”Yhdysvallat on merirosvojen kansakunta.” Suomeen asettuneen newyorkilaisen tuttavani muotoilu oli niin kirkas, että Amerikan arvoitus tuntui miltei ratkeavan.

Niinhän asia on. Uudelle mantereelle lähdettiin vapauden ja vaurauden perässä, pakoon köyhyyttä ja kuristavaa valtiota. Alkuperäiset asukkaat siivottiin tieltä väkivalloin. Uudisraivaajat kilpailivat tietysti myös keskenään, ja jokainen saattoi luottaa vain omiinsa, viime kädessä perheeseen ja sukuun.

Näin syntyi erikoislaatuinen maa, jossa kyllä on paljon sellaistakin lämpöä ja välittämistä, jota Suomesta ei löydä. Pohjavire on kuitenkin pelottava, sillä keskinäinen luottamus puuttuu ja merirosvomentaliteetti käytännössä sallii vahvemman oikeuden. Lait saa taipumaan rahalla jopa silloin, kun kerää miljardiomaisuuden myymällä opioideja ja saa aikaan valtakunnanlaajuisen inhimillisen katastrofin.

Kansilieve mainostaa Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaa ”romaanimaiseen tyyliin kirjoitettuna sukudynastian voimasuhteiden kuvauksena, farmakologisena Forsytein taruna”.

Kirja tosiaan lähtee vetämään suuren amerikkalaisen romaanin lailla, Philip Rothin tai Isaac Bashevis Singerin kaltaisten kirjailijoiden maisemissa. Tutustumme ensin Arthur Sackleriin, Puolasta ja Itävallasta saapuneiden juutalaisten vanhempien esikoispoikaan. Näyttämönä on 1900-luvun alun Brooklyn, missä Arthur osoittaa poikkeuksellista bisnesvainua, terävää älyä ja rajatonta kunnianhimoa.

Arthur opiskelee lääkäriksi, mutta hänen varsinainen lahjakkuutensa piilee myynnissä ja markkinoinnissa. Ovelasti eri kentillä operoiden hän onnistuu sekä keräämään omaisuuden rauhoittavilla lääkkeillä että salaamaan vaurautensa lähteen. Koska perhe pitää yhtä, kakkua jakamassa ovat pikkuveljet Raymond ja Mortimer. Kaikista kolmesta tulee mahtavia miehiä, joille tärkeää on myös avokätisten taide- ja tiedelahjoitusten mukanaan tuoma sosiaalinen arvostus.

Seuraava sukupolvi löytää sitten ne opioidit. Raymondin poika Richard Sackler pistää kaikki pelimerkit ennenkuulumattoman vahvoihin kipulääkkeisiin ja onnistuu junailemaan niille viranomaisten hyväksynnän.

Rahaa tulvii ovista ja ikkunoista, ja jos jotain moraalin tapaista joskus hiukan oli, sen rippeetkin huuhtoutuvat menestyksen mukana. Mitään tuotekehitystä ei enää harjoiteta. Miljardeja pumpataan yrityksestä ulos. Kolmannen sukupolven Sacklerit ovat jo kuin suoraan Successionista, täydellisesti todellisuudesta vieraantuneita ja keskenään riiteleviä aikuisvauvoja. Jotkut yrittävät henkistä irtiottoa lääkefirmasta, mutta osinkoja janoavat kaikki. Raha on yhdenlainen opioidi, se ei vain tapa.

Seuraako rikosta sitten rangaistus? Sosiaalinen häpeä kyllä, sillä lopulta Sacklereiden nimikyltit poistetaan taidemuseoista ja yliopistoista. Jossain menee sittenkin raja, verirahat eivät enää kelpaa. Vuosien oikeustaistelun jälkeen Purdue Pharman maksettavaksi määrättävät korvaukset sen sijaan ovat tuhon laajuuteen nähden mitättömät. Firmakin on jo konkurssikypsä ja tienatut omaisuudet omistajien sveitsiläisillä pankkitileillä. Merirosvojen maassa saaliin saa pitää.

Tarina on hurja, ja sitä paitsi tosi. Radden Keefe on tutkiva journalisti ja hänen 600-sivuisen suurtyönsä pohjalla valtava lähde- ja haastatteluaineisto. ”Yksityiskohtia ei ole keksitty tai kuviteltu, ja sellaisissa kohdissa, joissa kuvailen ihmisten ajatuksia tai tunteita, he ovat itse kuvailleet noita tunteita joko minulle tai jollekulle toiselle, taikka sitten nojaan jonkun heidät tunteneen kuvailuun”, tekijä kirjoittaa jälkisanoissaan.

Totta puhuen tällaisella määritelmällä mielestäni jo lähestytään ajatusten ja tunteiden kuvittelua. Kertovassakaan journalismissa sellaista ei kuitenkaan ole lupa tehdä, ja huomaan välillä kaipaavaani henkilökuvaukseen romaanin tai ylipäätään fiktion vapautta. Miten ihminen perustelee itselleen oman vaurastumisensa täydellisen moraalittomuuden? Kysymys on kiinnostava, ja vastausta kuvitellessaan saattaa päästä jopa yllättävän lähelle mahdollista totuutta.

Mutta onhan tätä totta vie kuviteltukin, kirjahyllyt ja suoratoistopalvelut täyteen. Kummisedät voi aina katsoa uudelleen. Muita varauksia minulla ei Kivun valtakunnasta ole, suosittelen sitä lämpimästi kaikille – oikeastaan juuri siksi, että se on totta.