Tämä palstani on lähtenyt hieman synkillä aiheilla käyntiin (epätoivo, ero, ylikuormitus…) mutta toisaalta, sellaistahan elämä on. Ainakin tämänkertaisessa elokuvassamme! Eräs lukijani nimittäin valitteli, että ei oikein tahdo kestää tai ymmärtää perhettään: he töksäyttelevät toisilleen asioita, joita ei ikimaailmassa voisi sanoa kenellekään muulle. Kaikki projisoivat toisiinsa omia pimeyksiään. Mistään ei oikeasti puhuta mutta kaikki asiat ovat pinnassa koko ajan. Ja niin edelleen. Hän toivoi elokuvaa, joka auttaisi ymmärtämään tuota kaikkea, tai edes nauramaan sille.

Läheisten sukulaissuhteiden erikoinen dynamiikka onkin taiteen ikuisuusaiheita. Elokuvan historia on täynnä kuvauksia vinksahtaneista perheistä. Mutta mieleeni nousi heti yksi parin vuoden takainen teos, joka onnistuu aiheen käsittelyssä poikkeuksellisen hyvin.

Stephen Karamin The Humans perustuu ohjaaja Karamin samannimiseen palkittuun näytelmään (elokuva ei tullut koskaan Suomessa teattereihin, mutta se löytyy verkkovuokraamoista). Kaikki tapahtuu yhdessä asunnossa, yhden kiitospäivän illallisen aikana. Kolmikymppiset Richard (Steven Yeun) ja Brigid (Beanie Feldstein) ovat juuri muuttaneet Manhattanilla vanhaan asuntoon, johon heillä ei ehkä olisi varaa.

Uusi koti on vielä melkein kokonaan tyhjä, mutta Brigidin perhe kokoontuu kuitenkin asuntoon istumaan iltaa yhdessä.

Mukana ovat Brigidin yksinäinen sisko (Amy Schumer), vaisu isä (Richard Jenkins) ja katoliseen uskoonsa tukeutuva äiti (Jayne Houdyshell). Isoäidillä (June Squibb) on pitkälle edennyt dementia. Kaikilla on jotain.

He puhuvat niin kuin perheet puhuvat: arkisia asioita, joiden alla piilee selvästi jotain isompaa.

On merkillepantavaa, että tässä perheessä ei ole pieniä lapsia. Karamin elokuvassa ikääntyminen ei ole ”kypsymistä” vaan haurastumista: tietyillä kilometreillä ihmisillä alkaa olla takanaan asioita, joista ei enää täysin tokene. Mutta tämä ei ole tragediaa, vaan arkea. On sairautta, valintoja, rahahuolia. Jaksamista, yrittämistä.

Yksi elokuvan hahmoista on Brigidin ja Richardin autio uusi koti. Se on iso, mutta se on myös kupruinen, homeinen ja lohkeileva. Kuuluu outoja ääniä ja kolahduksia. Kun pimeä laskeutuu, tyhjissä huoneissa on jotain turvatonta. Vaikka lähes mitään ei tapahdu, pelon tuntu on selvä. Karam kuvaa asuntoa niin kuin tekisi kauhuelokuvaa.

Hetkittäin kuvaaja Lol Crawleyn kamera on eri huoneessa kuin päähenkilöt, kurkkii heitä oviaukosta. Joskus ihmiset näkyvät kuvassa vain osin tai kaukana, pyörivät pimeissä nurkissa. Yhden puhuessa kamera tarkkailee toisen henkilön kasvoja tai vanhan talon tummuneita seiniä.

The Humans on erikoisen voimakas kokemus. Se lähtee liikkeelle hyvin hitaasti ja venyttää jännitettä. Mitään suurta käännettä ei tule, mutta kun kaikki on ohi, tuntuu niin kuin jotain painavaa olisi rysähtänyt niskaan aivan yllättäen. Karam ei tarjoile helppoa traumajuonta, jossa jokin yksittäinen hirveä tapahtuma paljastuisi kaiken selittäväksi asiaksi. Elämä riittää, tämä elokuva sanoo; elämässä itsessään on kylliksi.

Mutta surusta huolimatta The Humans sisältää toivoa ja lämpöä. Nämä ihmiset eivät valinneet toisiaan, mutta heillä kuitenkin on toisensa. Arkisen kauhun välissä pilkottaa jotain syvästi turvallista: naurua, perinteitä ja rituaaleja, hoivaa, avunantoa, sisaruutta, jaettua historiaa. Sitäkin perheet voivat olla.