Antti Reini on näyttelijä, joka on nähty viime aikoina muun muassa rikossarjassa Hautalehto: Kylmä syli ja juontajana seikkailurealityssa The Bridge. Tunnemme hänet myös Vares-etsivänä.

Omaelämäkerrallinen teoksesi ­Sunnuntai ilmestyi syyskuun lopulla. Olet kirjoittanut aiemmin ­fiktiivisiä novelleja, proosarunoja ja romaanin. Miltä oman menneisyyden perkaaminen tuntui?

Se oli mielenkiintoinen matka. Sunnuntai on kuitenkin kaunokirjallinen, autofiktiivinen romaani, ei mikään kaikenkattava elämäkerta. En esimerkiksi todellakaan muista, mitä kätilö kuiskasi korvaani ­syntymäni hetkellä, kuten kirjassa kerron.

Sen sijaan, että olisin keskittynyt ­tekemisiini, pyrin avaamaan sitä, miltä maailmani on hetkittäin näyttänyt ja ­tuntunut, miten se on muuttunut, ja onko se ylipäänsä muuttunut.

Olen ollut aina vähän takavasemmalla, sellainen tarkkailijaluonne. En ole pitänyt lööppielämäkerroista, joissa listataan asiat ja mässäillään paljastuksilla. Mielestäni ei ole lainkaan kiinnostavaa tietää, kuka on pannut ketäkin tai kenen kanssa kukakin on ollut bilettämässä. Se ei kerro ihmisestä vielä mitään.

Kerrot kirjassa eläneesi lapsuutesi rikkinäisessä perheessä ja kuvailet isääsi arvaamattomaksi ja aggressiiviseksi henkilöksi. Olet kolmen tyttären isä. Miten isäsuhteesi on vaikuttanut omaan vanhemmuuteesi?

Toi on hyvä kysymys. Totta kai suhteeni isään on jättänyt jälkensä ainakin johonkin elämäni vaiheeseen, mutta vanhemmiten ymmärsin, että eivät ne jäljet pelkästään negatiivisia ole olleet.

Lapsilleni olen yrittänyt olla rehellisesti vain oma itseni. Olen uskaltanut puhua heille asioista suoraan ja pyrkinyt kuuntelemaan, miten he maailmaansa kokevat. He tietävät, että voivat avautua vaikeankin paikan tullen. Vanhempana olen onnistunut ilmeisesti ihan ok, sillä ainoana isyyden mittarina pidän sitä, että he kutsuvat minua edelleen isäksi. Se riittää tiedoksi siitä, että kaikki on hyvin.

Sanot kirjassasi: ”En ole luontainen esiintyjä, pysyttelen mieluummin taka-alalla.” Miten sellainen luonne sopii ammattiesiintyjälle?

Ihmiset usein olettavat, että jokainen näyttelijä, esiintyvä taiteilija tai muusikko haluaa olla huomion keskipisteenä. Se on samanlainen myytti kuin että kaikki koomikot ovat hauskoja aina privaatistikin, ja niinhän ei ole. Toki nautin teatterilavalla tai musakeikalla syntyvästä kontaktista yleisöön, mutta harvemmin viihdyn juhlien keskipisteenä olemisesta. En kaipaa sellaista.

Miten oikein suhtaudut julkisuuteen?

En mä julkisuuteen osaa mitenkään erityisesti ­suhtautua. Pyrin elämään omanlaistani elämää antamatta julkisuuden liikoja määritellä arkeani. Median suhteen olen piirrellyt aika tarkkoja rajoja, mihin haluan lähteä mukaan ja mistä puhua julkisesti. Tietty osa mediaa on kiinnostunut vain parisuhteista ja juorujen selvittelystä, niitä olen pyrkinyt välttämään.

En kuulu siihen julkkis-julkkisosastoon, joka tarjoaa lööppejä lehteen kuin lehteen, tai rakentaa identiteettinsä palstamillimetrien varaan. Suhtaudun julkisuuteen ammattiin kuuluvana osana, hyvänä sellaisena, mutta pari kertaa on luonnollisesti vituttanut lukea itsestään hatusta tempaistuja juttuja.

Olet ollut raitis 18 vuotta. Mikä on ­suhteesi alkoholiin ja muihin päihteisiin?

Nykyään hyvin selkeä. Aikoinaan päihteiden käyttö ei pysynyt handussa. Vaikka itse lopetin, se ei tarkoita, että kaikkien muidenkin pitäisi seurata esimerkkiäni. Maailma ei pyöri tahtoni mukaan.

Mulla on edelleen himassa juomaa, jotta voin tarjota frendeille drinksuja, kun tulevat käymään. Ei se ole multa pois, enkä tunne tarvetta päästä mukaan. Suomessa päihdekeskustelu on vahvasti polarisoitunutta ja kaksinaismoralistista. Vaikea siitä mitään logiikkaa on löytää.

Sinut on nostettu monesti Suomen ­seksikkäimpien miesten listalle. Mitä ulkonäkö sinulle merkitsee?

Tuollaiset listat ovat justiinsa sitä lehtien täyteosastoa, mutta totta kai se hieman hivelee, jos nimi siellä esiintyy. En kuitenkaan rakenna identiteettiäni sellaisen ympärille, eikä se mulle tuo leipää pöytään. Ulkonäköäni muokataan duunin puolesta sen verran, että arjessa pyrin olemaan mahdollisimman au naturel. Salilla käyn pitääkseni kehoni kunnossa, ja plussana se tietysti ulkoiseen olemukseen vaikuttaa. Mitä tulee pukeutumiseen, niin trendeistä mulla ei ole hajuakaan.

Näyttelijänurasi käynnistyi elokuvassa Il Capitano (1991), jossa esitit kolmoismurhaaja Juha Valjakkalaa. Sinut on nähty monesti myöhemminkin roistojen ja pahojen poikien rooleissa, kuten nyt tv-sarjassa Poromafia. Onko pahisten esittäminen herkullisempaa?

No, sehän riippuu ihan leffasta. Mutta on se mielenkiintoinen maaperä, ja ainakin ne roolit jäävät ihmisten mieleen. Muistan, kun näin Kevin Costnerin elokuvan Robin Hood – varkaiden ruhtinas (1991), jossa Alan Rickman esittää Nottinghamin sheriffiä. Silloin kelasin ensimmäisen ­kerran, että jumalauta, vain hänet tullaan leffasta muistamaan!

Kerro jokin salaisuutesi.

Öisin hereillä ollessani saattaa silloin ­tällöin iskeä vastustamaton halu käydä ostamassa huoltsikalta kahvi ja pari ­pullaa, ajaa merenrantaan ja istua konepellille nautiskelemaan. Ei siihen mitään sen syvällisempää liity.