Kampin kauppakeskuksessa on perjantai-iltana hiljaista. Aikuiset ovat kiiruhtaneet koteihinsa eikä nuoria juuri näy lataamassa puhelimiaan kauppakeskuksen nurkkien sähköpistokkeista.

Ensimmäinen nuorisolauma tulee vastaan ulkona Tennispalatsin aukiolla. Parikymmentä yläkoululaista on kokoontunut yhteen. Kaikilla on liikaa energiaa, ja ystävällismielistä nujakointia harrastetaan myös vastakkaisen sukupuolen kanssa.

– Soidinmenot, kommentoi hymyillen oppaanani toimiva Susanna Ylimys, Aseman Lapset ry:n jalkautuvasta toiminnasta vastaava.

Hänen työparinsa, yhteisökehittäjä Eliisa Ahlstedt kertoo, että nuoret ovat yleensä vilkkaasti liikkeellä viikonloppuisin. Suurin osa lähtee kotiin viimeistään viimeisellä metrovuorolla eli puoli kahdeltatoista illalla.

– Moi! tervehtii ensimmäinen nuori ja kiiruhtaa tupakka suussaan palauttamaan pulloja ruokakauppaan.

Ahlstedtin silmä kiinnittyy poikaryhmään, jossa nujakoidaan kovaotteisesti. ”Sä oot ku joku afrikkalainen!” yksi pojista vitsailee toiselle. ”Älä snitsaa mua noille!”

– Käytin tilaisuuden kysyä pojilta, voisiko toiselle olla kaveri jotenkin muutenkin kuin tönimällä. Leikkiähän se oli, mutta onko aina? Eliisa Ahlstedt kertoo myöhemmin.

Kahdeksasluokkalainen Daniel ryhtyy kanssamme juttusille. Nuorukaisella on moitteettomat käytöstavat.

– Me ollaan syntyperäisiä stadilaisia tän kaverini kanssa, Viikistä. Me ollaan ainoat viikkiläiset täällä, mutta tunnen muitakin tyyppejä tästä porukasta.

Kotiintuloajaksi Daniel on saanut kello yhdentoista. Viikin kaupunginosassa pitää olla takaisin jo kymmeneltä.

– Koska tää stadi nyt on mitä on. Viikissä on vaan lehmiä ja hevosia, mitä me siellä tehtäis?

Nuoret ympärillämme ovat vilpittömän uteliaita. Olemmeko poliiseja, miksi meillä on kamera, emmehän kuvaa nuoria nuuskapussit käsissään? Monet tervehtivät lähtiessämme, ja yksi nuori käy supattamassa Eliisa Ahlstedtille vielä jotakin.

– Kaikki tämä kertoo tavanomaisesta nuoruudesta. Nuoret hengaavat Kampissa, käyvät välillä Walkers-kahvilassamme, ovat avoimia ja uteliaita. Jos joku kieltäytyy systemaattisesti puhumasta kaikille aikuisille, se kertoo jo omaa tarinaansa. Sitten kannattaa ainakin yrittää puhua hänelle uudestaan, Ahlstedt ja Ylimys kertovat.

Olemme aloittaneet iltakävelymme Helsingin Kampin kauppakeskuksesta ja aiomme edetä kohti pahamaineista Bermudan kolmiota: Musiikkitalon Kansalaisaukiota, keskustakirjasto Oodia ja Helsingin päärautatieasemaa.

Nämä ovat metropolialueen nuorten hengaamisen akatemia, nuorisotyöntekijät Ahlstedt ja Ylimys selittävät. Esikoulut ovat lähiöissä, päätösluokka Helsingin päärautatieaseman asematunnelin alimmalla tasolla.

Täällä tehdään myös jalkautuva nuorisotyö ja ennaltaehkäisevä poliisityö illasta toiseen. Työntekijät kulkevat siellä missä nuoretkin.

– Tarjoamme nuorille mahdollisuuden kohdata turvallinen aikuinen. Juttelemme, kohtaamme, toiset piipahtavat, toiset viettävät täällä paljonkin aikaansa. Luottamus rakentuu pikkuhiljaa, Ahlstedt ja Ylimys kertovat.

Joskus tärkeintä on vain se, että nuori tulee aikuisen kuulemaksi ja huomaamaksi.

Median ja osin poliisinkin maalaamat ”väkivaltaiset 100–150 hengen nuorisojengit” loistavat perjantai-iltana poissaolollaan. Hirmuisia maahanmuuttajalaumojakaan ei näy. Ei tänään eikä muulloinkaan, sanovat nuorisotyötä joka päivä tekevät Ahlstedt ja Ylimys.

– Hyvänä iltana tapaamme noin 40–50 nuorta. Päivät ovat erilaisia, nuoret ovat erilaisia, ja joskus ei ole tarkoituksenmukaista edes kohdata jotakuta. Omaehtoinen hengaaminen kuuluu nuoruuteen, ja me olemme käytettävissä, jos he haluavat jutella.

Asuinpaikka ei ole pääkaupunkiseudun nuoria määrittävä tekijä, sanovat Ahlstedt ja Ylimys tiukasti. Eikä syntyperä. Helsingin, Vantaan, Espoon ja Kauniaisten luomalla metropolialueella nuoret liikkuvat vapaasti julkisen liikenteen mukana kuten aikuiset, ja alueet ovat sisäisestikin erilaisia.

– Yhdessä kaupunginosassa voi olla kymmenen koulua. Yhdessä huumevalistus voi mennä perille, mutta miten tavoittaa ne muut? Ainoa mahdollinen yksinkertaistus ja näitä ihmisiä määrittävä tekijä on se, että he ovat nuoria.

Komisario Hannu Väänänen Länsi-Uudenmaan poliisilaitokselta on mielipiteestään varma: pääkaupunkiseutu ei ole nuorten vuoksi yhtään turvattomampi kuin ennenkään.

– Nuoria on helppo syyttää. Kun nuoret kokoontuvat yhteen ja ovat kovaäänisiä sekä nopealiikkeisiä, se pelottaa aikuisia. Suurimmalla osalla nuorista on todella hyvät elämän edellytykset. Nuoriso ei ole mitenkään lähtenyt käsistämme, päinvastoin, komisario vakuuttaa puhelimessa.

Mitään satapäisiä laumoja ei liiku pääkaupunkiseudulla vaanimassa sivullisia.

– Voin osoittaa kauppakeskus Isosta Omenastakin 100–150 nuorta, mutta eivät he ole samaa porukkaa, he ovat vain samassa paikassa hengailemassa. Se ei ole mitenkään johdettua toimintaa, eikä nuorilla ole yhteistä tavoitetta, komisario Väänänen selventää.

Pääkaupunkiseudun nuorten ilta voi alkaa Isosta Omenasta, jatkua Seutulassa ja päätyä Leppävaaraan. Ainoa yhdistävä tekijä on isohko julkinen paikka, jossa voi tavata toisia nuoria ja josta pääsee eteenpäin sukkelasti.

– Asuinpaikka tai etninen tausta eivät yhdistä nuoria, ei heidän omansa, vanhempiensa tai isovanhempiensa. Meillä on kaikki kansallisuudet sulassa sovussa, ja heidän yhteinen kielensä on suomi. Sisäisiä kiistoja tietenkin aina on, Väänänen sanoo.

Väkivallan käytön ja sillä uhkailun lisääntymisen komisario Väänänen sen sijaan myöntää. Väkivallasta on tullut joillekin nuorille ratkaisukeino ongelmiin, ja siitä puhutaan huolettomasti.

– Yksi junnu oli uhkaillut opettajaansa tappamisella. Myöhemmin asiaa selviteltäessä hän sanoi, että se oli vain läppä. Nuoriso ei ymmärrä, miltä heidän kielenkäyttönsä äärimmäisen väkivallan uhasta kuulostaa aikuisista.

Komisario Väänäsen mielestä toinen huolestuttava piirre nuorten tekemässä väkivallassa on sen vähäinen rikoshyöty, sekä matala kynnys väkivaltaan ryhtymiseen.

– Eräässä espoolaisessa ryöstössä saalis oli pienimmillään yksi limupullo ja sipsipussi, yhteensä noin viisi euroa, mutta silti oli uhkailtu teräaseella. Ihan pienistäkin asioista voidaan uhkailla väkivallalla. Ehkä tämä ilmiö heijastaa yhteiskuntaamme.

Nuorten oireilussa komisario Väänänen peräänkuuluttaa aikuisten vastuuta. Meillä kaikilla pitäisi olla aikaa lapsille ja nuorille, jotta he eivät ajautuisi tekemisen ja aikuisen huomion puutteessa kavereidensa kanssa tyhmyyksiin.

Pelkkä aikuisten läsnäolo hillitsee lapsia, Väänänen sanoo. Sen näkee esimerkiksi jalkautuvassa nuorisotyössä.

– Nuorisotyön ammattilaiset ovat vanhempien korvike, jotta aikuisten silmiä ja järkipuhetta olisi nuorten keskellä mahdollisimman paljon. Kyllä nuoret tietävät, milloin he ovat ajautumassa hankaluuksiin, heillä on käsitys oikeasta ja väärästä, usein he haluavat puhua asioistaan. Me aikuiset olemme myöhästyneet tehtävässämme, jos nuori alkaa heilua puukon kanssa.

Etenemme kierroksellamme Kansalaistorille. Se on tyhjä nuorista, mutta täynnä nuoria aikuisia. Skeittilautojen kolina kuuluu kauas. Nurmikolla istuu ryhmä hyväntuulisia nuoria kuuntelemassa musiikkia. Hyisessäkin syksyillassa kaikkien nilkat vilkkuvat paljaina housunlahkeista.

Keskustakirjasto Oodin seinustalla kaksi yläkoululaista tyttöä puuhailee jotakin puolipimeässä, kännyköiden valossa. Selviää, että helsinkiläiset Kivi ja Elsa värjäävät hiuksia, ulkona kylmässä.

– No, en mä kotiin voi mennä, äiti ei tykkää, että värjään tukkaa kotona! Eikä me haluta, että vaalentamisen haju leviää Oodin vessaan, tytöt perustelevat.

Nuoret kertovat olevansa Oodi-emoja, eli niin sanotun emo-musiikin kuuntelijoita. Nuorisotyöntekijät Ahlstedt ja Ylimys ovat yllättyneitä, että Kampin kauppakeskuksen ja Oodi-kirjaston emot vetävät nyt tiukkaa aluerajaa.

Kurvaamme keskustakirjastolta kohti rautatieasemaa, ilmaan pölähtää marihuanan tuoksu. Polttelijoita ei näy.

Sisällä asemahallissa vastaan kävelee yleisen järjestyksen ja turvallisuuden yksikön poliisipartio. Ylikonstaapeli Nord ja vanhempi konstaapeli Jokisalo raportoivat, että ilta on ollut hiljainen. Jotakin tappeluntynkää on Kaisaniemen puistossa kai ollut.

Asemahallissa tunnelma tiivistyy. Nuoret hiihtävät edestakaisin, moikkaavat tuttuja, pysähtyvät juttelemaan meille, siirtyvät ulos tupakalle, tulevat takaisin. Liikehdintä aaltoilee asemalla tilasta toiseen, ja tunnelman pystyy aistimaan.

Tänä iltana se on rauhallinen.

Iltayhdeksältä nuoria on paikalla 70–80.

Nuorille Helsingin rautatieasema on place to be, sosiaalisen elämän ehdoton keskus. Eräillä tapaamillamme tytöillä on varakengät kassissa, ja niitä käydään vähän väliä vaihtamassa City Centerin yleisövessassa.

Yläkoululainen nuorukainen vitivalkoisissa Nike Air Force -lenkkitossuissa kertoo pesevänsä tossunsa taikasienellä joka päivä.

– Jos haluat täällä vaikeuksia, tietenkin löydät niitä. Lehtijutut meistä nuorista ovat liioiteltuja. Totta kai riitaa saa aikaiseksi, jos sitä lähtee haastamaan, hän sanoo ja seisoskelee seurassamme niin pitkään, että hänen ystävänsä alkavat jo kiusoitella.

Nuoret hakeutuvat meidän aikuisten lähelle ja pysyvät lähellämme.

– Kun huhut tappelusta alkavat täällä kulkea, on paljon nuoria, jotka uskaltavat kertoa siitä niille aikuisille, joilla on valta lopettaa tappelu. Enemmistö nuorista luottaa aikuisiin, he eivät halua hankaluuksia. Eivät nuoret halua, että heihin sattuu, Aseman Lapset ry:n nuorisotyöntekijä Susanna Ylimys vahvistaa.

Helsingin Sanomien tutkimuksen mukaan nuorten tekemät pahoinpitelyt ja ryöstöt ovat asukaslukuun suhteutettuina yleisimpiä Vaasassa, Espoossa ja Jyväskylässä. Helsinki tulee tilastossa neljäntenä.

Valtakunnallisesti nuorten tekemiksi epäiltyjen pahoinpitelyjen ja ja ryöstörikosten määrä on pitkällä aikavälillä pikemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt, mutta rikosepäilyjen määrät vaihtelevat huomattavasti yksittäisissä kunnissa vuosittain.

Aseman Lapset ry:n valtakunnallisesta Walkers-toiminnasta vastaava Minna Lahtela vahvistaa, että olisi lapsellista ajatella nuorten väkivaltaa tai päihteiden käyttöä olevan vain pääkaupungissa.

– Teemme Walkers-nuorisotyötä Raaseporista Ranualle, ja kaikkea nuorten oirehdintaa esiintyy koko maassa. Helsingissä väestömäärä vaikuttaa siihen, että näistä voi kehittyä eri kokoluokan ilmiöitä.

Enemmän kuin väkivallasta Lahtela on huolissaan nuorten mielenterveydestä ja päihteidenkäytöstä. Se on selvästi lisääntynyt viiden viime vuoden aikana. Väkivalta ja päihdekäyttö ovat silti vain oireita: niiden takana on jokin syy, johon pitäisi päästä käsiksi riittävän varhain.

– Poliitikot ovat työntäneet keskustelua aivan väärään suuntaan, ei juurisyynä nuorten oireilussa ole maahanmuutto. Kyse on eriarvoisuudesta, esimerkiksi koronapandemian synnyttämästä taloudellisesta turvattomuudesta, nuorten eriarvoisuudesta aikuisiin nähden, Lahtela pohtii.

Toki rasismista pitää puhua, Lahtela myöntää – erityisesti niistä asenteista, joita vanhemmat siirtävät lapsiinsa.

– Osalla nuorista on paljon rasistisia ennakkoasenteita. Maahanmuuttajat ovat kotouttamistoimien alla, mutta keiden kanssa töitä pitäisi tehdä, että rasistiset asenteet eivät siirtyisi lapsille? Aikuisten vierastamisen ja kyvyttömyyden kohdata muita pitää loppua.

Aseman Lapset ry:n toiminnanjohtaja Christian Wentzel muistuttaa, että väkivallan vähentyminen tilastoissa ei tietenkään lohduta ketään, joka joutuu rikoksen uhriksi.

– Osalta nuoria on mennyt turvallisuudentunne kankkulan kaivoon, he eivät enää uskalla mennä ulkomaailmaan. Kuka heidän kanssaan jaksaisi työskennellä? Suomen nuoret ovat meidän yhteisiä nuoriamme, Wentzel huomauttaa.

– Kun väestöstä valuu muuttoliikkeessä suuri osa tänne etelään, kyllä minua helsinkiläisenä veronmaksajana kiinnostaa, että syrjäseuduiltakin tullaan tänne ehjinä veronmaksajina.

Tunnelma asemahallissa sähköistyy, kun aseman eteen kurvaa useita poliisipartioita. Nuoret kuiskivat, että Kaisaniemenpuistossa on käyty tappelu, ja joku tyttö on pidätetty.

Olemme laskeutuneet Helsingin päärautatieaseman alimpaan kerrokseen, nuorten hengausakatemian ytimeen. Kello on puoli kymmenen perjantai-iltana, nuoret vellovat pienissä porukoissa edestakaisin.

Törmäämme taas poliisiin, kun paikalle ilmestyvät ennaltaehkäisevän yksikön komisario Katja Nissinen ja konstaapeli Kirsi Autio. Kukaan ei juokse poliisia karkuun, vaan viranomaisia tervehditään asiallisesti.

Paikalle singahtaa neljä huivipäistä teinityttöä. He vaativat saada ottaa selfien Nissisen ja Aution kanssa. Virkavalta suostuu hymyillen.

– Tämä on arkea. Junnuilla on selvästi aikuisen tarve. Täällä on hyvä muistaa, että aikuisetkin saavat itsensä todella huonoon kuntoon päihteillä, ja korona toi päihdeongelmaiset keskustan kaduille. Tavalliset aikuiset hävisivät katukuvasta, Eliisa Ahlstedt muistuttaa.

Turvallisten aikuisten seura on nyt nuorille tarpeen enemmän kuin koskaan. ●