Nuoren miehen etunimet ovat kauniit: Tayfun Erhan, ja kaveri raamikas, ystävällinen, mutta myös pohjattoman surullinen.

Ulkomaisesta nimestään huolimatta 19-vuotias Erhan on supisuomalainen, kotoisin Helsingistä. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi isoveli ja puolisisko. Äiti on lähihoitaja, isä työtön.

Erhan kävi kolme ensimmäistä luokkaa Itä-Helsingissä Mellunmäen ala-asteella, sai kaksi stipendiä ja menestyi loistavasti. Hän kävi dysfasian takia erityisluokkaa, koska pienryhmäopetuksen katsottiin sopivan lapselle parhaiten.

– Olin kiltti, iloinen ja optimistinen. Täydellinen kultapoika, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Rakastin lukemista, ennen kaikkea historiaa ja mytologiaa, ritareita! Ykköshaaveena oli opiskella arkeologiksi, Erhan kertoo.

Neljännen luokan alussa perhe muutti, koska vanhempien mielestä naapurusto oli liian levoton. Poika joutui vaihtamaan koulua ja asuinympäristöä. Kaikki alkoi mennä alaspäin.

– Menetin kontaktit vanhoihin kavereihin enkä saanut enää uusia. En koskaan.

Uuden koulun erityisluokalla kaikki olivat poikia, osa luokkakavereista lisäksi isompia, 5.–6.-luokkalaisia. Nopeasti muut huomasivat, että Erhan oli herkkä ja kiltti, joten omien sanojensa mukaan Erhanista tuli koko luokan ”iskusäkki”.

Kun poika kanteli kiusaajista opettajalle, nämä sanoivat kaiken olleen ”vaan läppää”. Lopulta ”pelkkänä läppänä” pidettyä kiusaamista oli jatkunut niin kauan, että siitä oli tullut arkea ja Erhanin mukaan opettajakin menetti kiinnostuksensa sen kitkemiseen.

Erhan sanoo, että hänen äitinsä yritti ottaa kiusaamisen puheeksi koulun kanssa, mutta koulu ohitti ongelman.

Kiusaaminen oli haukkumista ja uhkailua, mutta myös hakkaamista, tönimistä ja jopa potkimista, vaikka poika makasi jo maassa.

– Koko luokka osallistui kahta lukuun ottamatta. Muistan kahden pahimman kiusaajan nimet ikuisesti. Olin kerran koiran kanssa ulkona, kun törmäsin toiseen noista pahimmista.

– Se pyöri muutaman tytön kanssa ja juoksi mun luo, käyttäytyi kuin kaikki olisi ollut ihan fine. Oliko syynä ne tytöt, vai eikö se oikeasti ymmärtänyt? Mun ensireaktio oli ottaa koira ja juosta, ettei se tekisi koiralle mitään.

Viidennellä luokalla tilannetta yritettiin sen verran korjata, että Erhan siirrettiin väliaikaisesti toiseen luokkaan.

Luokalla oli muiden muassa autisteja ja kehitysvammaisia, ja poika masentui entistä pahemmin. Ei luokkatovereiden vuoksi, vaan siitä tunteesta, että häntä olisi rangaistu siirtämällä vain enemmän syrjään.

Samaan aikaan perheen sisällä sattui konflikteja. Isä alkoi juoda, ja kotikin muuttui pelottavaksi, painajaiset alkoivat valvottaa öisin.

Erhan alkoi lintsata ja viettää päivät kotona, mutta sekään ei pitänyt kiusaajia poissa. Kotitalo sijaitsi vastapäätä koulua, ja koulun pihalta näki suoraan ensimmäisen kerroksen asunnon olohuoneeseen.

Siinä vaiheessa kiusaajien ryhmä oli kasvanut: luokkakavereiden ystävätkin alkoivat osallistua siihen, ja porukkaa kerääntyi välitunneilla parvekkeen eteen uhkailemaan.

Ainoa hengähdyspaikka löytyi netin pelimaailmasta. Erhan piti historiallisista strategiapeleistä.

– Pelit olivat ainoa asia, jonka avulla pystyin edes hetken olemaan vähän iloinen. Sillä aikaa systeemi unohti mut. Opettajalla olisi kestänyt kolme minuuttia kävellä koulun pihan poikki meille kysymään, miksi et tule enää kouluun. Kukaan ei koskaan tullut.

Äiti sai järjestettyä pojalle psykiatrista keskusteluapua, mutta tapaamiset menivät pieleen. Kymmenen minuutin jälkeen Erhan yleensä purskahti itkuun ja lähti pois, sillä asiat tekivät liian kipeää.

Kuudennella luokalla masennus syveni niin, ettei energia riittänyt edes itsestä huolehtimiseen. Jos äiti ei patistanut, Erhan saattoi käydä suihkussa kerran kahdessa viikossa ja pestä hampaansa kerran kuukaudessa.

Kun lapsi alkoi puhua itsemurhasta, hänet sijoitettiin kahdeksi viikoksi nuorten psykiatriselle osastolle. Äiti kävi joka päivä, ja Erhan alkoi näytellä iloista, että pääsisi nopeammin pois. Temppu tehosi.

– Äiti oli iloinen, kun mä olin iloinen ja sanoi isälle, että Erhan on parantunut! Se särki mun sydämen, koska kaikki mitä tein, oli näyteltyä.

Liikkuminen rajoittui entisestään. Edes Helsingin keskustaan Erhan ei voinut mennä, sillä sinne piti mennä metrolla, ja kiusaajat pyörivät metroasemalla.

– Mietin usein, että multa pöllittiin ne nuoruusvuodet, jolloin yleensä aletaan seurustelemaan ja hengaillaan yhdessä kavereiden kanssa jossakin keskustassa.

– Pahin kaikesta oli 6. luokan valmistujaisjuhlat, jonne en uskaltanut mennä, vaikka mun olisi pitänyt olla siellä. Valmistumassa ala-asteelta! Olin ensimmäisestä luokasta lähtien haaveillut siitä juhlasta. Ne tuhosivat senkin ilon!

Kun yläaste alkoi, perhe muutti Helsingin Jollakseen. Kiusaaminen ei enää jatkunut uudessa koulussa Laajasalon yläasteella, mutta se oli jättänyt niin syvät arvet, että jo pelkkä koulussa olo nosti vanhat muistot pintaan.

Erhan saattoi purskahtaa itkuun kesken tunnin ihan vain siksi, että hän oli taas koulurakennuksessa.

Jos joku vitsaili, Erhan otti sen heti itseensä, ja jos joku nauroi, Erhan luuli automaattisesti, että hän on naurun kohde. Pari ihmistä yritti ystävystyä, mutta Erhan ei osannut ottaa ystävyydenosoitusta vastaan.

Kommunikointi muiden kanssa oli vaikeaa, kuilu oli kasvanut liian suureksi ja luottamus ihmisiin oli mennyt.

– Luokkakavereissa ei ollut mitään vikaa. Siinä kohtaa vika oli minussa.

Ahdistus syveni niin, että Erhan alkoi taas lintsata. Päivät kuluivat sängyssä, koska Erhan teki itselleen tiukan säännön, ettei mikään asia ollut sallittua, ennen kuin koulupäivä olisi ohi.

Sen seurauksena hän jäi luokalle, mutta pääsi Ote-opetukseen, joka on Helsingin Perusopetuspalveluiden sekä Lastensuojelupalveluiden yhteistyötä.

Koska poika ei pystynyt menemään kouluun, ohjaaja tuli aamuisin hakemaan häntä omalla autolla. Erhan työskenteli yksin erityisopettajan kanssa ja suoritti yläasteen loppuun.

– Sain vähän kirittyä kiinni. Päästötodistuksen keskiarvo oli 6.4, koska kiusaamisen takia olin jäänyt niin paljon jälkeen. Rakastin lukemista, rakastin opiskelua. Kiusaajat pilasivat mun mahdollisuudet.

Toiveet kymppiluokasta kaatuivat, koska Erhan oli jo liian vanha. Hän kävi Valmaa, ammatilliseen koulutukseen valmentavaa koulutusta, joka on tarkoitettu omaa alaansa etsiville nuorille. Media-ala kiinnosti, mutta yhteishaussa yhdenkään koulun ovet eivät auenneet.

Valman opinnonohjaaja kertoi ammatillisesta erityisoppilaitos Luovista, johon on jatkuva haku. Erhania ei hyväksytty, koska taustalla oli pitkä lintsaushistoria. Luovi lupasi harkita anomusta uudestaan, jos Erhan pystyy osoittamaan sitoutumista.

Erhan alkoi käydä säännöllisesti Diakonissalaitoksen alaisessa Vamoksessa. Sen Startti-ryhmä kokoontuu neljästi viikossa.

Startti on tarkoitettu 16–29-vuotiaille nuorille, jotka tarvitsevat tukea arjen hallintaan, sosiaalisten taitojen kehittämiseen, itsetunnon ja voimavarojen vahvistamiseen sekä valmennusta työ- tai opiskelupaikan löytymiseen.

Vaikka Erhan käy edelleen Vamoksessa ja tekee sille myös vapaaehtoistyötä, Luovista ei ole lohjennut opiskelupaikkaa. Tammikuussa uusi hakemus hylättiin.

– Mutta olen saanut CV:hen jo neljältä ihmiseltä suositukset. Yritän löytää kesätöitä.

Erhanilla on kaksi tavoitetta: joko Luoville media-alan opintoihin tai Eiran aikuislukioon. Lukiohaavetta vaikeuttaa se, ettei Erhan ole löytänyt tapaa täyttää niitä aukkoja, jotka syntyivät yläasteen aikana.

Englanti ja historia ovat aina olleet vahvoja, pahimmat aukot ovat kemiassa, biologiassa, matematiikassa ja äidinkielessä.

Hän pyysi apua entiseltä yläasteen rehtorilta ja opettajilta, mutta nämä eivät voineet auttaa. Lopulta Vamoksessa yläastetta pitävät opettajat antoivat Erhanille matematiikan tehtäviä, joita tämä on itsekseen välillä ratkonut.

Erhan katsoo vain harvakseen silmiin, puhuu pää painuksissa ja hakee usein sanoja aivan kuin puhuminen olisi unohtunut. Nuoren miehen koko olemus huokuu surua, ei vihaa tai masennusta. Ja sitä on kipeä katsella.

– Halusin kertoa tarinani, koska ihmiset eivät ymmärrä, mitä syrjäytyminen oikeasti on ja millaisista asioista se saattaa syntyä. Se on sitä, kun sulla ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Tällä hetkellä eniten pelottaa se, annetaanko edes mahdollisuutta. Tarvitsen vain yhden jutun, yhden ainoan tarkoituksen tähän elämään, sillä sellaista ei ole ollut moneen vuoteen.

Erhan on myös luvannut itselleen yhden asian. Jos hän koskaan näkee kumpaakaan kahdesta pahimmasta kiusaajasta, hän menee puhumaan. Vaatimaan selitystä.

– En salli minkäänlaista kiusaamista enää koskaan! Mua hakattiin henkisesti ja fyysisesti niin monta vuotta, että jos joku enää edes yrittää, niin…

Katselen Erhanin olemusta hetken ja sanon hänelle suoraan:

– Olet jo niin iso äijä, etteivät ne kiusaajat saisi sua edes kaatumaan.

Erhan hymyilee ensimmäistä kertaa koko haastattelun aikana.