Hiljattain kysyin tekoälyltä, mitä elokuvaa se suosittelisi stressaantuneelle. Olin riidanhaluisella päällä – ja melko stressaantunut. Kone kehotti katsomaan Amélieta, sillä perusteella, että se on ”rakastettu elokuva, jonka monet kokevat rentouttavana ja stressiä vähentävänä”, sillä siinä on herttaisia hahmoja, hupsu juoni ja kauniita kuvia. Vastasin, että varmaankin ampuisin televisioni jos joutuisin katsomaan Amélieta stressaantuneena.

Liikkuvat kuvat voivat tarjota huojennusta, mutta se ei tarkoita ”elämänmakuista” lässytystä vaikealla hetkellä. Päinvastoin: yleensä elokuvan lohtu on jotain muuta; tunnistamista. Surun hetkellä voi auttaa hyvin kuvattu suru.

Mitä elokuvaa siis suosittelisin stressaantuneelle? Varmaankin jotakin, mikä kuvaa stressaantumisen kokemusta tavalla, joka on sekä jaettu että uusi. Ja jos se olisi vielä elokuvana omintakeinen, niin oi mikä onni.

Tiedän jo: suosittelisin Steven Knightin elokuvaa Locke.

Elokuvan päähenkilö, työmaan johtaja Ivan Locke poistuu alussa työpaikaltaan. Ajoitus on huonoin mahdollinen, sillä työmaalle on tulossa aamulla 355 tonnia märkää betonia, ja tuollainen määrä betonia vaatii tiettyä ammattitaitoa – kyseessä on Euroopan historian suurin betonivalu (jos armeijan kohteita ei lasketa). Sellaisen betonimäärän valaminen väärin voi tuottaa romahtavia rakenteita ja hävitystä ja kuolemaa.

Nopeasti opimme, että työmaajohtaja Ivan Locken elämässä on kuitenkin tapahtunut jotain, mikä ohittaa kiireellisyydessään jopa märän betonin.

Hän ajaa pois paikalta, kiireessä. Mutta mihinpä sitä ihminen pois pääsisi puhelin mukanaan?

Maailma vuotaa sisälle autoon. Locke yrittää hoitaa eskaloituvaa yksityiselämäänsä ja yhtä hankalaa työelämäänsä puhelu kerrallaan. Samalla hän käy mielensisäisiä dialogeja kuolleen isänsä kanssa. Pian kaikki ovat Lockelle raivoissaan, eikä se katsojaakaan syvästi ihmetytä, vaikka hirveästi toivoisimme, että hänen asiansa järjestyisivät. Tilanne kuitenkin on mikä on, ja nyt täytyy vain pitää palloja ilmassa. Joka kerta kun puhelin soi, luvassa on jotain, mikä hankaloittaa vaikeaa tilannetta entisestään. Jokainen soittaja katsoo asioita vain omasta näkökulmastaan, ja jokainen heistä haluaa Lockelta jotakin.

Tämä elokuva kertoo siis moniajosta, hah, konkreettisesti!

Toinen oivallus: kuormitus ei ole väkivaltaa, vaan loputonta venymistä. Sitä, että pitää aina vain yrittää.

Steven Knight on kertonut, että Locke syntyi halusta luoda jotain, mikä luottaa puhtaaseen elokuvakerrontaan ilman erikoistehosteita ja muita kommervenkkejä. Siinä hän on onnistunut. Locke on aivan hämmästyttävä saavutus: Knight kirjoitti tekstin parissa kuukaudessa ja sitten elokuvaa kuvattiin kuuden illan ajan niin kuin näytelmää. Hardy istui autossa jota hinattiin pitkin moottoritietä, ja sivuosanäyttelijät (Olivia Colman, Ruth Wilson, Ben Daniels, Tom Holland, Bill Milner, Andrew Scott) soittivat puheluitaan ”livenä” eräästä neuvotteluhuoneesta käsin.

Tom Hardyn roolisuoritus Ivan Lockena on maaginen. Emme näe mitään muuta kuin hänet, ja silti hänen mikroilmeensä ja kiristyvä äänensä ovat jännitysnäytelmä, jollaista vain harvoin kokee. Välillä hänen kasvonsa vääristyvät ikkunan heijastuksissa ja taustapeilissä, ohi lipuvien valojen leikatessa autoon sieltä täältä. Locke on hajoamassa.

Olen ajatellut tätä elokuvaa usein silloin kun omat palloni ovat juuri tipahtamassa lattialle: Hardyn kireää katsetta ja kohteliasta puheenpartta, jonottavan puhelun ääntä ja sitä, miten joku haluaa jotain, koko ajan.

Juuri kuormittuneina hetkinä kaipaan takaisin tuon elokuvan taikapiiriin, autoon Ivan Locken vierelle. Ei tämä mikään Euroopan suurin betonivalu kuitenkaan ole eikä sen päälle rakenneta kahden miljoonan tonnin painoista rakennusta, sanon itselleni lohdullisesti.

Ivan Locke on se, joka taistelee rahojen, alaisten ja esimiesten, betonin, perheenjäsenten ja vainajien kanssa, eikä tuota kamppailua voi kuin seurata naulittuna. Katsojana minä puolestani olen silloin se, joka voi ottaa pelkääjän paikalla kaljan ja nukahtaa hetkeksi mikrounille, leuka hiertävää turvavyötä vasten.

Onko tilanne päällä? Pyydä elokuvasuositusta osoitteesta anu@longplay.fi