Lahden Vamoksen ryhmähuoneessa istuu mietteliäs mies. 28-vuotias Niko puhuu hiljaisella äänellä, ei mielellään katso silmiin, näprää puhuessaan hupparinnauhoja.

Haastattelussa on mukana Vamos-valmentaja Annika Nikon muistin tukena.

Niko on kotoisin Etelä-Suomesta, hän on perheen ainoa lapsi. Koulu sujui ongelmitta, ja sen jälkeen Niko kävi armeijan viestijoukoissa.

Armeijan jälkeen edessä oli ensin työvoimatoimiston kolmen kuukauden työharjoittelu, jonka jälkeen Niko pääsi töihin tietokoneliikkeeseen.

Opiskelukin kiinnosti, joten Niko pyrki ja pääsi Ylivieskan kansalaisopistoon opiskelemaan mediatekniikkaa.

– Siellä ei ollut mitään ongelmia, paitsi että se sijaitsi huitsin tuuterissa. Vuoden päästä muutin tänne Lahteen opiskelemaan samaa asiaa.

Ja siitä se kaikki alkoi.

Liian lyhyen ajan sisällä tapahtui liian monta isoa asiaa ja elämänmuutosta. Koulut ja paikkakunnat muuttuivat, ihmiset vaihtuivat.

Nikolle tärkeä – ja ainoa – mummo kuoli, sen jälkeen rakas koiravanhus. Samaan aikaan oli myös ihmissuhdeongelmia. Lopulta kaikkea oli vain liikaa, ja se vaikutti mielenterveyteen. Opiskelu alkoi mennä alamäkeä.

– En tiennyt mistä pitäisi tai voisi hakea tai saisi apua. Koulupsykologille oli monen kuukauden jonot.

Niko sinnitteli toiselle opiskeluvuodelle, sitten voimat loppuivat. Ensimmäisenä jäi liikunta eli kiipeilyharrastus, salilla käyminen sekä kamppailulajit.

Sen jälkeen loppui syöminen, sillä kokkaaminen ja kaupoissa asiointi alkoivat tuntua liian raskailta.

Pikkuhiljaa yleinen jaksaminen katosi. Niko alkoi eristäytyä, ja hän lähti vain harvoin mihinkään.

– Aloin kärsiä unettomuudesta. Vatvoin asioita, unirytmi oli ihan erilainen kuin muilla. Välillä jaksoi katsoa jotakin netistä, mutta pelaaminenkin loppui. Samoin maalaaminen. Harrastin pienoismallien, fantasiahahmojen maalaamista.

Niko oli ongelmiensa kanssa yksin. Läheisiä ystävyyssuhteita ei ollut, vanhempiaan Niko ei halunnut huolestuttaa, ja opiskelukavereiden tapaaminen vaati kotoa lähtemistä.

Hän yritti etsiä apua, mutta jonot mielenterveyspuolelle olivat pitkiä.

– Hoitoon ei pääse, vaikka päällä olisi kuinka akuutti tilanne, ahdistus ja paniikki.

Lopulta Niko hakeutui terveyskeskukseen ja romahti lääkärin vastaanotolla. Lääkäri antoi sairauslomaa ja toimitti miehen psykiatrian poliklinikalle, josta lopulta löytyi kaivattua keskusteluapua.

– Fiilis vähän parani. Parin viikon intensiivisen hoitojakson jälkeen käyntejä harvennettiin. Niitä oli enää kerran kuussa tai puolessatoissa kuussa. Se ei paljon auttanut.

Sairauslomaa kesti puolisen vuotta. Unilääkkeitä vaihdeltiin ja kokeiltiin, mielialalääkitys ei tuntunut auttavan.

Niko palasi kouluun jatkamaan opintojaan, mutta ei jaksanut käydä kursseja loppuun. Hän alkoi saada ahdistus- ja paniikkituntemuksia.

– Ainoa positiivinen asia oli se, ettei ollut mitään itsetuhoajatuksia. Olin ihan zombi.

Lopulta tilanteeseen reagoitiin. Niko pääsi uudelleen psykiatrian poliklinikalle toiseen intensiiviseen hoitojaksoon. Sieltä hänet ohjattiin  Vamokseen.

Vuonna 2018 Niko alkoi käydä kahdesti viikossa Vamoksen ryhmätapaamisissa ja osallistui niiden lisäksi Päijät-Hämeen sosiaalipsykiatrisen säätiön tukemaan kuntoutukseen.

Se ei auttanut paljonkaan, koska muut asiakkaat olivat vanhempia ja suurin osa heistä päihdekuntoutuksessa.

Koska Nikon sanojen mukaan ”koulu juoksenteli miten sattuu”, syntyi päätös lopettaa opiskelu.

Niko ei ollut tyytyväinen, mutta ratkaisu osoittautui silti oikeaksi. Vamoksen ryhmätapaamiset pakottivat poistumaan kotoa pari kertaa viikossa, ja Niko alkoi jaksaa vähän paremmin.

Vuosi sitten Niko aloitti kuntouttavan työtoiminnan, jossa hän käy pari kertaa viikossa.

Tämän vuoden alussa hänen piti hakeutua palkkatuki- tai työkokeiluun, mutta vuodenvaihteessa tapahtui taas liikaa asioita, jotka veivät hetkeksi mielen maahan.

Nyt tilanne oli parempi: Vamoksessa sai purkaa mieltä.

– Kun puhutaan nuorten miesten syrjäytymisestä ja niiden syistä...  on elämää mullistavia asioita, joiden päälle lisätään tyhjyys ja yksinäisyys.

– Nuorten miesten turvaverkko on erittäin hatara, ja vajoaminen pinnan alle tapahtuu herkemmin kuin naisilla. Se taas luo tilanteen, josta voi olla mahdotonta päästä yksin pois, ja yhä useampi vajoaa sinne synkkyyteen.

Nyt Nikolle on tarjottu työkokeilua juniorifutiksessa.

– Eli menisin niiden vaahtosammuttimien kanssa heilumaan. Käyn ainakin katsomassa, mistä on kyse.

Eli valoa kohti?

– Tavoitteena on koko ajan päästä eteenpäin. ●

Päivitetty 5.9.2020 – Ilmestynyt 27.2.2020