Kun Olavi Virta ja Irene Kaarela tapasivat toisensa, se oli menoa, kahdentoista vuoden ikäerosta huolimatta. He perustivat perheen, saivat neljä lasta ja rakastivat toisiaan loppuun asti, vaikka erosivat lasten ollessa vielä alaikäisiä.

Vanhimman tyttären Ilse Hammarin kirjoittama kirja Isäni Olavi Virta (Johnny Kniga 2018) kertoo onnellisista vuosista, joihin menestyksen kosteat lunnaat pikkuhiljaa toivat arvaamattomuutta ja synkkiä varjoja. Tarinan pohjana ovat päiväkirjat, kirjeet, lehtileikkeet ja muistot, myös Irene-äidin haastattelu.

Ruotsin Öregrundissa asuva Hammar sanoo kirjoittaneensa kirjan ennen muuta lapsilleen, joille ei aiemmin voinut tai osannut kertoa, miten suuri ukki heillä oli.

– Ruotsissa kukaan ei ymmärrä, kuka Olavi Virta oli. Lapsillenikin kerroin vain, että isä lauloi vähän ja teki muutamia levyjä. Ajattelin, että he eivät ymmärtäisi. Nyt halusin kertoa sen tarinan.

Ilse ei ole Olavi Virran biologinen tytär. Hän tuli Irenen mukana aiemmasta liitosta, mutta solahti luontevasti kasvavaan perheeseen kolmen nuoremman sisaruksen, Paulin, Harrietin ja Sheilan, joukkoon.

Pieni asunto Helsingin Pääskylänkadulla oli heidän ensimmäinen ja onnellisin tukikohtansa, tilaa niukasti, rakkautta rajattomasti. Mummo ja naapurintädit antoivat lastenhoitoapua, kun Olavi lähti keikalle ja äiti mukaan.

Kesälomilla tuntui aina paistavan aurinko, vuokramökillä hääri sukua ja ystäviä, uitiin ja saunottiin, ahmittiin pannukakkua. Joulut olivat rauhallisia. Isä oli kotona, isovanhemmatkin usein.

Perhe oli yhdessä ja onnellinen.

Lasten suhteen isä oli jämpti. Asiat oli hoidettava kehotuksetta, läksyistä keittiönlattian pesuun. Näsäviisastelua ja kirosanoja ei sallittu. Kuritus oli 1950-luvun tapaan myös ruumiillista.

Anoppi oli lasten silmissä ”kuin tikka, joka nakutti meitä selkään terävillä kipeillä sanoilla”.

– Mummi kirjoitti aina isälle, mitä pahaa me oli tehty, kiroiltu tai oltu myöhässä. Kun isä tuli kotiin matkoilta, saatoimme saada remmistä. Hän ei ollut humalassa, se oli hänen tapansa kasvattaa, kuten monella muullakin siihen aikaan. Hän lopetti sen, kun olin kai 12-vuotias.

Isä oli itsevarma ikiliikkuja, uusia hankkeita horisontissa jatkuvasti, tulot suuret ja epäsäännölliset.

”Raha on tehty liikkumaan”, hän rauhoitteli vaimoaan, kun raha tuli ja meni. ”Elämme tänään, älä huomispäivää mieti.”

Reissut saattoivat kestää monta päivää, ja palatessa laulupalkkiot oli tuhlattu. Mummo etsi aterian aineksia tyhjästä jääkaapista, äiti yritti raapia käteistä kasaan kiireellisiin kuluihin.

Olavin mielestä naisen paikka oli kotona. Riita syntyi, kun Irene ilmoitti hankkivansa työpaikan.

– Ensimmäisinä vuosina äiti oli isän mukana keikoilla, isä lauloi, äiti tanssi. Mutta kun äiti odotti Harrietia, hän ei voinut olla mukana. Hänen oli vaikeaa olla kotona, kun ei aina tiennyt, missä isä oli. Hän halusi mennä töihin ja saada omat työkaverit, mutta siitä isä ei ollenkaan pitänyt, Ilse Hammar muistelee.

Riita päättyi korvatillikkaan, ensimmäiseen ja viimeiseen.

– Äiti sanoi hyvin rauhallisesti, vaikka sisällä kiehui: ”Olavi, jos sinä kerrankin vielä lyöt minua, minä jätän sinut.” Isä ymmärsi, että äiti tarkoitti totta, eikä koskaan enää lyönyt häntä.

Ajatus erosta kauhistutti miestä, jolle perhe oli yli kaiken.

Ensimmäiset kahdeksan vuotta avioliittoa olivat äidin mielestä sen parasta aikaa.

Sitten menestys alkoi varastaa miestä pala palalta; elämään astuivat epäsäännölliset työajat, iloiset ystävät ja alkoholi. Vieraat naiset alkoivat soitella kotiin.

– Pääskylänkadun pienestä asunnosta on vain rakkaita muistoja, mutta viimeisinä vuosina Meritullinkadulla oli ihan hirveästi ihmisiä. Elämästä tuli hyvin epävarmaa. Ei koskaan tiennyt, mitä tapahtuu.

Talossa juhlittiin yhä useammin ja äänekkäämmin. Äiti, joka ennen oli viihtynyt illan emäntänä, kiirehti nukkumaan tai pysytteli lastenhuoneessa.

Lapset elivät ”kuin miinakentällä”, heräilivät kiihtyneisiin ääniin, toivoivat riitojen loppua, näkivät painajaisia.

Kun isä esitteli koulukartasta keikkapaikkojaan, Ilse laskeskeli vain, kauanko mistäkin paikasta kestää tulla kotiin. Nukkumaan mennessä tiesi, saisiko levätä rauhassa aamuun asti.

Huolien saartaessa talon pikkuhiljaa lapset alkoivat pelätä isänsä kiivaita mielialoja.

”Oli musertavaa olla aina varuillaan. Äidin mielialat eivät olleet paljonkaan parempia, emmekä me lapset koskaan tienneet, mitä oli tekeillä”, Hammar kirjoittaa.

Isällä oli kahdet kasvot. Toiset olivat lempeät, turvalliset ja lapsia kuuntelevat, toiset äkkipikaiset ja karkeat. Alkoholin alkaessa viedä isää lapset saivat tuta kummankin.

”Kaikki tiesivät, että isällä on kaksi vaihdetta: joko hän oli iloinen tai vihainen. Jos hän oli iloinen, se oli valtavan mukavaa. Mutta jos hän oli pahalla päällä, kannatti totisesti varoa.”

Olavi Virta oli naistenmies, jolla oli hotelli Tornissa yksityinen kabinetti, oma irrallinen elämänsä ”loisten ympäröimänä”.

Kotona asioista ei puhuttu, ne pidettiin sisällä, kärsittiin ja yritettiin unohtaa. Olavi Virta valutti tunteensa tanssipaikoille. Parrasvalojen sammuttua jäivät vain tärisevät kädet ja avulias alkoholi.

”On vain minä ja ääneni. Minä laulan ja annan yleisölle kaikkeni ja samalla tyhjennän elinvoimaani”, hän joskus herkkänä hetkenä tunnusti vaimolleen.

Irene ymmärsi, että mies piti sisällään jonkinlaista kärsimystä, epätoivoa, josta vain päihtymys tarjosi pakotien.

”Olavi jätti askel askeleelta terveen elämän ja alkoholisoitui vaikeasti. Hänen arvostelukykynsä heikkeni, hänestä tuli arvaamaton, ailahtelevainen ja ajattelematon. Kaikkein pahinta oli se, että hän osoitti aika ajoin julmaa väheksyntää meitä, rakastamaansa perhettä, kohtaan. Hänen persoonansa raaistui, sytytyslanka lyheni ja nyrkki heilui”, Irene muistelee kirjassa.

”Hänestä tuli itsetuhoinen ja lopulta hän ei välittänyt enää mistään. Elämä löi häntä lujaa, löi koko perhettä.”

Ilse Hammar muistaa illan, jolloin he olivat veljensä Paulin kanssa kaksin kotona. He alkoivat huvittaa itseään huutamalla kilvan rumia sanoja, jotka kaikuivat ikkunasta kadulle.

Naurun räkätys päättyi lyhyeen.

– Näin kadulla miehen, jolla oli takki auki ja hattu päässä, ja sydämeni pysähtyi: Herrajumala, se on isä! Silloin tiesin, että nyt saatiin selkään.

Sisään hyökkäsi ”karjuva leijona”, joka löi ensin Ilseä nyrkillä useita kertoja ja heitti hänet lopuksi ”kuin räsynuken” Paulin vierelle sänkyyn.

”Kuin usvan keskeltä näin, kun isä löi veljeäni. Hän yritti saada Paulin seisomaan, mutta Paulin jalat eivät kantaneet, vaan hän kaatui lattialle sängyn viereen, ja isä heittäytyi hänen kimppuunsa. Pauli makasi selällään ja yritti suojata kasvojaan käsivarsillaan. Isä istui hänen päällään hajareisin ja tarttui Paulin hartioihin ja paukutti hänen päätään lattiaan.”

Pienen tytön huudettua hätääntyneitä vastalauseitaan isä ojentautui, katsoi lapsiaan surullisin silmin ja sanoi: ”Helvetin helvetti, minähän olen sanonut teille, että te ette saa kiroilla.”

– Sitten hän lähti pois. Olimme Paulin kanssa ihan onnettomia ja yksinäisiä sillä hetkellä. Äiti ja mummikaan eivät olleet kotona. Mutta se oli ainoa kerta, kun isä teki jotain, mitä ei oikein ymmärtänyt. Yleensä hän oli hyvin kiltti ja toivoi meille hyvää.

Ja sitten tuli taas onnellisia päiviä. Isä kokosi perheen ympärilleen sohvalle, tiiviisti vierekkäin, ja painoi lapset rintaansa vasten.

”Te olette kalleinta mitä minulla on. Ilman teitä en ole mitään, mutta yhdessä perheeni kanssa omistan koko maailman.”

– Ja äiti istui tuolissa ja katsoi meitä. Se oli hirveän surullista ja kaunista minun mielestäni, Hammar muistaa.

Lopulta Irene kypsyi. Miehen huoleton elämä oli ajanut perheen alkupisteeseen. Vaimo ei kestänyt ihmisten tuijotuksia.

Kesällä 1959 Irene, 32-vuotias neljän lapsen äiti, teki päätöksen.

”Minä näytän sinulle, Olavi Virta, että minä ja lapset pärjäämme erinomaisesti ilman sinun apuasi! Me muutamme Ruotsiin niin pian kuin mahdollista!”

Pauli jäi isän luo jatkamaan kouluaan, tytöt nousivat äidin mukana laivaan, joka vei heidät äidin vanhempien luo.

Isä käveli edestakaisin hiljaisessa asunnossa, istahti sitten sängylle ja kietoi kädet Paulin harteille:

”Tänään me itkemme, mutta huomenna murheemme ovat jo unholassa.”

Ilse piti asumuseroa vain tilapäisenä.

– En koskaan uskonut, että jäisimme Ruotsiin. Luulin, että kohta olemme kotona taas, Hammar sanoo.

Vaikka Olavi Virta vielä kerran ryhdistäytyi laulamaan komeimmat laulunsa Hopeisesta kuusta Punaisiin lehtiin, erosta hän ei toipunut koskaan. Diabetes ja alkoholi tekivät oman osansa.

Hammar muistaa, miten isä usein ilmestyi yllättäen Ruotsiin äidin ovelle, viivähti tovin, muisteli ja ehkä elätteli toiveita, kunnes viimeisellä kerralla Irene ei enää avannut hänelle ovea.

Isä kuoli vuonna 1972. Hautajaisiin Hammarilla ei ollut varaa matkustaa, hänellä oli kolme lasta.

Vuosia myöhemmin äiti kertoo tyttärelleen, ettei avioeron perimmäinen syy ollut alkoholi, tuhlailu tai vieraat naiset, niidenkin kanssa rakastava nainen pystyy elämään.

”Merkittävin syy minun lähtööni oli Olavin äiti. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri! Jos hän ei olisi asunut meillä ja levittänyt niin paljon epäsopua ja epäilyksiä, olisin jaksanut ottaa kaikki myrskyt vastaan Olavin rinnalla”, kirja kertoo.

Anoppi valvoi mustasukkaisesti ainoaa poikaansa ja seisoi onnen tiellä.

– En ollut ymmärtänyt sitä aikaisemmin. Mummi oli yksinäinen ihminen, joka eli poikansa kautta. Opin tuntemaan hänet vasta myöhemmin, kun aloimme kirjoittaa kirjeitä toisillemme. Hänestäkin tuli minulle oikein rakas, Hammar sanoo.

Läpi loppuelämänsä Olavi ja Irene Virta kaipasivat toisiaan, mutta eivät palanneet yhteen. Irene ei ottanut uutta miestä, eikä Olavi löytänyt parempaa.

”Olavi oli elämäni suurin rakkaus eikä kukaan toinen mies voi viedä hänen paikkaansa sydämessäni. Hän oli rakastettu puoliso ja hyvä isä”, Irene kertoi vanhoilla päivillään.

Kursivoidut sitaatit Ilse Hammarin kirjasta Isäni Olavi Virta (Johnny Kniga 2018).

Päivitetty 6.12.2022 – Alkuperäinen julkaisu 13.9.2018