Kun yhdeksän alakouluikäistä poikaa pääsee tyhjään liikuntasaliin, senhän tietää. Rengaskeinut viuhuvat vierestä niin lujaa, että aikuista hirvittää, mutta keinujista vauhtia on tietenkin aivan liian vähän. Ehkä sitä ei ole saanut tarpeeksi myöskään liukumäistä, jotka on tehty nostamalla pitkien penkkien toiset päät reilun metrin korkeuteen puolapuita vasten.

Liukumäet pysyvät tyhjinä, mutta pallot ovat kärpäspaperia lapsille. He tarraavat pehmeisiin palloihin käsillään ja alkavat mojautella niillä kavereitaan. Osuman kuulee naurusta, hutiheiton huokauksesta. Mekanismi on sama sulkapallossa: verkkoa ei tarvita, kun pallolla voi sentään koittaa osua kaveria.

Vauhtia riittää Pohjois-Helsingin Suutarilan ala-asteella marraskuisena iltapäivänä. Tavallisesta iltapäiväkerhosta touhun erottaa se, että salissa on pelkkiä poikia, ekaluokkalaisista nelosiin. Heidän iltapäivätoiminnastaan vastaa Icehearts-niminen yhdistys, joka pyrkii ehkäisemään syrjäytymistä ennen muuta joukkueurheilun avulla. Pojat ovat kahdesta joukkueesta, joista toinen aloitti Suutarilassa kolme vuotta sitten ja toinen tänä syksynä. Valtaosa seuran joukkueista on poikajoukkueita, mutta tyttöjoukkueitakin on.

– Otetaanko tähän loppuun ennen välipalaa vielä kaikki polttaa kaikki palaa, kuuluttaa nelikymppinen Toni Schüller ja käy laskemaan verhoa, joka jakaa liikuntasalin kahtia.

Iceheartsin urheilupaitaan, -housuihin ja sisäpelikenkiin pukeutunut pitkä ja hoikka Schüller näyttää kuin olisi tulossa salibandypelistä ja niin hän joidenkin aikojen päästä onkin. Schüller on tänä syksynä aloittaneen joukkueen kasvattaja, ja hänen joukkueensa on valinnut lajeikseen salibandyn ja jalkapallon.

Salibandy ja jalkapallo ovat suosittuja samoista syistä kuin muutenkin: lajit ovat jääkiekkoa halvempia ja treenejä varten ei tarvita jäähallia. Lajiharjoittelu seurassa alkaa kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun lapset ovat ensimmäisen kouluvuotensa keväässä tai toisella luokalla. Siihen asti toiminta muistuttaa liikunnallista iltapäiväkerhoa, sillä erotuksella, että kasvattajat ovat usein tiiviimmissä tekemisissä lasten ja heidän perheidensä kanssa myös iltapäivän ulkopuolella.

Kun verho on melkein lattiassa, joukkoon syntyy vipinää. Sulkeutuva kita alkaa kiinnostaa.

– Nyt pois pojat sieltä verhon luota!

Iceheartsin perusti vantaalainen Ville Turkka isänsä Ilkka Turkan kanssa vuonna 1996. Jälkikäteen ja ulkopuolelta tarkasteltuna ajatus vaikuttaa täydellisen luontevalta, sellaiselta, jossa Turkan työt, harrastukset ja tausta löivät kättä.

Turkalla oli jääkiekkotausta ja päivätyö lastenkodissa. Näistä jälkimmäinen rassasi häntä: lapset olivat potilaita laitoksissa sen sijaan, että he olisivat myös voineet toteuttaa itseään. Heillä ei ollut mahdollisuuksia harrastaa. Lapset olisivat myös kaivanneet pysyvämpää ja pitkäjänteisempää tukea kuin mitä saivat.

Turkka keksi, että syrjäytymisvaarassa olevia nuoria voisi auttaa pitkään yhdessä toimiva joukkue, jonka toimintaa ohjaisi neljä pääperiaatetta:

1. Joukkueeseen valitaan vain sellaisia poikia, jotka eivät pääse muualle pelaamaan.

2. Joukkueeseen valitaan vain sellaisia poikia, jotka tarvitsevat tukea elämässään.

3. Joukkueen pojat valitaan mahdollisimman pieninä.

4. Joukkueen kasvattaja sitoutuu joukkueeseen 12 vuodeksi.

Pojat ensimmäiseen joukkueeseen saatiin lähestymällä suoraan vantaalaisia päiväkoteja ja antamalla lätkävarusteet lahjoituksena.

Tarina joukkueen ensimmäisistä harjoituksista on jo vanha mutta niin hyvä ja kuvaava, että ansaitsee tulla vielä kerrotuksi. Kun luistimet oli saatu jalkaan ja kaukalon luukku jäälle auki, poikia alkoi kaatua jäälle yksi toisensa jälkeen. Jokainen vuorollaan, paitsi yksi, joka piti kiinni kaukalon laidasta. Kukaan ei osannut luistella.

– Vähän kuin olisi heittänyt kiviä uimaan, Ville Turkka kuvasi tilannetta myöhemmin Helsingin Sanomissa.

Pitkälti samoin toimitaan yhä. Ennen kuin Toni Schüller aloitti ryhmänsä kanssa alkusyksystä koulujen alkaessa, hän oli saanut esikoulusta tiedon, ketkä pojat saattaisivat tarvita Iceheartsin kaltaista toimintaa. Schüller aloitti viiden ekaluokkalaisen pojan kanssa, myöhemmin syksyllä joukkueeseen liittyi kuudes poika ja seitsemäs on liittymässä mukaan pikapuoliin.

Joukkuetta kasvatetaan vähitellen. Tulijoita ja tarvitsijoita olisi enemmän kuin järjestö voi ottaa, mutta kasvattajien sokkelinrakennus ei onnistu, jos ryhmä on alusta pitäen liian suuri. Schüller tietää tämän kokemuksesta, sillä hän on Iceheartsin ensimmäinen kasvattaja, joka on ottanut toisen 12-vuotisen pestin. Edellinen loppui niin ikään Suutarilassa keväällä.

– Tiesin ekan kierroksen perusteella, millaista tämä on ja että ryhmä ei voi olla liian iso. Siksi sanoin, että aluksi voin ottaa viisi poikaa, sen isommassa ryhmässä ei voi huomioida poikia alussa tarpeeksi.

Sille, että esiopetuksessa on arveltu lapsen hyötyvän Iceheartsin kaltaisesta toiminnasta, voi olla monenlaisia syitä. Yhdellä on vaikeuksia koulussa ja toisella kotona, mutta jokaisessa tapauksessa taustalla on ammattilaisen arvio ja huoli lapsen kasvusta.

Schüllerin palkan maksaa Icehearts, jonka rahat siihen tulevat Helsingin kaupungilta. Seuran kolmijakoisessa rahoitusmallissa hallinnon ja tukipalveluiden, joihin kuuluvat esimerkiksi kasvattajien koulutukset, rahat tulevat puolestaan STEA:lta eli entiseltä Raha-automaattiyhdistykseltä. Leirit, kausikortit, otteluliput ja välineet taas saadaan säätiö-, yhteistyökumppani- tai yksityislahjoituksina.

– Saanks mä vaniljajukurttia?

– Sitä ei ole, on vain päärynä- ja mansikkajukurttia.

– No saanko mä sit banaanijukurttia?

Luokkahuoneen keskelle on tehty pulpeteista pitkä pöytä, jonka ääreen kahden joukkueen 12 poikaa on kokoontunut välipalalle. Suutarilan joukkueilla on sopimus tutun kaupan kanssa: he saavat hakea kaupasta ilmaiseksi välipalatarpeita, joiden viimeinen myyntipäivä on käsillä. Menu vaihtelee päivittäin, tänään on tarjolla jukurttien lisäksi leipää, viiliä ja karjalanpiirakoita.

– Sehän oli ihan klassinen tilanne: yksi sai idean, yksi toteutti ja yksi yllytti, Schüller kertoo munien viskomisesta.

–Aika tavalla on tuota tilannetta sitten käyty läpi.

Välipalajärjestely on lähikuva ainakin Suutarilan Iceheartsien toiminnasta laajemminkin. Hommat hoituvat kun niitä hoidellaan. Kasvattajilla on omat verkostonsa esimerkiksi urheiluharrastuksistaan ja kahdentoista vuoden putken läpikäyneistä vanhoista seuralaisista on tullut aikuisia ajokortteineen. Aina joku tuntee jonkun, joka voi auttaa kyydeissä tai päästää porukan vaikka Kalastajatorpalle uimaan uimahallin sijaan.

– Saanks mä vielä yhden viilin, kysyy Daniel-niminen poika Tonin joukkueesta ennen kuin käy pelaamaan Waelin kanssa Unoa. Välipala ja hulinointi salissa on tehnyt ällistyttävän tehtävänsä: iltapäiväkerhon luokkaan laskeutuu rauha, ja pojat ryhmittyvät korttipelien, shakin, jääkiekkopelin ja leluautojen ääreen.

Jaakolla on lukuläksyä, joissa Toni Schüller käy häntä auttamaan. Kaksikko istuu vieretysten sohvalla katse Seikkailujen aapisessa. Mis-sä on lak-ki? Min-kä me-kon o-tan? Lak-ki on tär-ke-ä! Kun K-kirjaimeen keskittyvä läksy on luettu, Schüller pistää puumerkkinsä läksyntarkastuslappuun kirjan välissä.

Jos jokin on katoavaista, niin alakouluikäisten keskittynyt rauha. Ennen iltapäiväneljää alkavalle liikehdinnälle on kuitenkin hyvät syynsä. Vanhempien poikien joukkueella on alkamassa jalkapalloharjoitukset ja osan on käytävä hakemassa kotoa treenikamoja. Nuoremmat järjestävät oman pelinsä käytävälle. Tärkein sääntö on yksinkertainen.

”Jos sä et syötä, sä et pelaa.”