteessa ollessaan hän ajatteli, että vika oli hänessä itsessään.
”Ajattelin, että jos minä vain huomioisin häntä enemmän, kuten hän halusi, niin kaikki olisi hyvin. Vaikka itse asiassa enhän minä huomioinut mitään muuta kuin hänet.”
“Yritimme erota monta kertaa”
Berndt halusi uskoa, että hän ja hänen rakkautensa voisivat muuttaa kumppanin käytöksen.
”Hänellä oli erittäin rikkonainen tausta. Ajattelin, että kunhan hän vain saa turvallisen olon ja arjen, niin kaikki toimisi. Nämä asiat eivät kuitenkaan liittyneet toisiinsa mitenkään.”
Elämä alkoi kutistua kutistumistaan. Parisuhde vei kaikki ajatukset ja energian.
”Työaikanakin mietin vain sitä, mitä tapahtuu, kun menen illalla kotiin. Se oli tuhon tie.”
Väkivalta suhteessa paheni jatkuvasti. Mies sai yhä useammin mustasukkaisuuskohtauksia.
”Aina ei ollut fyysistä väkivaltaa, mutta hänelle tuli aggressiivisia tunnepuuskia yhä tiheämmin, vaikka minä yritin tehdä kaikkeni niiden välttämiseksi.”
Fyysinen väkivalta meni niin kovaksi, että erään kerran Berndt joutui sairaalaan. Kylkiluita oli mennyt poikki.
”Onneksi hän ei käyttänyt koskaan mitään aseita, kuten veitsiä. Mutta hän oli hyvin treenattu kaveri.”
Edes sairaalareissu ei herättänyt Berndtiä.
Sitä hän ihmettelee itsekin nyt, etäisyyden päästä.
”Yritimme erota monta kertaa, myös silloin. Erosimme hänen aloitteestaan. Hän ymmärsi menneensä liian pitkälle. Hän muutti pois, mutta tuli takaisin muutaman viikon päästä.”
Manipuloinnin mestari
Berndt sanoo, että sairaalloinen mustasukkaisuus voi olla ensimmäinen varoitusmerkki. Hän painottaa, että parisuhde ei ole terve, jos toinen kontrolloi toista.
”Minä ottaisin sellaisen erittäin vakavasti. Sekin on jo väkivaltaa, että toinen kontrolloi. Seuraukset ovat samat kuin fyysisestä väkivallasta. Toinen yrittää sopeutua ja juosta kotiin, ei mene yksin kauppaan tai kavereiden kanssa mihinkään.”
”Sellainen ei ole ihmisarvoista elämää.”
Toisinaan mies pyysi anteeksi ja sanoi, ettei tunnista itseään ja ettei hänelle ollut tapahtunut sellaista aiemmin.
”Hän oli todella taitava manipuloimaan ja verbaalisesti hyvin lahjakas. Joka kerta minä uskoin, ettei väkivalta enää toistu.”
Useimmiten mies ei halunnut puhua asiasta lainkaan. Hän pystyi elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun Berndtillä oli musta silmä, sekin oli jollakin tavalla hänen oma vikansa. Mustelmilla ei ikään kuin ollut mitään tekemistä kumppanin tekojen kanssa.
”Hän häpesi minua ja sanoi, ettei tule kanssani mihinkään, kun olen sen näköinen”, Berndt Arell kertoo.
”Tuolloinkin minä vain ajattelin, että emme sitten voi lähteä ulos. En ajatellut mitään muuta.”
Väkivallan häpeä lamaannuttaa
Työkavereilleen ja läheisilleen Berndt keksi selityksiä. Joskus hän oli kaatunut pyörällä tai liukastunut kadulla. Eivätkä he kyselleet sen enempää.
Berndt toivoo, että he olisivat uskaltaneet kyseenalaistaa hänen selityksensä. Uhrilla ei välttämättä ole voimia alkaa puhua asiasta.
”Jos olet läheinen ja näet tällaista, niin älä anna periksi. Tämä on minusta viisas neuvo”, Berndt sanoo.
”Pitää vain uskaltaa kysyä. Voi olla, että toinen kieltää kerran, kaksi tai kolme. Mutta sitten ei ehkä enää.”
Berndt joutui välillä pakenemaan pois kotoa ystävien luo yöksi. Alussa hän ei tosin kertonut todellista syytä, miksi tarvitsi yösijan.
Kunnes eräänä kertana hän ei uskaltanut aamulla mennä yksin takaisin kotiin. Silloin oli pakko kertoa, miksi. Ystävä kuunteli ja lähti mukaan.
Suhde kesti vain puolitoista vuotta, mutta se jätti Berndtiin ikuisen jäljen. Nyt aikaa on kulunut riittävästi, ja hän tuntee olevansa tarpeeksi vahva puhuakseen julkisesti raskaasta aiheesta.
Väkivaltaiseen suhteeseen liittyy usein häpeää, ja kahden miehen väliseen suhteeseen vielä erityisen paljon. Stereotypiat jylläävät yhä.
”Häpeää tuntee, koska ajattelee, että pitäisi osata hoitaa elämänsä itse. Että on niin vahva, ettei tällaista pääse tapahtumaan. Ja jos tapahtuu, niin kahden miehen pitäisi osata hoitaa asia keskenään.”
Häpeä on raskasta. Se lamaannuttaa.
Miksi et lähtenyt?
Berndt on päättänyt astua häpeän kynnyksen yli. Jos parisuhdeväkivallasta ei puhuta, se ikään kuin kielletään. Kertomalla oman kokemuksensa hän toivoo auttavansa muita samankaltaisessa tilanteessa eläviä.
”Nyt pystyn puhumaan jopa sairaalareissusta ja kertomaan, että väkivalta oli silloin niin pahaa, että luulin hänen tappavan minut siihen paikkaan. Pystyn sanomaan, että tällainen tapahtui minulle omassa parisuhteessani”, Berndt toteaa.
”En tiedä, mikä voisi olla enää sen häpeällisempää. Eikä senkään pitäisi olla.”
Berndt näkee nyt, että vika ei ole uhrin eikä uhrin pidä pyydellä anteeksi sitä, että häntä lyödään.
”Tämän kokemuksen tärkein opetus on ollut, että tunnen enää hyvin vähän häpeää. Tässä yhteiskunnassa tuntee häpeää niin monella tasolla muutenkin. Nykyisin minulla on sellainen tunne melkein kaikesta, että so what. Ja se on hyvä.”
Usein ulkopuoliset ihmettelevät, miksi toinen ei vain lähde pois väkivaltaisesta suhteesta. Miksi sen antaa jatkua? Berndt itsekin ihmettelee asiaa, sitä on hyvin vaikea selittää.
”Näin jälkeenpäin on aivan käsittämätöntä, että en lähtenyt.”
”Silloin, kun meillä olivat asiat hyvin, niin ne olivat erinomaisen hyvin. Ihmisen tunne-elämä ja aivot toimivat niin, että silloin unohtaa ikävät asiat.”
Rakkaus ei kuollut lyönteihin
Entä mitä rakkaudelle tapahtuu, kun oma kumppani lyö?
Berndt Arell istuu pitkään hiljaa. Miettii, kuinka saisi puettua sanoiksi sen, mikä tuntuu vaikealta selittää.
”Rakkaus jatkaa omaa polkuaan. Jotenkin sen voi suojata ja se jatkuu vain. Tavallaan elämä oli silloin kaksijakoista, koska toisessa osapuolessa oli nimenomaan kaksi puolta.”
”Rakkaus ei kärsi siitä. Enkä minä ymmärrä, miksei. Se elää omaa elämäänsä, rinnakkaiseloa.”
Rakkaus ei kuollut lyönteihin eikä edes eroon.
”Minä kaipasin häntä pitkään myös suhteen jälkeen.”
Syy lopulliseen eroon ei ollut väkivallassa. Kumppani lähti opiskelemaan Kööpenhaminaan ja ryhtyi heti etsimään seuraa netin kautta. Kun Berndt sai tietää siitä, se oli suhteen loppu. Sitä hän ei hyväksynyt, että hänen partnerinsa tapailee muita.
Berndt yritti jättää suhteen taakseen. Hän teki asioita, joista oli uneksinut. Hän lähti purjehtimaan Kreikan saaristoon.
”Tein kaikkea sellaista, mitä voi tehdä, kun on yksin, eikä vastuussa kenestäkään. Mutta ei sekään toiminut. En voinut paeta tapahtunutta, se seurasi minua aina.”
“Pelkäsin, ettei poliisi usko”
Yhteiset ystävät kuulivat, että Berndtin entinen kumppani uhkaili tätä vielä suhteen loppumisen jälkeenkin. Että jotakin pahaa tapahtuu, kun he kohtaavat Tukholman kaduilla, tai että hän tietää, kuinka pääsee Berndtin asuntoon.
”Torjuin uhkan mielessäni. En halunnut nähdä sitä, en sisäistää, en ymmärtää, enkä tehdä asialle mitään.”
Mutta ystävät olivat sinnikkäitä. He olivat todella huolissaan. Viimein Berndt ymmärsi, että hänen on mentävä poliisin puheille.
”Se oli vaikeaa ja häpeällistä. On vaikea kuvata kaikkia niitä tunteita. Minua pelotti, että poliisi ei usko minua. Aloitan prosessin ja he toteavat vain, että en kerro totuutta ja että olisin provosoinut toista osapuolta. Pelkäsin, että lopuksi tapahtuu jotain hirveää.”
Turvallisuuden tunne oli kadonnut. Sitä ei ollut kotona, ei yleisillä paikoilla.
Kun Berndt oli tehnyt rikosilmoituksen, hän sai hälytyslaitteen. Alussa hän kuljetti sitä aina mukanaan, mihin tahansa menikin.
Samoihin aikoihin Berndt lähti terapiaan. Hän oli aina ajatellut, ettei sellainen häneen tehoaisi.
Oikeusjutun myötä hän joutui kuitenkin käymään tapahtumat läpi tutkijoiden ja syyttäjien kanssa. Silloin hän totesi, että ei pystyisi siihen ilman apua.
”Minulla ei ollut etäisyyttä asiaan, vaikka siitä oli jo aikaa. Ilman poliisia olisin tuskin käynyt terapiassakaan.”
“Terapia oli kuin taikaa”
Berndt löysi hyvän terapeutin ja huomasi hämmästyksekseen, että terapia auttoi.
”Terapeuttini oli todella kokenut nainen, joka on nähnyt paljon elämässään. Häneen minä luotin heti”, Berndt kuvailee.
”Terapia toimi kuin se olisi ollut taikaa. Hän tiesi täsmälleen, mitä teki.”
Tukholman poliisilla on osasto, joka tukee rikosten uhreja. Berndt kävi sielläkin juttelemassa.
”Auttoi, kun ymmärsin, että he uskoivat tarinani ja se oli heidän mielestään aika kauhea.”
Poliisi hoiti Berndtin mielestä asian erittäin hyvin.
”Sain heiltä paljon tukea. Alussa he soittivat joka perjantai ja kysyivät, oliko kaikki hyvin.”
Prosessi oli kuitenkin pitkä. Toinen osapuoli nosti syytteen, jonka mukaan Berndt olisi ollut suhteen väkivaltainen osapuoli. Tämä syyte kuitenkin raukesi. Berndtin asianajajan mielestä tapaus oli selvä, ja hän oli oikeassa.
Berndt voitti jutun ja entinen kumppani sai tuomion.
“Loimme yhdessä turvasataman”
Kokemus väkivallasta ei jättänyt Berndtille pelkoa sen toistumisesta uudessa suhteessa. Pelko henkilöityi niin voimakkaasti tiettyyn ihmiseen. Aluksi Berndt tosin ajatteli, ettei halua uutta parisuhdetta. Hän ei uskonut kykenevänsä enää sitoutumaan.
Sitten hän tapasi Mattias Rämsin, ruotsalaisen graafinen suunnittelijan. Mies vaikutti mukavalta, ja varovaisen alun jälkeen suhde vakavoitui.
”Emme ole riidelleet kertaakaan. Ei koskaan pahaa sanaa. Kumpikaan ei hae riitaa eikä sitä tule.”
Mattias tulee hyvin toimeen myös Berndtin nyt jo aikuisten lasten kanssa. Se on Berndtille tärkeää.
”Kun lasten äiti täytti keväällä vuosia, hän kutsui myös minut ja Mattiaksen Kreikkaan. Olimme viikon yhdessä, nykyinen mieheni, entinen vaimoni, kolme lastamme ja heidän tyttö- ja poikaystävänsä. Se oli aivan ihmeellistä.”
Nykyinen parisuhde on kestänyt kolme vuotta. Sitoutumisen pelkokin on jäänyt taakse: Syyskuussa vietettiin Berndtin ja Mattiaksen häitä.
Kun Berndtiltä kysyy, onko liitto hänelle turvallinen satama, hän tarkentaa ajatusta.
”En ole löytänyt turvallista satamaa, vaan olemme yhdessä luoneet sellaisen. Ei se mene niin, että toisella on satama ja minä vain löydän sinne. Silloin turvasatama toimisi vain toisen ehdoilla. Minusta on todella tärkeää, että satama on molempien yhteinen.”
Kuvat: Magnus Laupa / MVphotos
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2017.
