Jarmo Lautamäen omakotitalo Mikkelin Lähemäellä näyttää melko tavalliselta. Pihalla kyllä näkyy muutama verkkotarha, mutta niissä on hiljaista.

Ensisilmäys pettää, sillä tässä talossa ei vietetä tavallista ­elämää pihallakaan. Lautamäki hoitaa täysipäiväisesti apua tarvitsevia luonnoneläimiä. Niitä on tälläkin hetkellä hänen kotonaan yksitoista.

Kaksi varista ja kolme pulua ovat pihatarhoissa. Kaksi rusakonpoikasta ja neljä siiliä majailevat kolmikerroksisen talon kellarissa.

Yksitoista luonnoneläintä omassa kodissa kuulostaa paljolta, mutta Lautamäelle se on itse asiassa aika vähän.

– Tänään ei ole ihme ja kumma tullut vielä yhtään puheluakaan. Nyt on hyvin rauhallista, mutta kesästä tulee taas ­varmasti kiireinen.

Lämpimänä vuodenaikana eläimet ­saavat poikasia, jotka joutuvat usein hätään. Ihmiset taas ovat enemmän ulkona touhuamassa, mikä valitettavasti tarkoittaa vaaraa eläimille.

– Suurin syy siihen, että eläin päätyy minun hoidettavakseni on se, että ihminen on tehnyt jotain.

Lautamäki hoitaa villieläimiä ­kuntoon, koska haluaa omalta osaltaan maksaa takaisin sen, mitä hänen lajinsa muille aiheuttaa. Työ on palkitsevaa, mutta monin eri tavoin kuluttavaa.

– Koskaan en ole aikonut lopettaa, mutta monta kertaa olen kyllä sanonut, ettei tässä ole mitään järkeä.

Järjettömyys ei koske eläimiä itseään. Päinvastoin.

– Ihmiset tekevät paljon tyhmyyksiä, mutta eläimet tekevät vain sen, mitä ­eläimen pitää tehdä. Ne hankkivat ruokaa ja lisääntyvät.

Järjettömältä tuntuu kuitenkin se, mitä eläimille ihmisten hallitsemassa maailmassa tapahtuu. Esimerkiksi ­Lautamäen hoidossa oleville kahdelle variksenpoikaselle ei ollut kehittynyt ­siipiä, koska ne olivat saaneet vääränlaista ruokaa. Varisemo ottaa ruuan mistä sen helpoiten saa, joten poikasille saattaa päätyä esimerkiksi pelkkiä ranskan­perunoita.

Huolestunut ohikulkija löysi poikaset, sitten Lautamäen ja toimitti varikset junalla tämän luo Mikkeliin. Nyt varikset odottelevat Lautamäen hoivissa kesää ja sulkasatoa.

– Sitten niille kasvaa uudet siivet ja ne pystyvät palaamaan luontoon. Minulla oli kaksi varista samasta syystä toissa talvenakin.

Lautamäki hoitaa vuodessa noin 250 eläintä. Tyypillisiä potilaita ovat esimerkiksi pesistään tai emostaan eksyneet ­linnun- tai nisäkkäänpoikaset. Eläimet myös törmäävät ikkunoihin ja autoihin, nielaisevat roskia ja koukkuja sekä takertuvat siimoihin ja uistimiin.

– Viime kesänä kävin tikapuilla hakemassa variksen, joka roikkui puussa pää alaspäin. Siima oli takertunut sen jalkoihin ja puunoksaan.

Kaikkia eläimiä, kuten kettuja, mäyriä ja saukkoja, Lautamäki ei voi hoitaa itse. Silloinkin hän ajaa pakettiautollaan soittojen perässä eri puolille Keski- ja Itä-Suomea noutamaan eläimen, mutta toimittaa sen sitten Orimattilassa asuvalle kollegalle. Tällä on paremmat tilat esimerkiksi ketuille.

– Jos on vain yksi ketunpoikanen, se kiintyy ihmiseen kuin koira. Sille pitää olla aina kettukaveri, että se voi olla kettu ja pärjää yhä luonnossa.

Ikimuistoisin Lautamäen hoitama eläin on sinikettu eli turkiseläimeksi jalostettu naali. Sellainen karkasi muutama vuosi sitten turkistarhasta yli 100 kilometrin päässä Mikkelistä ja päätyi lopulta reilun kilometrin päähän Lautamäen kotoa ­päiväkodin terassille lepäämään. Vankeudessa kasvanut eläin ei osaa metsästää.

Lautamäki haki siniketun, mutta se karkasi hänen ulkotarhastaan.

– Olin vahingossa jättänyt yhden ­luukun auki. Silloin harmitti.

Seuraavana päivänä soitti metsästäjä Kangasniemeltä, 50 kilometrin päässä Mikkelistä. Porukka oli saanut ketun kiinni ja nyt se haluttiin tappaa. Lautamäki maksoi metsästäjille 70 euroa ­korvausta turkista, haki ketun kotiinsa ja järjesti sille loppuelämän kodin Kiteen eläinpuistosta. Siellä Urhoksi nimetty sinikettu sai kaverikseen toisen siniketun.

Tapaus kuvastaa Lautamäen työteliäisyyttä ja asennetta. Hänelle jokainen eläin pikkupäästäisestä alkaen on pelastamisen arvoinen. Joitakin ihmisiä se ärsyttää. Kun Lautamäki hoiti vieraslajiksi luokiteltuja supikoiria, hänet uhattiin tappaa. Näin siitä huolimatta, että supikoirien hoitaminen on laillista.

– Joillakin ihmisillä on omasta mielestään oikeus päättää, mitä eläimiä saan hoitaa ja mitä en.

Lautamäen työssä on muitakin varjopuolia. Vaikka eläinsuojelulaki velvoittaa auttamaan hädässä olevaa villieläintä, valtio ei korvaa luonnonvaraisten eläinten hoitamisesta tulevia kustannuksia. Lautamäki maksaa lääkkeet, ruuat ja paketti­auton polttoaineen yhdistyksensä saamilla lahjoitus- ja keräysvaroilla ja kirppu­toripöytien tuotolla. Tuloja tuo myös tänä keväänä julkaistu kirja Elämäni eläimet (Minerva Kustannus 2023).

Erityisesti bensaan palaa rahaa, sillä ajoja voi tulla yhdessä päivässä useaan eri kaupunkiin. Kun päiväajot menevät yli 1 000 kilometrin, se alkaa väsyttää henkisesti ja fyysisesti.

Myös eläinten hoitaminen kuormittaa. Poikaset ovat aivan kuin ihmisvauvat. Niitäkin pitää syöttää usein. Lautamäen ei auta muu kuin laittaa kello soimaan ja herätä muutaman tunnin välein antamaan maitoa esimerkiksi linnunpoikasille. Joskus niitä tippuu puusta kokonainen pesällinen.

– Auki voi olla kymmenen suuta. Siinä pitää yrittää muistaa, kuka on jo saanut.

Lautamäen, 53, selkä oireilee ja ­kahdesta sormesta on mennyt tunto kanahaukan iskettyä kyntensä kiinni. Kesäisin voi olla niin kova kiire ja väsymys, että se harmittaa puolisoakin. Vaimo ja kaksi aikuista lasta ovat kuitenkin aina tukeneet eläintenpitoa. Lautamäki on ollut sairauslomalla yrittäjänä satunnaisesti tekemistään it-projekteista.

– Eläinten hoitamisesta ei voi pitää sairauslomaa.

Lautamäki oppi tinkimättömän eläinten kunnioittamisen vanhemmiltaan. Isä oli rajaylivääpeli, koti Kiteellä kilometrin päässä Neuvostoliiton rajasta. Joinain pakkas­öinä isä vei poikansa ulos kuuntelemaan susien ulvontaa.

– Se oli todella hienon kuuloista, Lautamäki muistelee.

Vanhemmat olivat sitä mieltä, että myös suurpedot saavat asua metsässä rauhassa. Pihapiirissä Lautamäki pelasti äitinsä kanssa siilejä, joita tarttui naapurin pensaidensa suojaksi virittelemään kalaverkkoon.

Kun Lautamäki muutti Mikkeliin ­vaimonsa perässä 90-luvun alussa, hän harrasti luontokuvausta. Paikalliset kuulivat, että hän tiesi villieläimistä ja niin niitä alettiin tuoda hänelle hoitoon.

Aikuisena ympäristöinsinööriksi ­opiskellut Lautamäki työskenteli ensin Postissa ja sitten it-hommissa, mutta ­vuodesta 2008 hän on hoitanut eläimiä kokopäiväisesti. Oikeastaan hän ei ole koskaan halunnut tehdä mitään muuta.

Lähinnä talvisella vapaa-ajallaan ­Lautamäki soittaa bändissä. Hän aikoo myös aloittaa uudestaan ampumisen.

– Se on hyvä harrastus, kun siinä saa olla omissa oloissaan.

Rauhallisesti ja hiljaa jutteleva Lautamäki myöntää, että hän on aina viihtynyt paremmin eläinten kuin ihmisten ­seurassa. Hän pitää eläimiä ihmistä fiksumpina ja helpommin ymmärrettävinä.

– Eläimestä tietää, mitä se seuraavaksi tekee. Eläin ei yritä miellyttää, eikä vihaakaan. Vastaan laittaminen on vain pelkoa.

Hädässä olevat eläimet herättävät hänessä voimakkaan halun auttaa.

– Itken katsoessani Avaraa luontoa, kun leijona syö toisen eläimen. Mutta se on oikeaa luontoa. Siihen ei saa puuttua.

Lautamäki välittää eläimistä, mutta vaalii niiden eroa ihmiseen. Esimerkiksi kellarissaan olevia rusakoita ja siilejä hän kohtaa vain antaessaan ruokaa ja lääkkeitä. Näin luonnoneläimet eivät kesyynny. Työn paras hetki on päästää eläin takaisin luontoon.

– Se tuntuu aina yhtä hyvältä.

Lautamäki toivoo löytävänsä yhdessä puolisonsa kanssa talon järven rannalta. Sen pihalle saisi aitaukset myös hirvieläimille ja veden äärellä voisi tarvittaessa hoitaa ­esimerkiksi saukkoja ja vesilintuja ­pidempään kuin ensiavun verran.

Lautamäki toivoo myös, että Suomen villieläinhoitajat rekisteröitäisiin. Hän tekee yhteistyötä poliisin ja yksityisen eläinklinikan kanssa, mutta rekisteröiminen mahdollistaisi virallisen yhteistyön kunnallisten eläinlääkärien kanssa.

– Tällä hetkellä kunnalliset eläin­lääkärit vain lopettavat luonnoneläimiä.

Toki hän toivoisi myös yksittäisiä avustuksia säännöllisempää julkista tukea.

Paranivat olosuhteet tai ei, villieläinten hoitaminen jatkuu. Hän ei pidä asenteesta, että luonnoneläimet pitäisi jättää luonnon armoille.

– Se on näiden eläinten kärsimyksen vähättelyä.