Saksalainen Max Weber kehitti 1900-luvun alussa modernin yhteiskuntatieteen. Siitä syntyi sosiologia, joka on auttanut vahvasti esimerkiksi nykysuomalaista yhteiskunnallista keskustelua, jossa argumentin mitätöinniksi kelpaa se, että sanoo ”toi on nyt tota sosiologiaa”.

Räppiä halutaan pitää yhteiskunnallisempana kuin se on, kun mitä järkeä siinä ihme huutamisessa muuten olisi, mutta Sörnäisten Kurvin William K:ssa matemaatikko Mikko Kuoppala, 34, ei puhu Weberistä yhteiskuntatieteilijänä, vaan ihmisenä, jolta haki opiskeluaikanaan apua siihen, ettei osannut nauttia elämästä.

”Mä sain kotiläksyksi YTHS:n terapeutilta lukea Weberin kirjan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Se antoi mulle omiin juuriin nähden selityksen huonolle omalletunnolle, koska eihän suurimmalla osalla maailmaa oo jatkuvasti niin huono omatunto kuin meillä. Se huono omatunto liittyy osittain menestykseen ja menestys liittyy huonoon omatuntoon, ja siitä tulee loputon sykli, ja sit siitä tuli yhteen biisiin laini Jotenkin tän ennusti Weberin Max / Jos toisella on yks, mun pitää saada kaks, josta me nyt sitten tässä puhutaan.”

Mikko Kuoppala on vähän krapulassa, koska edellisiltana Mikon, Paperi-T:n ja Tommishockin Ruger Hauer on esiintynyt Tavastialla. Sen jälkeen Mikko on yrittänyt Kafe Moskovassa kiinnittää Atomirotta-yhtyettä Universalille, jossa hän Johanna Kustannuksen tuotantopäällikkönä kertoo eteenpäin pyrkiville artisteille, missä suunnassa on eteenpäin.

Mikko Kuoppala on Pyhimys, ja Pyhimys on monta asiaa. Pyhimys on suuri suomalainen taiteilija, jolta on ilmestynyt Pyhimyksenä yksin, eri nimillä ja eri ryhmittymillä 21 albumia. Pyhimyksen ura alkoi mahtipontisen itsevarmana omakustannustrilogiana, minkä jälkeen ensimmäinen virallinen julkaisu Salainen maailma toi kivasti laajempaan tietoisuuteen tällaisen Mikon, joka antoi sydämensä meille näytille. Salaisen maailman semiavoimuuden ja lähestyttävyyden jälkeen Pyhimys teki luotaantyöntävämmän konelevyn Tulva ja alkoi sitten poukkoilla kunnolla kaikkialla. Yksi levyistä epäonnistui Pyhimyksen omasta mielestä, ja se julkaisi version siitä räppäri ja tuottaja Huge L:n kanssa Steve iVander -nimellä, ja hetkeksi Pyhimys lopetti aika monen vihaamalla Paranoid-levyllä koko Pyhimyksen. Sitten se tuli takaisin ja nyt se on kaikkialla Pyhimyksenä, Ruger Hauerina, Teflon Brotherina, tuottajana ja Suomi-räpin kummisetänä.

Pyhimyksen ura on jono levyjä, joista seuraava potkii edellisen palasiksi, koska Pyhimys on taiteilija, joka kyllästyy nopeasti itseensä. Kaupalliselta kannalta olisi kannattanut pysähtyä johonkin, alkaa toistaa sitä, jotta me, yleisö, olisimme jossain vaiheessa päässeet kiinni siihen, kuka on Pyhimys: ai se on tällainen herkkä, jonka sisällä lapsi itkee, tästä mie tykkään, mutta sitten se jo laulaa Sä oot huora niin likanen, et jengi putoo tuoliltaan hajusta, ei ole huorista kivasti sanottu.

Paperi-T, Pyhimyksen ystävä ja Ruger Hauerin kolmasosa, on kirjoittanut tästä riiminkin: Tykkään eniten Salaisen maailman Pyhimyksestä / mut ymmärrän, miks se sulki sen.

Luovilla ihmisillä on hassuja itsekorostustapoja, kuten ilmoittaa tyytyväisenä, että ”mä haluun olla oma itteni” ikään kuin olisi kiipeämässä korkealle, vaaralliselle vuorelle, jonka nimi on Justmeitsi. Mikko ei edes tiedä, mitä omana itsenä oleminen tarkoittaa, kun Mikolla on syndrooma.

”Mulla on aina ollut jonkinasteinen ’imposter syndrome’, eli en usko itsekään omiin tekemisiini tai itteeni läheskään aina, ja sitä kautta kelaan, että muutkin voi nähdä mun läpi. Mussa on paljon puolia, kuten meissä kaikissa, enkä oo ehkä osannu valita sitä pääroolia, elämässä tai artistina silleen, että tämmönen mä oon, vaan asetun erilaisiin rooleihin, koska se on jotenkin turvallisempaa niissä hetkissä. Ja sehän on toisaalta osoitus epävarmuudesta ja sitä kautta epäuskottavaa, ettei voi olla aina vaan ’oma itsensä’. Mä en vaan tiedä, mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Toisaalta kelaan, että se on ehkä mielenkiintoisempaa kuin joku yhden asian paasaaminen. Ehkä mä oon vaan samaistuja ja haen yhteisymmärrystä aina siihen viiteryhmään, jossa oon. Se ei kuitenkaan oo mitään mielistelyä, vaan ehkä ylikorostunutta empatiaa.”

Ylikorostunutta empatiaa väitettiin edustavan myös Leevi and the Leavingsin edesmenneen Gösta Sundqvistin, koska oli ehkä ihmisenä vaikea kohdata Sundqvistin kappaleiden pohjimmaista kylmyyttä. Sundqvistia Pyhimys muistuttaa muutenkin. Suositut suomipop-kappaleet ovat usein liikkuneet joko–tai-akselilla: Joko tässä lauletaan teidän nousuhumalaanne varten tisseistä, koska hissi, pissi, missi, tai sitten artisti laskuhumalassaan yrittää korottaa itsesäälinsä taiteeksi, koska luulee juomiaan A-oluita syväksi puolekseen.

Pyhimyksestä löytyvät Gösta Sundqvistin tavoin nuo molemmat tasot, mutta niiden sivuista työntyy jatkuvasti uusia tasoja kyseenalaistamaan niitä. Gösta Sundqvistista tavattiin hokea, että ihana oli, pienten ihmisten puolustaja, vaikka Leevi and the Leavingsin tuotanto oli suuri kertomus siitä, kuinka toisten tyhmyydestä tehdään oma ilon aihe, kun ei kasvavassa pessimismissään ja traagisessa etiikassaan muutakaan voi.

”Kyllä Gösta oli vittuuntunut ja kyyninen enemmän kuin joku pyhimys. Ehkä se oli tyhmyyteen vittuuntuneiden pienten ihmisten ääni. Ja kai meistä aika moni on sellainen, vaikka olisikin samalla myös vittuuntumisen aihe jollekin toiselle. Samaistun siihen asenteeseen, että elämä nyt vaan on tällaista epätäydellistä ja oikeastaan aika rumaa.”

Mikko on kotoisin Helsingin Malminkartanosta, Maltsusta, ja Mikon ja sen kavereiden ongelma oli nuorena, ettei Malminkartano ollut tarpeeksi ruma, ja ne halusivat tehdä siitä vieläkin rumemman ja ghettomaisemman.

”Meillä oli jossain vaiheessa sellainen projekti, et yritetään tehdä Maltsusta slummi, koska se saa meidät näyttämään kovemmilta. Siihen kuului, et esimerkiks se kauppa, jonka edessä me oltiin, niin sitä ei saa tunnistaa, et mikä kauppa se on. Aina jos se kauppa laittoi mainosteipit, ne piti repii tai bommata piiloon niin, et se meidän maailma näyttäis mahdollisimman ghettoiselta kalterimestalta, jonne kukaan ulkopuolinen ei missään nimes tulis.”

Aika metatason ghettouttamista.

”Pääasiassa me oltiin vain ihan vitun urpoja.”

Pyhimyksellä on Paperi-T:n ja Tommishockin kanssa Ruger Hauer, joka ei ole kolmen miehen kokoonpano, vaan Ruger Hauer -niminen henkilö ja kertomus tuon henkilön kehityksestä. Ruger Hauer toimii post-apokalyptisessä, nihilistisessä maailmassa, jossa se nauraa, jumittuu, pakenee todellisuutta, ryömii sängyn alle ja elää niin kuin olisi juuttunut normimasentavan progevinyylin sisään.

Ruger Hauerin uuden Mature-levyn ensimmäinen kappale Typerykset, jotka polttavat pilveä avoautoissa alkaa neljä kertaa toistuvalla hokemalla: Oi kuinka turhia toiveita, turhia toiveita / turhia toiveita meil on meil on meil on. Turhia toiveita on myös Ruger Hauerin yleisöllä. Taannoinen Tavastian keikka sai helsinkiläisen luovan luokan halaamaan itseään sosiaalisessa mediassa niin kuin lavalla olisi esiintynyt fiktiivisen urponihilistin sijasta oman onnellisen kylän ilopillerit, Ricky-Tick Big Band & Julkisen Sanan elämänmyönteinen versio.

”Toi on vaikeeta mulle. Pahinta mitä voi Ruger Hauerille tapahtua on Julkisen Sanan kohtalo. Siinä on niin jotain, et tässä on tähdet kohdallaan, tässä on kaikki Suomen kovimmat tyypit, puvut päällä, ja rimmaillaan hirveen paljon, et tuhatta ja sataa, aina samaa rataa. Vittu siinä ei oo mitään järkeä, ja se positiivinen meininki, ja ne on niin hyvällä fiiliksellä, että en mä sori vain kestä. Et Tommy Lindgren, sä et oo vieläkään juonut alkoholia, ja se näkyy susta.”

Ei tuollainen tulkinta niin hämmästyttävää ole, kun Ruger Hauerissa on Paperi-T, joka Malarian pelko -levyllään täytti alkoholistuneiden nelikymppisten hipsterinaisten maailmassa Ultra Bran jättämän pölyttyneen aukon. Paperi-T:hen Pyhimys tutustui aikoinaan suomihiphop.comissa, ja Mikko puhuukin Paperi-T:stä, Henkasta, isällisellä lämmöllä ja kritiikillä, koska kolmekymppisten maailmassa parikin vuotta on iso asia, ja Mikko on Henkkaa viisi vuotta vanhempi.

”On varmaan itsemurha puhua hipstereistä ryhmänä, mut Teflon Brothersin fanittaminenkin on aidompaa kuin Ruger Hauerin. Ruger Hauerissa on nyt paljon tätä Paperi-T:n tuomaa jengiä, ja Paperi T on mun mielestä vaarallisilla vesillä, koska se juttu on niin kapeella tastemaker-nichellä. Ollaan me tästä sen kanssa keskusteltu, ja mä oon tarjonnu sitä vaihtoehtoa, että vetää ite maton altaan ennen ku muut ehtii, vetää homman tahallaan läskiks. Henkka ei oo siihen samalla volyymillä lähteny, mikä ei sinänsä yllätä, koska eihän se oo mä, ja sen aitous on just siinä, että se uskoo oikeesti niihin pikkumaisen elitistisiin keloihin, jotka näyttäytyy mulle semisti naurettavina. Enkä viittaa oikeestaan tässä ees pelkästään Henkkaan ihmisenä, vaan siihen koko stereotyyppiseen hipsterijengiin, josta mielelläni irtisanoudun, vaikka just sen etäisyyden seurauksena mulla on niistä tosi homogeeninen ja ennakkoluuloinen kuva. Mun on ehkä vaikee nähdä Paprua niin mullistavana hahmona, koska oon tuntenu sen niin kauan, ja näen edelleen siinä semmosen näsäviisaan pikkupojan, joka pätee vaikuttaakseen coolilta vanhempien jäbien silmissä.”

Mikko Kuoppalalla on kokemusta ”kapeasta tastemaker-nichestä”. Pyhimyksellä oli aikoinaan Mikkelissä keikka, jolla oli yksi katsoja. Nyt Pyhimys myy eri kokoonpanoillaan keikkapaikkoja täyteen. Silti luulisi joskus turhauttavan, kun ymmärrys yleisössä menee ohi, tässä sitä riimitellään itsemurhasta, lääkeriippuvuudesta ja ulkopuolisuudesta, ja ne kiljuvat peace-merkki sormillaan takaisin, että just noin, samaa mieltä, yhdessä on ihanampaa.

”Mulla on se perusoletus, että kaikki on samanlaisii kuin ite.  En mä osaa kuvitella, miten muut ajattelee, niin aina se on yllätys, mitä kaikkee ihmisten on vaikee käsittää. Toisaalta me ollaan kyl Rugerinkin sisällä aina eri mieltä siitä, mistä meidän biisit kertoo.”

Onneksi Pyhimyksellä on vielä yksi monitasoinen rakennelma, ”platinasarjan yhtye” Teflon Brothers, metaironinen, elitistinen vittuilu, jonka tahdissa jatkuvasti kasvava yleisö huutaa Pämppää, pämppä-däm-pämppää / Lähettiin pämppää, pämppä-däm-pämppää.

”Teflonit on meidän tarina, jos me oltais lähiöbändi. Siinä me näytellään itseämme yksinkertaisempina kuin mitä me oltiin edes nuorempina. Teflon Brothers on mun musassa keskeisin oman uskottavuuden läskiks lyömisen väline. Sitä kautta oon sallinu itelleni avoimen ja röyhkeän kaupallisuuden, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että raha ois se motiivi siinäkään hommassa. Ehkä meitä vaan vitutti se, mihin asiat oli menossa musan osalta, ja me lähettiin kostoks mukaan siihen trendiin ja yritettiin vetää se niin överiks, että se projekti itessään ois ku yks semisti etova, mutta koukuttava teos. Siinä ollaan menty jo niin metatasolle, että se juju ei ees enää oo mulle siellä biisin sisällä, vaan koko bändin kaaressa.”

Koska Teflonit laulavat pämppäämisestä, niiden kesä oli täynnä keikkoja. Siksi levy-yhtiö maanitteli Teflonit ”dynamiikka-coachaukseen”, terapiaan, jossa ne opettelivat puhumaan toisilleen. Siellä terapeutti kertoi niille, että ei se teidän olettama ulkopuolisuus johdu siitä, että olette hylkiöitä, vaan te annatte itsestänne sellaisen kuvan, että te tiedätte jotain, mitä muut eivät tiedä, vaikka ette te tiedä.

Jotain Mikko kuitenkin tietää. Mikko perusti jo ensimmäistä trilogiaansa varten itselleen levy-yhtiön. Monsp Recordsin Keijo Kiiskisen kanssa Mikolla on Ramin Välitys -keikkamyyntifirma, Katin Tavara -verkkokauppa ja nouseville artisteille Överdog-levymerkki. Universalin omistaman Johannan tuotantopäällikkönä Mikko on suomalaisen pop-musiikin keskiössä, koska rap on nykyään suomalaisen pop-musiikin keskiössä. Universalilla Mikko on Kasmirin, Petri Nygårdin, Sini Sabotagen, Juulian, Mäkkin, Adi L Haslan ja Diandran taustajoukoissa. Niille Mikko sanoo, että ”Petri, älä oo diippi, se ei oo sun juttus” ja ”Sini, tee nyt joku toinen biisi kuin se yks ja sama, oikeesti”.

”Mä tunnen ne tekijät, ja jos en tunne, tunnistan tyypin, ja osaan sanoa, kenelle sopii millanen strategia. Ymmärrän nykyaikaista julkaisusykliä, ja sitä tiettyä erilaista, nopeeseen aikaan sopivaa kilpailuasennetta, joka tässä genressä on. Tätä en oo tajunnu kuin vasta käytännössä viimeisen vuoden, puolentoista aikana. Sitä ennen kelasin, että mulla ei oo minkäänlaista kompetenssia tähän duuniin, koska en tajua musiikista mitään, enkä myöskään sitä laajamittaisesti fanita. Tää mun relevanssi voi kadota yhtä nopeesti, mutta tällä hetkellä mulla on olo, että tiedän, mitä teen.”

Impostor syndrome on väistymässä, vaikka keskiöön päässeille jääkin usein tarve tuntea itsensä ulkopuolisiksi.

”Ehkä mulla on jonkinlainen itseluottamus nykyään. Mutta edelleen semmoinen altavastaajan asenne on säilyny, ja siks en jää paistattelemaan menestyksessä, vaan mietin aina, miten välttää se seuraava floppi, mitä voin oppia ja miten voisin olla vielä tehokkaampi. Ja vaikka en myönnä olevani katkera, niin välillä semmonen snadi kiittämättömyys häiritsee ja sitä kautta tuntuu, että edelleen oon ulkopuolinen, eikä mua oo täysin hyväksytty tähän. Se voi olla olla hyvä moottori, vaikka oliskin täyttä harhaa.”

Ehkä Mikon suurin vika artistina on kiintyminen edesmenneeseen käsitykseen siitä, mitä taide ja taiteilija voivat olla. Kliseisimmillään suomiräppi on yksioikoisuuden hyväilyä, jossa toisella puolella Cheek ihastelee positiivisuuttaan ja toisella puolella Paleface tietosanakirjakokoelmaansa. Pyhimys on siellä jossain omassa raossaan, melkein ymmärrettynä, melkein hyväksyttynä, mutta silti räppäämässsä ”jotain vitun peräkylän venäjää”. Pyhimyksen tekstit juoksevat vilpittömistä nuoren miehen yksinäisyyskokemuksista itseinhoksi, sosiologiseksi sivulauseeksi, sohvatyynyjen väliin putoamiseksi, musiikkibisneksen analyysiksi, tavoitelluksi ylilyönniksi mauttomuudella, tuon mauttomuuden iloiseksi ylittämiseksi, henkilökohtaisuuksiksi, aggressiiviseksi ulkopuolisuudeksi, samaan aikaan kolmen eri hahmon ottamiseksi, vitsiksi, joka on kääritty vitsiksi vitsin sisälle ja aina välillä kaiken keskellä itkee, tarkkailee ja vapisee snadisti hämmentynyt Mikko Maltsusta. Vaikea tuollaisesta on otetta saada, jotenkin helpottaisi, jos se vain miellyttäisi opettamalla, että yhteiskunta eriarvoistaa.

”Mulla on laini vuodelta 2010: Tuntuu ku itelläki tyhjä rotsi ois / ku Paleface teki koko levyn jo otsikoist. Mä en vaan samaistu tohon omalle seurakunnalle saarnaamiseen, ja pyrin sitä tietoisesti välttämään. Jos jotenkin yritän vaikuttaa, niin tuomalla esiin asioiden räikeitä ristiriitoja niin, että ihminen itse tajuaa sen, jos tajuaa. Sosiaalisen median voimahan täs on vahvasti taustalla. Se on kivasti jakanut ihmiset omiin kupliinsa, ja se on tosi kätevää, kun voi blokata eri tavalla asioista ajattelevat, ja se perusteleminen on vaan niin saatanan rankkaa hommaa, että mieluummin jutellaan niille, jotka on valmiiks samaa mieltä. Onhan se Arman kova jätkä, kun se menee vankilaan ja hengaa nistien kanssa, mutta ennen kaikkea se on vain teeveetä. Ois kiva nähdä se Rajat Kiinni -aktiivi, joka eros siitä liikkeestä, kun itse Arman avas sen silmät. Sen verran oon oppimisen ja käsitemaailman psykologiaa opiskellu, että tiedän, ettei se mene noin.”

Mielenosoituksiin Mikkoa ei enää pyydetä, mutta Teflon Brothersin Mynthon-mainosta varten sitä pyydettiin riisumaan paita. Se sai Mikon hetkeksi miettimään Elastisen makkaraa, kapitalismia, rajoja, mutta ei niinkään uskottavuuttaan kuin sitä, mikä on paljaan ylävartalon hinta tässä iässä, näillä kiloilla.

”Vaikka me tehtäis Kim Jong Unin tai Monsanton kanssa yhteistyötä, ne tahot ei hyötyis meistä niin, että mulle tulis olo, että oon mukana tuhoamassa maailmaa. Oon kyynistyny sen verran, että mun mielestä on oman arvon korostamista, jos kokee oman boikotin vaikuttavan muuhunkin kuin omaan omatuntoon. Ehkä oon samaan aikaan osa ongelmaa ja myös sen kriitikko. Syön lihaa maasturissa ja valitan, miten me tuhotaan maailma. Mutta se on nimenomaan ’me’, eikä ’ne’, mitä joidenkin on vaikea käsittää.”

Jos mä joskus tuun lahjapaketin kans sun ovelle / niin siellä on pala mun aivoja / Kun kai se olis taivaan autuus / Jos ei tulis niitä kelailun vaivoja. Mikko Kuoppala on entinen eliittikoulu Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun oppilas. SYKin Mikko vaihtoi Helsingin kolmanneksi huonoimpaan lukioon Apolloon, koska toisaalta siellä olivat kaverit ja toisaalta yläasteen opettaja oli sanonut Mikolle pitävänsä henkilökohtaisesti huolen siitä, ettei Mikon kaltainen poika pääse SYKin lukioon.

Eliittikoulun ja skeidakoulun välistä kumpuaa Mikon ambivalentti suhde sivistykseen. Mikko viljelee puheissaan ja riimeissään sivistyssanoja. Yliopistossa se opiskeli matematiikkaa ja filosofiaa. Se puhuu Belle Époquesta, Max Weberistä ja perustelee mielipiteitään vahvan Suomen historian tuntemuksen kautta. Kun Mikolle huomauttaa, että olet sitten lukenut muutakin kuin Riku Rantalan kolumnin otsikon, Mikko pelästyy, koska Mikolle oman sivistyksen osoittaminen on itsensä korostamista.

Ei ole. Jos on sivistynyt, se on sitä Mikonkin etsimää ”omana itsenään olemista”, mutta jossain vaiheessa siitä tuli jotain, mitä piti alkaa piilotella, koska sivistyksen esilletuonti muuttui esittämiseksi.

”No joo, onhan täällä aika antiälykäs ilmapiiri. Jotenkin älykkyyttä ei enää oteta mahdollisesti positiivisena ominaisuutena, vaan handicappina. Sivistymättömyys näkyy todellakin ja snellmanilaisuutta tarvittais edelleenkin, mut älykkyyden sijasta me korostetaan täällä ulkonäköä, jonka korostamisessa ei todellakaan nähdä mitään vaikka lapsen kasvuun liittyviä ongelmia, joten mäkin puhun mieluummin siitä, että oon liian turvonnut kuin siitä, että oon mahdollisesti keskivertoa hieman älykkäämpi.”

Ei voi itelleen kuin nauraa / mä oon tässä / mut en tuu oleen kauaa. Siinä se istuu. Mikko Maltsusta. Paranoid-levyn jälkeen Mikko lopetti Pyhimyksen, koska Mikko oli täyttänyt kreisit kolmekymmentä vuotta. Sitten Mikko taas vähän mietiskeli ja kasvoi, ja Pyhimys tuli takaisin. Levyn kannessa Pyhimys-sana oli tosin ruksattu yli, ja kannessa luki vain ”Pettymys”, koska Mikko teki taas jotain muuta kuin sitä Pyhimystä, johon oli totuttu. Nyt sillä on työn alla ”kaikenlaista”.

Jotain pysyvää Mikon tuotannossa silti on. Sen jokaisen levyn viimeinen kappale kertoo lopettamisesta, itsemurhasta. Mikko on vähän kuin Samuel Beckettin The Unnamable-romaanin loppu: You must go on.

I can’t go on.

I’ll go on.

”En tiedä, onks toi jotenki moniselitteisempi ja vaan yksinkertaistan sen, mut mulle se on sitä, että paikalleen jäämisen optiota ei edes ole. Lähinnä itellä se jatkuva muutos lähtee siitä, että yleisin ajatus koskien oikeastaan mitä vaan on, että tää ei voi jatkua näin.” ■