Vantaalainen Hannu Ylönen joi viimeisen ryyppynsä syksyllä 2008. Hän oli jo aiemmin kertonut tutuilleen, että oli lopettanut alkoholinkäytön. Se ei kuitenkaan ollut totta. Jääkaapissa oli viinapullo, josta hän otti silloin tällöin ”salaa” pari paukkua.

Joskus tuli juotua enemmänkin, ja nyt takana oli parin viikon juomaputki. Hannu ei uskaltanut lopettaa ryypiskelyä kerralla, sillä hän pelkäsi, että edessä olisi alkoholipsykoosi eli juoppohulluuskohtaus. Se oli iskenyt ennenkin runsaan juomisen jälkeen. Psykoosin aikana hänellä oli uhkaavia ja pelottavia harha-­aistimuksia.

– Harhat tuntuivat täysin todellisilta enkä halunnut kokea niitä koskaan enää. Siksi yritin pitää itseni kuosissa pienillä hörpyillä, Hannu, 65, sanoo.

Hän soitti hädissään Reetalle, johon oli tutustunut alkuvuodesta. Sen jälkeen he olivat tavanneet muutaman kerran. Tämä lupasi tulla heti käymään. Reetta ei ollut nähnyt Hannua ennen päihtyneenä, mutta tiesi, että tämä oli alkoholisti.

Kun Reetta huomasi, kuinka peloissaan Hannu oli, hän vei tämän asunnottomille yösijaa tarjoavaan Koisorannan palvelukeskukseen. Hannulla oli kyllä katto pään päällä, mutta hän oli aiemminkin saanut apua palvelukeskuksesta ja tunsi olevansa siellä turvassa.

– Kun olin poissa, Reetta oli kaatanut kaikki viinat lavuaariin. Hän sanoi minulle, ettei tarvitse pitää kiirettä kotiin kävellessä.

Silloin Hannua hieman harmitti, mutta jälkikäteen hän on ollut Reetalle kiitollinen. Ties kuinka hänen olisi käynyt, jos kotona olisi ollut yhä juotavaa.

– En ostanut uutta tilalle. Siihen se sitten jäi, vuosikymmeniä kestänyt juominen. Olin yrittänyt lopettaa monta kertaa ja repsahtanut yhtä monesti.

Hannun ensimmäiset alkoholikokeilut tapahtuivat nuorukaisena Pieksämäellä. Ne saivat aikaan voimakasta mielihyvää, ja hän koki suorastaan leijuvansa ilmassa.

– Juominen kuului asiaan etenkin lauantai-iltaisin tanssipaikoilla. Olin ujo maalaispoika, josta sukeutui muutaman ryypyn myötä maailmanmies, ainakin omissa silmissäni.

Kun Hannu muutti Helsinkiin opiskelemaan sähkötekniikkaa, hän alkoi juoda enemmän. Juhlimassa käytiin ajoittain arkenakin. Käyttökerrat lisääntyivät, ja sietokyky kasvoi.

Sama meno jatkui 1980-luvulla työelämässä. Välillä Hannu muutti toviksi takaisin Pieksämäelle ja kävi kauppaopiston. Muutaman vuoden päästä hän palasi Helsinkiin ja aloitti työt tiedottajana kaupan alan yrityksessä.

– Viikonloput pyörin baareissa ja ravintoloissa. Saatoin herätä oksennusämpärin vierestä. Ylilyönnit aiheuttivat häpeää ja syyllisyyttä, mutta jatkoin silti ryyppäämistä.

Joskus tuli kavuttua auton rattiin humalassa. Hannu tajusi sen vasta, kun huomasi autonsa siirtyneen paikasta toiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään muistikuvaa tapahtuneesta.

– Lopulta tein tietoisen päätöksen luopua autostani. Olin ajamatta kymmenkunta vuotta.

Erittäin kostean etelän­loman jälkeen Hannu palasi töihin niin huonossa kunnossa, että hänet ohjattiin päihdehoitoon. Hannu ymmärsi itsekin, ettei hänen juomisensa ollut normaalia, muttei ollut valmis lopettamaan sitä.

– Suostuin menemään hoitoon, jotta työpaikkani säilyisi. Olin niitä tyyppejä, jotka vannovat kaljatuoppi kädessä, että lopettaisin kyllä, jos raitistuminen olisi elämäni tärkein asia. En kuitenkaan myöntänyt, että se oli.

Hoitojaksosta ei ollut hyötyä, koska Hannulla ei ollut halua raitistua. Vuonna 1991 hänet irtisanottiin ”tuotannollisista ja taloudellisista syistä”.

– Aluksi suorastaan nautin vapaudesta. Työttömyyskorvauksen ansiosta minulla oli varaa juoda ja lisäksi enemmän aikaa siihen. Sitten homma riistäytyi käsistä.

Todellinen alamäki alkoi, kun Hannu menetti työsuhdeasuntonsa vuonna 1992. Hän alkoi majailla kaverien nurkissa. Joitakin öitä hän vietti lehtien­keräyslaatikossa.

– Onneksi heräsin aina, kun roska- ja lehtilaatikoita tultiin tyhjentämään. Muuten olisin voinut joutua kaatopaikalla prässiin ja heittää henkeni, hän sanoo.

Vaaratilanteita tuli vastaan muuallakin. Kerran Hannu sammui Tikkurilan torille 25 asteen pakkaseen. Hän heräsi sairaalassa ”kelmujen alla lämpiämässä”. Toisella kerralla hän putosi jäihin, kun hän toikkaroi ravintolaillan jälkeen Keravanjoella.

– Jouduin joskus myös väkivaltatilanteisiin. Olenkin kiitollinen, ettei tililläni ole väkivaltarikoksia. Olen tunkenut pienet käteni mieluummin taskuun kuin lyönyt ketään.

Yhtenä kylmänä syysyönä Hannu suunnisti poliisilaitokselle kysymään, pääsisikö yöksi putkaan. Poliisit veivät hänet Koisorannan palvelukeskukseen. Vähän myöhemmin hän sai sen kautta asunnon.

– Kun asunnottomuus päättyi, sain elämästä jälleen pienen otteen. Silti vasta kaksi vuotta myöhemmin minussa heräsi ensi kertaa vilpitön halu raitistua. Olin siinä vaiheessa hakannut päätäni seinään tarpeeksi paljon ja riittävän kypsä alkoholin haittoihin.

Vuonna 1994 Hannu lähti omaehtoisesti katkaisuhoitoon. Hän pitää sitä lähtölaukauksena toipumiselleen, vaikka kului vielä 14 vuotta, ennen kuin hän otti viimeisen viinaryyppynsä.

– Katkolla ymmärsin, että alkoholismi on kuolemanvakava sairaus. Yksi hoitaja sanoi minulle suoraan, että jos jatkaisin juomista, joutuisin ruumis- tai hullujenhuoneelle. Halu toipua voimistui, mitä enemmän sain tietoa riippuvuussairaudesta.

Katkolta päästyään Hannu onnistui pysyttelemään jonkin aikaa raittiina, mutta sitten hän ratkesi taas juomaan. Näin kävi seuraavien vuosien aikana useita kertoja. Tosin juominen väheni, ja muuttui pikkuhiljaa tuurijuoppoudeksi. Parin viikon ryyppyputkia seurasivat parin kuukauden selvät jaksot.

– Eräänä unettomana yönä pitkän juomaputken jälkeen kuulin ampumista oveni takaa. Olin vakuuttunut, että siellä oli pyssymiehiä, jotka tappaisivat minut. Oikeasti siellä ei ollut ketään, vaan minulla oli harha-aistimuksia. Tuntemani pelko oli kuitenkin todellista.

Kun Hannu seuraavana aamuna uskaltautui ulos, hän kuvitteli juoksevansa siksakkia liikenteen seassa. Näin hän kenties pystyisi pakenemaan vainoajiaan. Harhat ja pelon tunne jatkuivat monta päivää.

Lopulta Hannu haki apua, ja hänet lähetettiin Järvenpään sosiaalisairaalaan. Siellä mieli rauhoittui. Hannulle selvisi, että hän oli ollut alkoholipsykoosissa. Se voi alkaa runsaan juomisen jälkeen, usein kolmantena raittiina päivänä. Alkuoireita ovat pelokkuus ja unettomuus. Kun tila pahenee, voi ilmaantua niin kuulo-, näkö- kuin tuntoharhojakin.

– Myöhemmin opin ennakoimaan näitä tilanteita ja soittamaan ajoissa apua.

Hannu kävi katkaisuhoidossa kaikkiaan 10–15 kertaa. Hän ei itsekään pysynyt laskuissa perässä. Hannun mielestä jokainen kerta vei eteenpäin, vaikka hän palasi vanhoihin tapoihinsa. Joskus korkki aukesi nopeasti, mutta parhaimmillaan hän pysytteli raittiina puolitoista vuotta.

– Alkoholismiin liittyy sekä fyysinen riippuvuus että psyykkinen pakkomielle, ja siksi sitä on niin vaikea selättää. Hain juomisesta myös mielihyvää ja rentoutumista. Aluksi mielihyvän tunne oli hyvin vahva, mutta se laantui koko ajan. Sen sijaan juomista seurannut masennus voimistui. Koin olevani vuoristoradassa.

Halu raitistua ei epäonnistumisista huolimatta kadonnut, vaan Hannu hakeutui hoitoon aina uudestaan. Raittiina pysymisessä auttoi, että juomisen tilalle tuli mielekästä tekemistä. Vuonna 2004 hän lähti mukaan kuntouttavaan työtoimintaan. Sittemmin hän sai työharjoittelupaikan Vantaan A-killasta, joka tarjoaa päihdetoipujille päihteetöntä toimintaa. Hannu kirjoitti yhdistyksen historiikin.

– Työ toi päivään vuorokausirytmin, joka oli aiemmin puuttunut. Sillä oli suuri merkitys. En enää ajatellut juomista koko ajan.

Hannu kiittää myös vertais­tukea. Hän sai sen kautta ystäviä, joiden kanssa päihderiippuvuudesta saattoi puhua avoimesti ja arkailematta. Heiltä sai myös tukea vaikeissa tilanteissa. Vanhat kaverit olivat kaikonneet, ja Hannu oli ollut pitkään hyvin yksinäinen. Yksinäisyys oli yksi syy, joka ajoi hänet juomaan.

– Sitten tutustuin Reettaan. Pidän tapaamistamme korkeamman johdatuksena. Mitähän minulle olisi tapahtunut, jos hän ei olisi rientänyt tuekseni syksyllä 2008, kun pelkäsin vaipuvani alkoholipsykoosin? Amor alkoi pommitella nuoliaan. Löysin elämänkumppanin ja raittiin parisuhteen, joka on ollut minulle tärkeä tuki raittiuden ylläpitämisessä.

Toipumisen alkuvaiheessa Hannu oli kateellinen niille, jotka pystyvät juomaan sivistyneesti. Hänelle se ei olisi ikinä mahdollista. Ajan kuluessa ajatukset, arvot ja asenteet muuttuivat.

– Kun kysyin itseltäni, miksi joisin alkoholia, en keksinyt enää yhtään hyvää syytä. Paremman makuisia juomia on olemassa ja aika paljon muita asioita, joita tekemällä voi saada mielihyvää.

Kun Hannu oli ollut kolme vuotta raittiina, hän hakeutui kokemusasiantuntijakoulutukseen. Aiemmin hän oli ajatellut, että oli käynyt kouluja jo tarpeeksi. Kokemusasiantuntijuus kuulosti kuitenkin mielenkiintoiselta ja tuntui jatkumolta omalle toipumiselle.

Valmistumisensa jälkeen Hannu alkoi pitää säännöllistä matalan kynnyksen vastaanottoa terveyskeskuksessa. Hän oli Suomen ensimmäinen päihdetyön kokemusasiantuntija, joka ryhtyi tällaiseen työhön. Hannu teki vastaanottotyötä lähes kymmenen vuotta ja tapasi sinä aikana yli 800 päihdeongelmaista. Elämään avautui uusi ovi.

– Kukapa olisi uskonut, että tekniikkaa ja kaupallisia aineita opiskellut mies jäisi eläkkeelle päihdetyön kokemusasiantuntijana, Hannu hymähtää.

Eläkekahvit juotiin viime vuoden helmikuussa. Silti Hannu kiertää yhä erilaisissa tilaisuuksissa kertomassa tarinaansa. Hän kävisi mielellään puhumassa päihteiden vaaroista kouluissakin, jotta mahdollisimman harva nuori joutuisi myöhemmin kokemaan päihdehelvetin.

– Ennen koin olevani maailman kurjin tyyppi, joka häpesi itseään. Nyt peilistäni katsoo kiitollinen mies, joka on nähnyt elämää eri kanteilta, nurjaltakin puolelta. Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

Hannu pitää itseään etuoikeutettuna. Hänen terveytensä on yllättävän hyvä kaikesta koetusta huolimatta. Parisuhde kukoistaa, ja luottamus läheisiin on parantunut raitistumisen ansiosta.

– Olen oppinut käsittelemään tunteitani ja vaikeitakin asioita selvinpäin. En ole mistään katkera tai vihainen. Voin sanoa 99-prosenttisella varmuudella, etten juo enää koskaan, mutta raitistunut alkoholisti ei voi olla satavarma. Minun on oltava valppaana koko loppuelämäni.