Entä jos rakkautta voisi ostaa niin kuin mitä tahansa kulutushyödykettä? Ei pelkkää seksiä, vaan myös tunteita ja kiintymystä. Kysymys alkoi vaivata kirjailija Anna-Leena Härköstä pari vuotta sitten niin, että hän sukelsi penkomaan aihetta salapoliisin tavoin.

Härkönen tutki aihetta käsitteleviä kirjoja ja haastatteli myös maksullisia seksipalveluja tarjoavaa miestä.

– En ole ikinä ostanut seksiä, mutta ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka siihen ryhtyvät. Aloin leikitellä ajatuksella tilanteesta, jossa maksullinen seksi johtaisikin rakkaussuhteeseen.

Teema on myös iso osa Härkösen kesäkuussa ilmestyvää romaania Huomenna hän ei tule, jonka päähenkilönä seikkailee kuusikymppinen Elsa, leskirouva, jonka ohi raitiovaunut ajavat ja jonka juhliin vieraat jättävät saapumatta.

Nyt 58-vuotias Anna-Leena sanoo ymmärtävänsä vanhempia naisia, jotka puhuvat näkymättömyyden kokemuksesta. Siitä hetkestä, jolloin nuoruuden vetovoima haalistuu, eivätkä päät kadulla enää käännykään.

Monelle muutos voi olla šokki. Varsinkin, jos ihminen on tottunut saamaan aiemmin osakseen paljon huomiota.

– Olen minäkin sen huomannut, etteivät miehet katso enää samalla tavalla perään. Se on haikeaa mutta myös helpottavaa. Olen saanut aikanaan liikaakin huomiota.

Anna-Leenan liitto puoliso Riku Korhosen kanssa päättyi kolme vuotta sitten. Vaikka kirjailijapariskunta asui neljätoista vuotta eri osoitteissa, avioero vaati ensin sulattelua. Varsinkin, kun Anna-Leenan Lauri-poika muutti kotoa samoihin aikoihin.

– Kaikki tapahtui yhdessä rytäkässä ja koronapandemian keskellä, joka kavensi elämänpiiriäni entisestään. Muistan, kuinka seisoin pahvinen kahvimuki kädessä hyytävässä tuulessa R-kioskin edessä ja mietin, että tämäkö on nykyään päivän kohokohta.

Erosta ja lapsen itsenäistymisestä Anna-Leena sanoo toipuneensa yllättävän nopeasti. Yksin asuminen tuntuu jopa vapauttavalta. Enää ei tarvitse kirjoittaa makuuhuoneen nurkassa, sillä pojan lähdettyä Anna-Leenalla on vihdoin oma työhuone.

– Mutta totta kai minäkin olen viime aikoina pohtinut, kuka oikein olen ja kelpaanko enää kenellekään. Ehkä se liittyy myös tähän ikään. Täytän parin vuoden päästä kuusikymmentä.

Eron jälkeen Anna-Leena kirjautui uteliaisuuttaan jopa deittisovellus Tinderiin, mutta huomasi pian, että ruudulla pyörivä miesgalleria vaikutti teennäiseltä ja päällekäyvältä.

– Onhan se paikka melkoinen lihamarkkina. Hulluinta oli, että siitä huolimatta Tinder koukutti. Aloin välillä yölläkin tarkistaa puhelimen ruudulta, onko joku tykännyt profiilistani. Sitten kyllästyin ja poistin koko sovelluksen. Tunsin itseni muutenkin huijariksi, sillä olin siellä peitenimellä.

Nyt pelkkä ajatus uudesta suhteesta tuntuu työläältä. Pitäisi aloittaa kaikki alusta: ottaa vastaan toisen ihmisen koko menneisyys traumoineen ja kriiseineen, tehdä kompromisseja.

– Onkohan minulla jokin tunnevamma, kun en kaipaa edes läheisyyttä? En ole ikinä ollut mikään sylissä nyhjääjä. Verbaalinen kanssakäyminen ja kotoisa höpöttely ovat merkinneet aina enemmän. Sanat ovat kaikki.

Ex-miehensä Rikun kanssa Anna-Leena soittelee yhä säännöllisesti ja sanoo nauttivansa yhteisistä keskusteluista. Riku oli auttamassa Anna-Leenan työhuoneen remontissakin, ja sai luettavakseen uusimman romaanin oikovedoksen.

– Meillä on pitkä yhteinen historia ja ajattelemme monista asioista samalla tavalla. Olisi hölmöä luopua näin toimivasta suhteesta kokonaan, vaikka emme enää olekaan pari, Anna-Leena sanoo.

Viime aikoina hän on tullut siihen johtopäätökseen, että ystävyys saattaa jopa päihittää rakkaussuhteen.

– Kaikki turha valtapeli ja hysterisointi jää silloin pois. Parisuhteissa minusta on tullut aina hoivaaja ja miellyttämishaluni on mennyt överiksi. Olen kadottanut itseni ja mukautunut miehen mielentiloihin, tarkkaillut eleitä ja yrittänyt tulkita äänenpainoja. Varmasti olen myös pelännyt hylätyksi tulemista.

Naimisissa Anna-Leena on ollut kolme kertaa. Neljättä ei tule, hän arvelee nyt.

– Kyllä se sirkus on nyt nähty. Olen tullut muutenkin siihen tulokseen, että parisuhde ei välttämättä sovi minulle. Nuorena pelkäsin yksinoloa, mutta nyt huomaan nauttivani siitä. Minulla on tällä hetkellä kaikki, mitä tarvitsen. Se on vapauttava tunne.

Anna-Leena muistaa ilahtuneensa, kun julkisuudessa alettiin puhua erityisherkkyydestä kymmenisen vuotta sitten. Moni itsellekin tuttu tuntemus sai tuolloin selityksen.

– En kestä kovia ääniä tai kirkkaita valoja ja uuvun väkijoukoissa helposti. Kun tapaan ihmisiä, minulla on tapana sukeltaa keskusteluissa heti syvään päätyyn sen sijaan, että kävisin kevyttä small talkia. Se väsyttää. Olen hyväksynyt, että nämä ominaisuudet ovat osa minua.

Jokin elämänasenteessa muuttui Anna-Leenan mielestä jo neljänkympin jälkeen. Tuolloin hän huomasi yhä useammin pohtivansa, onko jotain pakko tehdä, jos se ei tunnu itsestä hyvältä.

Miksei voisi jättää huonoa kirjaa kesken tai poistua elokuvateatterista ennen lopputekstejä? Kuka sanoo, että on vietettävä joulua sukulaisten kanssa, jos aatto Prahassa tuntuu houkuttelevammalta idealta?

– En halua tehdä asioita vain velvollisuudesta. Pidän kiinni keskiviikon saunavuorostani, enkä sovi tapaamisia iltapäivään, sillä nukun silloin päiväunet, Anna-Leena tuumaa.

Nuoruuden naiivius huvittaa häntä nyt. Miten vimmatusti pitikin pyrkiä siihen, että koko maailma rakastaisi ja pitäisi hyvänä tyyppinä.

– Se ei ole realistista. On vapauttavaa oivaltaa, että juuri tälläkin hetkellä joku puhuu pahaa minusta. Sinusta myös. Eikä sillä ole lopulta mitään merkitystä.

Anna-Leena muistaa, kuinka hän yritti sinnikkäästi tervehtiä kollegaa, joka ei ikinä moikannut takaisin. Omituinen käytös häiritsi: Anna-Leena mietti kerta toisensa jälkeen, mikä hänessä oli vikana.

– Yhtenä päivänä oivalsin, ettei tehtäväni ole saada häntä pitämään minusta ja lakkasin itsekin tervehtimästä. Kun päästin irti miellyttämisen halusta, olo helpotti heti.

Härkönen on pitänyt itsensä myös somen ulkopuolella, vaikka ystävät ovat yrittäneet maanitella häntä Facebookiin ja Instagramiin.

– Todennäköisesti syrjäydyn tätä menoa, mutta tartun mieluummin puhelimeen tai tapaan kavereita kasvokkain.

Kotona erakoitumisen vaaraa ei ole. Siitä pitää huolen Taika, kiharakarvainen Cornish Rex -kissa, joka muutti Helsingin-kotiin pari vuotta sitten.

Anna-Leena ihastui siroon ja pitkäjalkaiseen rotuun poikansa kissaa hoitaessaan.

– Halusin Laurin kissan niin usein kylään, että meille tuli melkein riitoja sen pitämisestä. Lopulta poika ehdotti, että mikset ottaisi omaa kissaa.

Taikasta on tullut Anna-Leenalle tärkeä perheenjäsen. Kissa nukkuu emäntänsä vieressä ja ulkoilee valjaissa lähipuistossa tai kerrostalon sisäpihalla.

– Taikalla on ollut uskomaton vaikutus mielialaan. Siitä on tullut tärkeä perheenjäsen, jolle höpisen pitkin päivää. Olen alkanut jopa kutsua itseäni äidiksi sen kuullen, Anna-Leena tunnustaa ja esittelee puhelimestaan isokorvaisen tyttökissan tuoreimmat kuvat.

Kissarekvisiittaa löytyy Anna-Leenankin laatikoista. Ystävät ovat jo oppineet, että jos Härkönen kutsuu luokseen illanviettoon, emäntä vastaanottaa vieraat kissankorvilla varustettu hiuspanta päässään.

Miksi itseään pitäisi ottaa niin vakavasti!

Tosin kerran hän unohti kissapannan päähänsä ja meni avaamaan huoltomiehelle oven. Hän tajusi tilanteen vasta huoltomiehen lähdettyä, kun vilkaisi peiliin.

Tällainen herkullinen tilannekomiikka on huvittanut Härköstä aina, ja se on myös kirjoittajana hänen tavaramerkkinsä.

Nuorempana Anna-Leena tosin yritti taistella huumoria vastaan kirjoittamalla paatoksellisia ja vakavia runoja.

– Sitten ymmärsin, että eihän se ole minun juttuni ollenkaan. Ei, vaikka sitä kuinka pidettäisiin oikeana taiteena.

Viime vuosina huumoristakin on tullut Härkösen mielestä yhä vaikeampi laji, jota yritetään suitsia ja sensuroida loukkaantumisen pelossa.

Kirjailijana hän huomaa välillä miettivänsä, millaista tekstiä on soveliasta julkaista.

– Minusta on huolestuttavaa, että elämme todella ilotonta aikaa. Leikkiä ei saisi laskea mistään. Agatha Christien klassikkoteoksia uudelleenkirjoitetaan, ja Hollywood-näyttelijät tuskailevat komiikan tekemisen vaikeutta. Luulisi, ettei sotien, ilmastonmuutoksen ja pandemioiden keskelle kaivattaisi lisää synkkyyttä.

Härkönen ei ole halunnut lähteä sensuroinnin tielle.

– Tarvitsemme nyt naurua enemmän kuin koskaan ennen. Musta huumori on parasta lääkettä.

Maailma toki muuttuu. Sen Anna-Leena huomasi viimeksi katsoessaan vanhojen elokuvien uudelleenfilmatisointeja. Nykyiset seksillä kyllästetyt Sissi- ja Keisarinna -sarjat ovat kaukana 1950-luvun viattomasta romantiikasta ja Romy Schneiderin roolisuorituksista.

Seksikohtauksia löytyy Härkösen uudesta romaanistakin. Niitä oli kuulemma tuskastuttavan vaikea kirjoittaa.

– Vaikka olen näytellytkin seksikohtauksia paljon, vanhemmiten olen muuttunut jotenkin häveliäämmäksi. Puhun kyllä avoimesti seksistä ystävien kanssa, mutta en enää niin paljon kuin nuorempana. Se ei ole enää elämän tärkein asia, Anna-Leena sanoo.

Toisaalta iän myötä naisen seksuaalisuuteen tulee Härkösen mielestä ilahduttavaa rentoutta.

– Onhan se vapauttavaa, ettei tarvitse enää pelätä raskaaksi tulemista.

Anna-Leenaa hykerryttää ajatus, että oikeassa elämässä ylevät ja hekumalliset hetketkin voivat olla yllättävän arkisia. Niin kuin ihmisen viimeiset sanat. Harva pitää kuolinvuoteellaan perheenjäsenille mahtipontisia kiitospuheita.

– Eräs ystäväni kertoi sukulaisnaisestaan, jonka viimeiset sanat olivat ”minä kuolen nyt, mutta mitä se haittaa”. Ja olen aivan varma, että moni on myös huudahtanut ”perkele, antakaa vettä”.

Meikki Kaisa Pätilä. Tyyli Liisa Kokko. Mekko Andiata. Korvakorut Nordicuma Helsinki. Tennarit Anna-Leenan omat. Valkoinen mekko, Andiata.