Karri Miettinen sai vaihto-oppilasvuonna 1990-luvulla Yhdys­valloissa lempinimen Paleface. Sillä nimellä hän on myös tehnyt räppiä jo runsaat 20 vuotta. Uutta soololevyä on saatu odottaa yhdeksän vuotta ja sillä Paleface räppää niin yhteiskunnallisista ongelmista kuin omasta perhe-elämästäänkin.

Laskeskelin, että olen julkaissut näiden vuosien aikana yli sata biisiä muun muassa Julkinen sana -ryhmän kanssa. Mutta albumien julkaisutaukoon vaikuttaa myös se, että nykyisin musiikkia paketoidaan eri tavalla: levy-yhtiö kannustaa julkaisemaan biisin kerrallaan.

Mutta minä olen parhaimmillani, kun saan tehdä rykelmän biisejä ja niistä ­valikoituvat parhaat. Musiikkibisnes vaan perustuu nykyään lähinnä lyhyen kantaman sinkkujulkaisuihin.

Joku on joskus sanonut, että yhteiskunnan arvo mitataan sillä, miten hyvin se pitää huolen kaikkein heikoimmassa asemassa olevista. Se on minun mielestäni politiikan ytimessä. Kyllä rikkaat pärjäävät, he voivat naputtaa veroasteesta.

Yhteiskunnan turvallisuus ja rikollisuuden sääntely lähtevät siitä, etteivät ihmiset joudu epätoivoisiin tilanteisiin. Epätoivoiset elämäntilanteet aiheuttavat epätoivoisia ratkaisuja. Kun muuta ei ole, ­aletaan kaivaa sorkkarautaa esiin. Emme voi lähteä siitä, että jokainen on oman onnensa seppä.

Olen tavannut päihde­ongelmaisia, ja heidän joukossaan näkee ihmisiä, jotka eivät ole saaneet hyviä lähtökohtia elämään: jos omat vanhemmat ovat olleet narkomaaneja ja oma isä on piikittänyt amfetamiinia hihaan ensimmäisen kerran, kun olet 15-vuotias, ei ole ihme, että on parikymppisenä narkomaani. Päihdeongelmat ovat sairauksia, sosiaalipoliittisia ongelmia, eivät mielestäni rikosoikeudellisia asioita.

Totta kai yhteiskunta heijastuu myös räppiin. Jos räppi ja hiphop tulisivat nyt, se olisi lähinnä maahanmuuttajien musiikkia.

Toisaalta räpissä kuuluu myös tämä sanoma: ”Enää ei saa sanoa mitään!” Tätä hokevat valkoihoiset ­miehet iltapäivälehdissä, aamu-tv:ssä, omissa blogeissaan, radiossa – joka paikassa. Kyllä tuo viesti kuullaan! Tuossa heijastuu se, että ihmiset pelkäävät muutoksia, miehet pelkäävät menettävänsä jotain.

Minä uskon, että monimuotoisuudesta nousee myös suomalaisen kulttuurin kunnioitus. Akseli Gallen-Kallelaa, Sibeliusta tai 1995 jääkiekon maailmanmestaruutta ei himmennä se, että Touko Laaksoselle (Tom of Finland) ja Tove Janssonillekin pystytetään pieni patsas.

Ihan hyvin. Artistin tragediahan on se, että en ole koskaan räpännyt paremmin enkä tehnyt parempia biisejä kuin nyt.

Päälle 40-vuotiaana olen silti liian vanha esimerkiksi joillekin radioasemille. Ei levy-yhtiö kuitenkaan minua säälistä roikuta mukana.

Olen ajankohtainen, koska olen tehnyt paljon yhteistyötä nuorten artistien kanssa, ja tehnyt koko ajan paljon musiikkia ylipäätään.

Olen aikuinen mies, mutta ei räppi enää ole Suomessa pelkästään parikymppisten mu­­siikkia.

Aina minulla on ollut halu kirjoittaa monipuolisesti.

Olin mukana nuorisoteattereissa ja olin kesätoimittajana lehdessä. Mutta sitä en arvannut, että räppitouhu kasvaa niin suureksi, että jonain päivänä tulee ­oopperasta puhelu ja tarjous oopperan kirjoittamisesta.

Nyt kun katsoo, aika paljon tosiaan tullut tehtyä kaikenlaista. Romaania en ole vielä tehnyt.

Romaanin tahtoisin kyllä kirjoittaa. ­Kirjoittamiseen pitää ottaa aikaa, sen kanssa samaan aikaan ei voi tehdä sitten niin paljon keikkoja. Uusi levy leikittelee kaunokirjallisuuden keinoilla, siksi sen nimikin on autofiktio, siihen kirjallisuuden lajiin viitaten. Se leikittelee, kuulija voi arvailla, onko tämä omaelämä­kerrallista vai ei.

Nuorimmainen rupesi itkemään, kun kuunneltiin se yhtenä päivänä. Hän kokee niin voimakkaasti sen rakkauden, joka siinä on. Pidän sitä yhtenä tärkeimmistä biiseistäni. Se on aito, rehellinen ja pakottamaton.

Harva ehkä tietää, että olen ollut lapsena ja nuorena aktiivinen partiolainen. Tai sitä, että sotilasarvoni on korpraali.