Ruotsalainen rikos­kirjailija ja juristi Jens Lapidus tekee kirjailijantöitä nykyään täyspäiväisesti, mutta ­seuraa yhä aktiivisesti ruotsalaista oikeuskeskustelua. Häntä huolestuttaa erityisesti nuorten jengirikollisten raaka väkivalta.

Kirjoittajan urani alkoi viedä liikaa aikaa, kirjoittamisen lisäksi oli esimerkiksi paljon lehdistön tapaamisia ja elokuva- sekä tv-oikeuksista neuvottelemista. Lakimiehenä työskentely on kuin ammattiurheilijan homma: sille pitää antaa ainakin 70 prosenttia ajastaan, jotta voi menestyä. Minulla ei ollut enää sitä.

Ehdottomasti. Jouduin luopumaan asianajo-oikeudestani, se sattui paljon. Juristin työ oli aina ollut se kunnollinen ammattini ja koulutukseni, josta olin ylpeä.

Kyllä. Seuraan edelleen lakimaailmaa, luen oikeudenpäätöksiä ja asiakirjoja. Esiinnyn 2–3 ohjelmassa viikoittain, uskon että katsojat pitävät minua uskottavana entisenä lakimiehenä. Se on tietysti ihan erilaista kuin toimia juristina oikeussalissa, jossa on minusta kiinni, saako joku rikostuomion vai ei.

Luulen, että kirjoitan vielä muutaman rikoskirjan, sitten saatan vaihtaa laji­tyyppiä. Vaimoni Heddan kanssa olemme jo kirjoittaneet lastenkirjoja.

Kutsun sitä lakiripuliksi. Olemme muun muassa ­laskeneet rangaistusten alaikärajoja, poistaneet nuorten rikostentekijöiden huojennuksia ja laajentaneet poliisien toimintaoikeuksia esimerkiksi puhelinkuuntelun suhteen.

Toiset muutokset ovat hyödyllisiä, mutta olemme tehneet muutokset niin nopeasti. Osa muutoksista on tarpeellisia kansalaisten oikeudentunteen vuoksi: on mahdotonta ymmärtää, miksi jengi­rikolliset saavat esimerkiksi Tanskassa ja Suomessa kolme kertaa ankarampia tuomioita kuin Ruotsissa. Silloin lakimuutos on välttämätön moraalisista syistä.

Katsokaa mallia Tanskasta, ei Ruotsista, sillä emme ole onnistuneet saamaan ongelmia kuriin!

Tanskassa maahanmuuttajataustaiseen jengirikollisuuteen on paneuduttu jo 30 vuotta, tehty ennalta­ehkäiseviä toimenpiteitä ja säädetty lakeja, tarjottu niin sanotusti keppiä ja porkkanaa. Ruotsissa olemme olleet sokeita ilmiölle, ja muissa Pohjoismaissa on lakeja, joita meillä ei vieläkään ole.

Ennaltaehkäisevä työ pitää aloittaa, kun jengiläiset ovat nuoria.

Rikokset muuttuvat nuorilla törkeiksi nopeasti, minulla oli esimerkiksi 17-vuotiaita asiakkaita, joita syytettiin ampumisista. 17-vuotiasta ei pysty enää pysäyttämään, jos hän on valinnut väärän polun.

Olemme olleet Ruotsissa liian varovaisia nostamaan näitä ryhmiä esiin, mutta on pakko myöntää, että jengiläisten maahanmuuttajaperheissä on paljon yksinhuoltajaäitejä ja sisaruksia, levotonta elämää.

Nämä kansalaiset pitää saada ymmärtämään, etteivät kaikki viran­omaiset ole vihollisia ja mukaan muuttamaan asioita esimerkiksi lastensuojelutoimen kanssa.

Espanjassa oli ihanaa! Elämä siellä oli kuitenkin epätodellisessa välitilassa, lapset kävivät englanninkielistä koulua, ihmiset tulivat ja menivät. Tukholmassa elämässämme on enemmän pysyvyyttä, ja huomasin, miten tärkeää ruotsinkielinen ympäristö oli kirjoittamiselleni.

Innostuin espanjalaisesta kuohuviinistä Mallorcalla ja halusin tuottaa sellaisen. Cavahan valmistetaan samalla kaksois­fermentointimenetelmällä kuin oikea samppanja, mutta se on halvempaa.

Snabba Cash -punaviini on barbera-rypäleestä Italian Piemontesta. Monet eivät tiedä, miten hieno rypäle ja alue se on.

Nythän se on jo helppoa! Vanhin poika harrastaa brasilialaista itsepuolustuslajia. Pienimmän kanssa yhä luemme ilta­satuja, ja hänelle pitää löytää enää lastenhoitaja, jos lähdemme ulos illalla.

He ajattelevat, että muidenkin isät esiintyvät televisiossa. En ole antanut heidän lukea kirjojani. Kun Netflix julkaisi tv-­sarjan Snabba Cash kaksi vuotta sitten, lasten kaverit alkoivat tajuta, kuka olen.

Meillä on lakattu puhumasta liettuaa varmasti jo 1890-luvulla! Tajusin sukunimeni loppupäätteen yleisyyden vasta, kun edustin huumeoikeudenkäynnissä neljää liettualaista, joiden kaikkien sukunimessä oli myös us-pääte. Oikeudessa minut erotti heistä vain kravatti.