Harjoittelemme maailmanloppua, ajatteli elokuvantekijä Jukka-Pekka Valkeapää.

Pandemian alkuvaihe oli epätietoisuuden, pelkojen ja eristäytymisen aikaa. Se vain kesti.

Umpikujalta tuntuneessa tilanteessa hän alkoi rentoutua ja kirjoittaa julmankoomista elokuvaa, joka kertoo pienistä maailmanlopuista.

”Kun teksti tulee kuin itsestään, se on merkki, että kannattaa jatkaa eteenpäin”, Valkeapää toteaa nyt työhuoneellaan Helsingin Vallilassa.

Työtila ei voisi olla pelkistetympi ja siistimpi: on pitkä huone, päädyssä ikkuna ja sen edessä pöytä, jolla on muutamia kirjoja ja kahvinkeitin.

Elokuvan tarinassa lymytään Espanjan paahtavan auringon alla, mutta myös kellarimaisissa loukoissa. Elokuva kertoo suomalaisen perheyhteisön unelmien perikadosta, ja mikä olisi tällaiselle kertomukselle parempi miljöö kuin haaveiden ja halvan viinan Fuengirola.

Kohtalokkaaseen päätepisteeseen viittaa myös elokuvan nimi: Hetki lyö.

Outi Mäenpää näyttelee baarinpitäjä Marjaleenaa, joka on Miss Suomen toinen perintöprinsessa jostain 1980-luvulta. Vili (Johannes Holopainen) on hänen poikansa ja Mikko (Ilkka Heiskanen) baarin yleismies. Kaikkien kolmen kunto alkaa jo pettää pahasti.

”Missä unelmat ja pettymykset kohtaisivat niin kuin Fuengirolassa”, Valkeapää kysyy.

”Onnellisuuden tavoittelussa ja törmäyksessä todellisuuden kanssa on jotain poikkeuksellisen vahvaa. Mitä sinne mukana viedään, ei ole mitään Alvar Aallon ja Jean Sibeliuksen Suomea, vaan estetiikka on täyttä Tauskia.”

Hetki lyö rikkoo katsojan odotukset, ainakin ne, jotka liittyvät sen kevyenhauskaan traileriin. Luulot otetaan pois heti alkupuolella, joka keskittyy pahoinvointiin, ennen kuin itse rikosjuoni avautuu.

Kyse ei olekaan inhorealismista vaan aarrejahdista: jossain on Madon (Jukka-Pekka Palo) kätkemä rikossaalis. Ongelma on, että Mato on nyt itsekin palaamassa vankilasta 20 vuoden jälkeen – ja hän on todellinen sadisti.

Hetki lyö on veijarikomedia, jyrkkien käänteiden rikosdraama, raadollinen alkoholistikuvaus ja klassinen tragedia. Onko veri vielä vettä sakeampaa, kun seassa on kolme promillea liuotinta?

Yhdistelmä on ennennäkemätön, eikä ainakaan sellaista turistikulttuurille tirskuilevaa viihdettä, jota voi katsoa toisella silmällä. Mutta mitä muuta kuin normin rikkomista voisi odottaa ohjaajalta, jonka harteilla tuntui vuosien ajan olevan melkein koko suomalaisen elokuvan kansainvälistyminen.

Ratkaiseva kannustus voi olla yksi lause oikeaan aikaan. Lukiossa äidinkielen opettaja sanoi Valkeapäälle, että tästä voisi tulla elokuvaohjaaja.

Porvoolaispojalla ei ollut erityistä perhesidettä ammattitaiteilijoiden maailmaan. Ehkä juuri siksi hän otti sanat tosissaan.

Elokuvahulluus oli iskenyt jo varhaisteini-iässä. Quentin Tarantinon Reservoir Dogs oli erityinen kokemus 16-vuotiaille, jotka pääsivät sitä katsomaan paikallisessa elokuvateatterissa.

”Ja Pulp Fiction oli sitten tajunnan räjäyttävä”, Valkeapää kuvailee.

”Opettajan kommentit elokuvia käsitteleviin aineisiini olivat sysääviä, ne validoivat unelmaa. Sillä on merkitystä, mitä aikuiset sanovat.”

Pulp Fictionia seurannut Jackie Brown on paitsi Valkeapään nykyinen suosikki Tarantinon tuotannosta, myös se elokuva, jonka vaikutus näkyy ainakin katsojalle Hetki lyössä, mutta siitä lisää myöhemmin.

Joka tapauksessa Valkeapää pääsi Taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjalle vuosituhannen taitteessa, teki kaksi kiitettyä lyhytelokuvaa ja nousi koulussa sukupolvensa toivoksi.

Toisaalta hän on tekijänä ihan muuta kuin ne muut oman opiskeluajan koulutoverit, jotka ovat sopeutuneet kaupallisuuteen.

Valkeapää ei ole ohjannut televisiosarjoja, ei juuri mainoksiakaan.

”Enkä osaa yhtään ajatella, onko aihe kaupallinen tai ei. Vain kirjoitan”, hän kuvailee elokuviensa alkuvaihetta.

Yksi ympyrä on sulkeutumassa, sillä vuosi sitten kuvatun Hetki lyön jälkituotannon aikana ja ensi-iltaa odottaessa – se ehti siirtyä eteenpäin paitsi pandemia-ajan elokuvasuman, myös kansainvälisen festivaaliensi-illan tavoittelun vuoksi – Valkeapää on kirjaimellisesti palannut Porvoon vuosiinsa.

Jotain siitä ajasta ja sen haasteista ja toiveista suodattuu nyt tekeillä olevaan käsikirjoitukseen, josta ehkä tulee elokuva, ehkä ei.

”Se kertoo taiteilijaksi tulemisesta lama-ajan Suomessa. Siinä on omaelämäkerrallisia aineksia”, Valkeapää sanoo.

”Tai voin sanoa, että jokainen asia siinä, mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, on totta.”

Auteur tarkoittaa elokuvaohjaajaa, jolla on tunnistettava kädenjälki ja itsenäinen työskentelytapa. Usein auteur tarkoittaa nimenomaan käsikirjoittaja-ohjaajaa.

Millä tahansa kriteerillä mitattuna Jukka­-Pekka Valkeapää on nyt, 45-vuotiaana, Suomen tärkeimpiä elokuvataiteilijoita ja todellinen auteur. Niin on ollut jo yli kymmenen vuotta.

Hänen kaikki pitkät elokuvansa ovat saaneet maailman­ensi-iltansa niin sanotuilla A-luokan festivaaleilla. Hetki lyö kilpailee marraskuussa Tallinnan elokuvajuhlilla.

Valkeapään kolmella aiemmalla elokuvalla on yhteensä kuusitoista Jussi-ehdokkuutta, ja ne ovat saaneet yksitoista Jussi-palkintoa.

Asialla on kääntöpuolensa. Koirat eivät käytä housuja (2019) ostettiin yli 30 maahan, myös Yhdysvaltoihin, mutta sitä ennen Valkeapää oli enemmänkin festivaalielokuvien tekijä.

”Yksikään elokuvani ei ole saanut satumaista hyväksyntää”, Valkeapää sanoo.

”Jos jotain positiivista pitää sanoa, ei ole ainakaan tullut tarvetta toistaa menestystä.”

Esikoisohjaus Muukalainen (2008) valittiin Venetsian elokuvajuhlille aikana, jolloin sen kaltaisille isoimmille festareille ei kelvannut Suomesta mikään.

Samana viikonloppuna kun Muukalainen tuli Suomessa ensi-iltaan, se voitti Göteborgin elokuvajuhlien pääpalkinnon. Silti katsojia tuli vain 1 500.

Helsingin Sanomien arvostelussa Muukalaista verrattiin Andrei Tarkovskin teoksiin, ja todettiin, ettei se kestä vertailua.

”Muukalaisen pojalla on lyhyt tukka ja se näytti Tarkovskin Peilin pojalta. Äidillä on nuttura, kuten Peilin äidillä. Siihen yhtäläisyydet jäivät”, Valkeapää sanoo.

Esikoiselokuvan rinnastaminen monien maailman tärkeimpänä ohjaajana pitämän Tarkovskin teoksiin ei ehkä ole reilua. Toisaalta Muukalainen on tyylillisesti omanlaisensa, etenkin suomalaisen elokuvan piirissä.

”Syvin tavoite ehkä oli sellaisen kokemuksen elokuvallistaminen, jota en saanut sanoiksi puettua. Sellaisen, miten itse koin maailman lapsena”, Valkeapää sanoo.

Muukalaisen tekeminen oli traumaattinen kokemus. Valkeapää pohtii, että hän ei ollut sittenkään valmis.

Odotuksia nosti Taideteollisessa kertyneen arvostuksen ohella myös Muukalaisen tuotannon ja tekemisen tuolloin melko harvinainen kansainvälisyys. Mukaan osatuottajaksi tuli ranskalainen Alan de la Mata ja hänen kauttaan myyntiyhtiö Wild Bunch, joka oli ja on edelleen maailman tärkeimpiä alallaan. Kuvaukset toteutettiin Virossa, ennen kuin siitä tuli melkein tapa.

”Tein tietämättömän varmuudella”, ohjaaja sanoo elokuvastaan nyt.

”Kerronta oli Muukalaisessa tärkein asia. Minusta tuntuu, että siitä tuli liian korea. En ole nähnyt sitä sitten sen valmistumisen.”

Unelma esikoiselokuvasta toteutui, mutta Valkeapää paloi tuotannon aikana loppuun ja sairastui masennukseen.

”Se on seurannut mukana siitä asti, mutta sen kanssa voi oppia elämään.”

Rinnakkaistodellisuudessa Jukka-Pekka Valkeapään toinen elokuva olisi Kyklooppi, tekoajalleen poikkeuksellisella melkein kolmen miljoonan euron budjetilla toteutettu psykologinen ja osin abstrakti draama ja sotaelokuva, jossa kulkevat rinnan traumaattiset rintamakokemukset ja juoksijan valmistautuminen vuoden 1952 olympialaisiin.

Kunnianhimoinen hanke vei Valkeapään elämästä kolmisen vuotta. Roolitus oli pitkällä, kuvauspaikkoja oli suunniteltu. Keväällä 2012 hän joutui hyväksymään, ettei elokuvaa tehdä, ei todennäköisesti koskaan. Pari kertaa kansainvälinen rahoitus oli jo melkein lukkoonlyöty, kunnes ei sitten enää ollutkaan.

Niinpä Muukalaisen ja seuraavan elokuvan He ovat paenneet välille jäi peräti kuuden vuoden kivulias tauko. Suomalaisen elokuvan lupaus melkein katosi tutkalta.

”Halusin palauttaa riemun”, Valkeapää sanoo tavasta, jolla hän palasi elokuvantekoon.

Purkausmainen ja rytmiltään levoton He ovat paenneet kertoo siviliipalvelusmiehestä ja nuorisokodista karanneesta tytöstä, jotka lähtevät satumaiselle matkalle halki Suomen. Siitä voi havaita väreitä road movieista ja Terrence Malickilta, Charles Laughtonin Räsynukesta ja eurooppalaisen arthouse-kauhun kellareista, mutta kokonaisuus on omannäköisensä ja lopulta katsojasta riippuen katarttinen tai vain karmea.

Taas tuli kutsu Venetsiaan, samoin Toronton elokuvajuhlille. Yleisö kotimaassa jäi hyvin pieneksi. Kun He ovat paenneet seuraavana keväänä sai parhaan elokuvan ja ohjauksen Jussit, kaikkien medioiden näkökulma ei ollut suopea. Markkinointi & Mainonta kirjoitti, että floppi palkittiin, ja Ilta-Sanomat nosti esiin myös tuotantotuet: ”Vuoden paras elokuva floppasi pahasti teattereissa – sai tukea 750 000 euroa”.

Nälvimisen harmitusta vähensi se, että Valkeapää käsikirjoitti jo televisiosarjaa yhdessä Kari Hotakaisen kanssa. Se olisi ollut absurdi, irvokas ja väkivaltainen satiiri.

Hotakaista ja Valkeapäätä yhdisti samanlainen äkkiväärä huumorintaju ja maailmankuva. Työ eteni heidän mielestään hyvin. Yhtäkkiä Yle sanoi ei.

”Sarjaa kehiteltiin pitkään, mutta sitä ei tilaajan puolesta vain haluttukaan rahoittaa.”

Nyt Valkeapää arvioi oppineensa noina vuosina ratkaisevia asioita sekä käsikirjoittamisesta että tuotannon logiikasta.

”Ymmärrän nyt paremmin, mitä aika merkitsee tuotannossa. Kirjoittamisen varmuus syntyy taas tekemisen kautta. Tarinan rakenne ei ole enää vaikea asia.”

Seuraavan elokuvansa aiheen Valkeapää sai tuotantoyhtiön kautta. Helsinki-Filmille oli tarjottu käsikirjoitusta, jossa oli sadomasokistinen ihmissuhde.

Valkeapää teki Juhana Lummen alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta oman tarinansa. Käsikirjoitusversioita kertyi parikymmentä.

Koirat eivät käytä housuja (2019) ylitti riman tulemalla valituksi festivaaleista arvostetuimmalle, Cannesiin. Se oli silti 25 vuoteen vasta toinen tuon riman ylittänyt suomalaiselokuva, jonka ohjaajan nimi ei ole Aki Kaurismäki – ja elokuva oli kaukana Kaurismäen ja sen toisen suomalaisen tuolloin Cannes-hyväksytyn, Juho Kuosmasen maailmoista.

Valkeapää myöntää auliisti, että elokuva oli muodoltaan sovinnaisempi kuin hänen aiempansa. Pääosissakin oli suomalaisittain isot nimet: Krista Kosonen, Pekka Strang, Jani Volanen. Koirat sai laajaa kansainvälistä huomiota ja brittilevityksen alla Valkeapää ehti käydä maan suosituimman elokuvakriitikon Mark Kermoden radiovieraana.

Taas tuli pettymys: monissa maissa elokuvan valkokangaslevitys oli ajoitettu keväälle 2020. Koronapandemia pyyhki pöydän. Briteissä ensi-ilta oli juuri samana maaliskuun viikonloppuna, kun salit lyötiin kiinni.

Tarkennetaan hieman: Hetki lyön kirjoittaminen ei alkanut koronakeväällä 2020. Sen tarina alkoi toista vuotta aiemmin, kun Koirat eivät käytä housuja -elokuvan pääosaa näytellessään Valkeapään kanssa ystävystynyt Pekka Strang lähetti kuvan Fuengirolasta.

Kuvassa keski-ikäinen, ilmeisimmin suomalainen nainen istui kattoterassilla kaljatuoppi edessään.

”Naisella oli kevyttoppatakki päällään. Hänen olemuksensa ja etenkin katse oli shokeeraava. Katse oli suunnattu oluttuopin pohjan läpi pöytään. Siellä hän näki jotain, ehkä maailmanlopun tai peilin”, Valkeapää sanoo.

”Katsoin kuvaa. Luin silmistä miljoona asiaa.”

Aihe alkoi jalostua vinoksi rikoselokuvaksi Kari Hotakaisen kanssa.

”Kehiteltiin asetelma, jossa mies on vankilassa, vaimo pitää kapakkaa Fuengirolassa ja on apumies. Paikalle tulee tyly asiainhoitaja, joka piinaa vaimoa ja apumiestä.”

Tarinassa oli westernin elementtejä, ei ainoastaan maisemissa.

”Emme päässeet hedelmälliseen lopputulemaan, ja Hotakaisen piti alkaa kirjoittaa kirjaa.”

Myöhemmin Valkeapää keksi ajatuksen siitä, että miehellä on uusi rakastajatar, joka on vaimon näkökulmasta ottanut hänen paikkansa. Tarinan panokset alkoivat olla tarpeeksi kovat. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio valmistui helmikuussa 2020, juuri pandemian alkaessa.

Eristyksessä neljän seinän sisällä Helsingin Kalasatamassa elokuvantekijä nieli pettymystään Koirat eivät käytä housuja -elokuvansa valkokangastien tyssäämisestä ja haki turvaa sekä mielihyvää asioista, jotka ovat vanhoja, tuttuja ja hyviä. Hitc­hcockin elokuvista. James Bond -leffoista. Elmore Leonardin, Donald Westlaken ja Charles Willefordin hirtehishumoristisista rikosromaaneista.

Käsikirjoittamiseen vaikutti myös kuolemanpelko. Maailmanlopun tuntu. Hetki lyön henkilöiden toiminnassa nousi yhä enemmän pintaan epätoivo, harkintakyvyn kadottaminen, kaiken laittaminen peliin kuin huomista ei olisi.

Ja siitä tuli yhä humoristisempaa, vähän kuin Leonardin realistisissa ja etenkin Willefordin melkein nihilistisissä tarinoissa. Samaan tapaan Valkeapää toi Koirat eivät käytä housuja -elokuvaansa koko prosessin ajan enemmän huumoria.

Hetki lyö on tarantinomainen juttu myös sikäli, että se nostaa tutuista näyttelijöistä esiin uusia, loisteliaita puolia: kuin heidät näkisi ensimmäistä kertaa. Siinä on löytämisen triumfia sekä katsojalle että ohjaajalle.

Huimat näyttelijät vain tarvitsevat hyvät roolit, Valkeapää sanoo.

”Millaisia ihmiset ovat? Ihmiset ovat käytökseltään kaikkea karikatyyristä hienovaraisiin pienenpieniin tunteen ilmaisuihin. Elokuvassa voi olla kaikkea sitä.”

Henkilöhahmojen rakentaminen oli prosessi, jossa ulkoisilla asioilla voi olla isokin auttava merkitys.

Mäenpään Marjaleena on inhorealistinen kuva alkoholistista, jonka elämään tulee valtava kriisi.

”Mennään viidestä promillesta kohti nollaa”, Valkeapää kuvailee hahmon kaarta vähän virnuillen.

Mäenpään kampaajan mukaan hänelle ei sovi otsatukka. Niinpä Marjaleena sai otsatukan.

”Huikea maskeeraajamme Kaire Hendrikson laittoi lisäkkeen, joka välillä repsottaa. Outi sai kiinni hahmosta.”

Heiskaselle vaatteet antoivat suunnan. Hän itse oli nähnyt Mikon ensin Andy McCoy -tyyppisenä rokuna, mistä Valkeapää ei ollut samaa mieltä.

”Pukusuunnittelija toi naisten pikkutakin, shortsit ja mokkasiinit. Ilkka kokeili ja totesi, että tämähän on tällainen Ra­gazzi-mies.”

Ragazzi oli Vaatehuoneen vähän tyylikkäämpi merkki, näennäisitalialaista muotia suomalaiseen makuun.

”Ja Mikkohan on nimenomaan jäänyt 1990-luvulle. Joskus hän halusi olla mannermainen mies.”

Kyse on menetetyistä mahdollisuuksista, vähän kuin Jackie Brownissa – joka kuitenkin nimenomaan avautuu kohti uutta alkua. Tässä tarinassa irti pääsy lienee vain utopistinen haave, ainakin kun Jukka-Pekka Palon esittämä, kauhua herättävä Mato saapuu lopulta paikalle.

”Palo tuli koekuvauksiin ja värisi vihasta. Se oli siinä.”

Rooli on aivan muuta kuin Palolta voisi hänen tutumpien televisio- ja elokuvatöiden perusteella odottaa. Valkeapää oli jo nähnyt mahdollisuuden.

”Kansallisteatterissa olin nähnyt Palon useinkin lavalla, ja hän oli Kauppamatkustajan kuolemassa vaikuttava Ben-setänä. Kuin kuolema nousisi lavalle. Se jäi kummittelemaan.”

Valkeapää pani korkin kiinni kymmenisen vuotta sitten. Päätöstä edelsi liian kostea kesä. Oli pakko tehdä ratkaisu.

Hetki lyö on paljon muutakin mutta myös elokuva suomalaisten suhteesta alkoholiin. Sen päähenkilöt ovat polun päässä, he ovat viinan voimalla toimivia olentoja.

Ensimmäinen puolituntinen on suoraan sanoen todella koettelevaa katsottavaa. Se on kuin kurkistus törkyvampyyrien hautakammioon. Ollaan pimeässä, juodaan mitä vain, haistaan pahalle. Hiusten sekä kasvojen rasvaisuus hierotaan yleisön naamaan.

Jos Valkeapää on Koirissa flirttaillut valtavirtaelokuvan kanssa ja Hetki lyö on muuten lähellä elmoreleonardmaisesti rajua veijaritarinaa, alkujakso kyllä pitää huolen, ettei elokuvasta tule koko kansan hittiä.

Tinkimättömyydessä on tilinteon makua.

”Sodanjälkeisessä Suomessa jokaisella on lähisuvussaan alkoholismia, ja silti suomalaisen elokuvan suhde alkoholiin on häveliäinen”, Valkeapää sanoo.

Hän ei ole moralisti. Alkoholi on aine. Sitä voi käyttää eri tavoin. Valkeapää sanoo ymmärtävänsä hyvin, miksi alkoholia käytetään ja miksi jotkut käyttävät sitä paljon.

”Mutta mitä jos juopot lähtevät toteuttamaan suuria rikossuunnitelmia? Sehän on kiinnostavaa ja tietysti se on myös hauskaa.”

Ja toisaalta se ei ole. Jotkut Hetki lyön nähneet ovat olleet hämillään. Joillekin ulkomaalaisille katsojille se on ollut käsittämätön.

”Suomalaisille tämä ei ole oman kokemuspiirin ulkopuolella. Suomalainen tajuaa, mistä Tauskissa on kyse, ja Tauskista voi jopa pitää.”

Miksi tuntuu niin pahalta katsoa alkoholistia? Juoppo voi olla esteettisesti epämiellyttävä, mutta hän on myös eksistentialistinen painajainen, tai peili.

”Ehkä luemme tällaiseen hahmoon jotain itsestämme. Ehkä näemme vapautta. Ehkä kauhua.”

Alkoholiriippuvaisuus ja tunne-elämän vauriot tekevät elokuvan hahmoista arvaamattomia. Valkeapää pohtii, että juopon nähdessään suomalainen näkee rakkaudettomuutta ja syvää pelkoa.

”Toinen asia on, että jos elämä on merkityksetöntä, kunnes me itse luomme merkityksiä, silloinhan juoppo on kauhea todiste, että merkityksiä ei ehkä vain ole.”

Tuntuu loogiselta, että viime vuosien uusista elokuvista Valkeapää nostaa yhdeksi suursuosikikseen Ari Asterin Midsommarin. Se on masennuksen ja merkityksettömyyden tunnun kuvaus, joka on puettu tummasti humoristisen ja absurdin kauhuelokuvan kuosiin. Myös Hetki lyössä toivo on genrekehyksen takana aika ohuen langan varassa, elokuvantekijä myöntää.

”Mennään viemärien ja roskisten kautta kuin sukellettaisiin pötsiin ja suolistoon. Jossain mielessä juopposankari on kuolematon ja selviää kaikesta, kunnes ei enää selviäkään.”

Hetki lyö on Valkeapään mukaan hänen paras elokuvansa – asia, jota hän haluaa erikseen korostaa. Tuotantoyhtiö on vaihtunut: aiemmat kolme elokuvaa syntyivät Aleksi Bardyn Helsinki-Filmin huomassa, mutta nyt tuottaja on Daniel Kuitunen ja Komeetta-yhtiö.

Hetki lyö kuvattiin Teneriffalla. Kanarian saarilla oli tarjolla merkittäviä tuotannollisia kannustimia, jotka houkuttelevat sinne elokuvien ja sarjojen tekijöitä ympäri maailmaa, myös Yhdysvalloista asti.

Valkeapäällä on paljastus.

”En ole koskaan käynyt Fuengirolassa. Näkemykseni siitä perustuu täysin mielikuviini.”

Sitä ei elokuvasta uskoisi – myös siksi, että auringon paahtamat näkymät ovat pitkälti kiehtovia unohdettuja paikkoja, rumia sisäpihoja, teollisuusalueen autokaupan parkkipaikkaa, syrjäistä asuntovaunua. Ja keskinkertaiset turistihotellit uima-altaineen ovat kaikkialla Lounais-Euroopassa aika samanlaisia.

”Minusta elokuvallisimpia ovat tuhnuiset paikat”, Valkeapää sanoo.

”Rumuuden estetiikka kiinnostaa tässä yhteydessä enemmän kuin autenttisen todellisuuden tallentaminen.”

Jostain sieltä, paraatipuolen takaa löytyy elämä: vaikutelma siitä, että tämä on käsinkosketeltavaa. Hetki lyö kouraisee, koska kuolema ei ole siinä vitsi, vaikka siihen asti juopot saattavat suhtautua elämäänsä kovin huolettomasti.

Valkeapää muistaa teini-ikänsä käänteentekevästä valkokangaskokemuksesta tietyn kohtauksen, joka osaltaan vakuutti hänet elokuvan mahdollisuuksien laajuudesta.

Pulp Fictionissa on jakso, jossa Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä on menossa hakemaan tunnearvoltaan korvaamatonta rannekelloa. Ennen kuin hahmo saapuu asunnolle, jossa hän yllättää vessanpöntöllä istuvan John Travoltan, kamera seuraa nyrkkeilijää pienkerrostalon pihan läpi.

”Siinä kuuluu ihmisten ääniä, lapsia leikkimässä, perheitä. Yhtäkkiä äänet paljastavat, että ympärillä on tavallinen maailma. Se raottuu auki”, Valkeapää kuvailee.

”Se oli tajunnanräjäyttävä hetki. Ihan kuin elokuvan hahmo kulkisi hetken kulissien takana. Todellisuudessa.”

Hetki lyö -elokuvan ensi-ilta on perjantaina 11.11.2022

EDIT: 4.11. Korjattu Kauppamatkustajan kuolema -näytelmän esityspaikaksi Kansallisteatteri.