Hyvin dokumentoitua on, että osa ikäihmisistä on aina tavalla tai toisella paheksunut nuorisoa, joka on velttoa ja saamatonta, fanaattista ja väkivaltaista.

Paljon esiintyy myös yleistämistä pienistä erityisryhmistä koko nuorisoon, vaikka se on halki historian muodostunut perin kirjavasta ihmisjoukosta.

Ajankohtaisesti herättää huolta uudentyyppisten ja väkivaltaisten nuorisopainotteisten katujengien ryöstely ja teräaseiden kantaminen eritoten Helsingissä ja Turussa.

Koska väkivalta on kulttuurisesti tarttuvaa, on hyvä tarkastella maamme aiempia väkivalta-aaltoja.

Sakilaisuudeksi kutsuttiin nuorison antisosiaalista jengitoimintaa Helsingissä 1900-luvun alusta aina vuoteen 1918 asti, jolloin se hiipui. Sakilaiset olivat usein maalta kaupunkiin muuttaneita tai ensimmäisen polven helsinkiläisiä kouluttamattomista alimmista sosiaaliluokista. He kohdistivat ryöstöjä ja väkivaltaisuuksia sekä toisiinsa että ulkopuolisiin, jossain määrin pelkästä halusta herättää pelkoa ja osoittaa mahtiaan.

Puukon kantaminen, usein hihassa, oli sääntö, ja sen yleisin käyttötarkoitus oli pelottelu tai häpäiseminen. Yhteisiä tunnuksia olivat jo tuolloin populaari­kulttuurista tuttu Pariisin alamaailman, ”apachien” tyyliä matkinut vaatetus, slangi, jota useimmat ulkopuoliset eivät ymmärtäneet, pyrkimys pelottavuuteen, poliisin avoin vastustaminen ja tuolloin paheksuttu julkinen juopottelu ja kortinpeluu. Pyrkimys tietyn kaupunginosan hallitsemiseen oli tyypillistä. Se kytkeytyi laittomaan viinanmyyntiin. Työsuhteet olivat pienipalkkaisia ja tilapäisiä.

Tehokas huomion herättämisen keino oli omaleimainen pisto-tanssi. Se oli monissa työväen kokoontumisissa nimenomaisesti kielletty rivoina pidettyjen ja väkivaltaisten piirteidensä vuoksi, kavaljeerin polvi kun tapasi työntyä daamin reisien väliin ja nenä silmäkuoppaan, ja loppupyörähdykset saatettiin tehdä paljastettu puukko poikittain hampaissa.

Sakilaisten vastustajina näyttäytyi porvariston lisäksi poliittisesti järjestäytynyt ja raittiusliikkeeseen kallellaan ollut työväki, ja niinpä sakilaisuus hiipuikin 1920-luvun alussa. Loikkaamalla 110 vuotta eteenpäin näemme nyt pienen nuorisojoukon roadman-kulttuurin, jossa ilmenevät tasan samat piirteet. Alkoholin tilalla ovat huumeet, ja esikuvat ovat ulkomaisia. Keskeistä on signaloiva vaatetus, pyrkimys pelottavuuteen, väkivalta, ryöstöt, teräaseet, kaupungin­osan katujen hallinta, hiljattain muuttaneiden yliedustus, omaleimainen musiikki ja lain halveksiminen.

Ikäkausisidonnainen väkivalta on aina ollut pääosin melko lievää, ovat siten asialla olleet lättähatut, punkkarit, diinarit tai muut.

Myös Turun 1960-luvun joukkotappelut työväenluokkaisten ”paskisten” ja pitkätukkaisempien ”upolaisten” välillä olivat tarkoin apinoitu Britannnian rockerseilta ja modeilta. Asialla olivat osa sodanjälkeisten suurten ikäluokkien teinipojista.

Tuon tyyppistä väkivaltaa ennustaa tavalla tai toisella irrallisten nuorten miesten määrä.