Suomi ei globaalissa vertailussa ole erityisen väkivaltainen maa. Yksi luotettavaksi katsottavista arviointikeinoista on laskea henkirikosten vuotuinen määrä sataatuhatta asukasta kohti vuodessa siellä, missä rikokset riittävän luotettavasti tulevat tietoon.

Suomea paljon väkivaltaisempia maita löytyy entisen Neuvostoliiton alueelta sekä alikehittyneiden maiden ja Latinalaisen Amerikan kautta aina USA:han asti.

Silti henkirikokset ovat Suomessa olleet perinteisesti huomattavasti yleisempiä kuin muualla Länsi-Euroopassa, Skotlantia lukuun ottamatta. Kaikissa noissa kehittyneissä maissa henkirikokset ovat myös ilahduttavasti vähentyneet yli 20 vuoden ajan.

Luotettavien tilastojen valossa henkirikokset ovat ainakin 1700-luvun lopulta asti olleet Suomessa kolme kertaa yleisempiä kuin Ruotsissa, joten esimerkiksi 1900-luvun sotien mahdollinen raaistava vaikutus ei näytä selittävän eroa.

Suomalaisen henkirikoksen uhri ja tekijä ovat myös usein muistuttaneet toisiaan: ehdoton valtaosa on ollut nuoria tai keski-ikäisiä, päihdeongelmaisia miehiä vailla työtä ja parisuhdetta.

Osuutensa asiaan on geeneillä, poikkeavalla verensokerin säätelyllä ja kaltoin kohtelulla lapsuudessa sekä juomatavoilla. Jengiväkivallan, järjestäytyneen rikollisuuden ja ampuma-aseiden osuus on ollut pieni. Uhri on tyypillisesti ollut ryyppykumppani.

Ruotsi on viime vuosina kohdannut uuden ongelman, tiettyjä paikkakuntia koskevan nuorten miesten jengiväkivallan ja ampuma-aseiden ja räjähteiden suuren osuuden siinä.

Ruotsi on joinakin vuosina ollut ampumalla tehtyjen henkirikosten johtava maa Euroopassa, niiden osuus on ollut jopa noin 40 prosenttia tapauksista. Vuotuisen henkirikoskuolleisuuden kokonaisero maidemme välillä on kaventunut. Suomessa lukema on ollut noin 2/100 000, Ruotsissa noin 1/100 000.

Poliisiylijohdon mukaan Suomessa on jo kehkey­tynyt Ruotsin mallin mukaisia nuorten katujengejä, jotka poikkeavat oleellisesti aikaisemmasta liivijengeistä. Niille on ominaista syrjäytyneiden suomalais- ja ulkomaalaisperäisten nuorten löyhä yhteenliittyminen, väkivallan hyväksyminen ja käyttö, kytkös huumekauppaan, tunnuksettomuus, aseistautuminen ja voimakas viranomaisvastaisuus.

Vaikka perinteinen lastensuojelu ja nuorten auttaminen on arvokasta, se ei enää toimi kehityksen tässä vaiheessa.

Alun perin Bostonissa käyttöön otetussa, sittemmin esimerkiksi Malmössä sovelletussa menetelmässä tiedostetaan se aliarvioitu rikosmotiivi, että teot koetaan oikeutetuiksi.

Mallissa keskitytään suuren riskin jengiläisiin. Heille kerrotaan, että jos väkivaltaa käytetään, koko joukko päätyy tutkimusten kohteeksi. Heidän mieleensä pyritään jättämään ajatus siitä, mitä kaikkea he itse, heidän omaisensa, uhrin omaiset ja muut menettävät jokaisessa väkivallanteossa. Samalla tarjotaan tukea ja mahdollisuutta irtautua, tarvittaessa jopa uutta identiteettiä ja asuinpaikkakuntaa.

Tieto kiinni jäämisen todennäköisyydestä estää rikoksia paremmin kuin rangaistusten ankaruus, mutta jengien sisäisen koheesion hajottamiseen ei riitä suomalainen koulukoti, ei usein edes vankila. Viranomaiset tarvitsevat valtuuksia todella puuttua johtohahmojen vaikutusvaltaan.