Kansallisgalleria on Suomen suurin kuvataiteen museo, joka ylläpitää muun muassa Ateneumia, nykytaiteen museo Kiasmaa sekä Sinerbrychoffin taidemuseota. Kuinka usein olet työssäsi tekemisissä taideväärennösten kanssa?

Se vaihtelee, mutta vuosittain puhutaan varmasti kymmenistä teoksista. Meiltä kysyvät apua muun muassa yksityiset ihmiset, huutokauppakamarit, Tulli ja poliisilaitokset. Olimme esimerkiksi keskusrikospoliisin Operaatio Fakessa taideteosten teknisenä tutkimusyhteistyökumppanina. Kyse oli Suomen ehdottomasti suurimmasta taideväärennöstutkinnasta ja todella merkittävästä Euroopankin mittakaavassa. Noin kymmenen vuotta kestäneiden tutkimusten aikana meillä kävi yli 600 teosta.

Mikä on ensimmäinen asia, josta lähdet selvittämään teoksen aitoutta?

Ensin tutkimme teosta voimakkaiden päivänvalolamppujen valossa omin silmin. Meitä on kolmen ammattiryhmän edustajia tiimissä: konservaattori, materiaalitutkija ja taidehistorioitsija. Mukana voi olla myös ulkopuolinen asiantuntija, joka on tutkinut jotakin tiettyä taiteilijaa. Katsomme maalaustekniikkaa ja siveltimen jälkeä. Tutkimme signeerausta ja rakenteellisia asioita, kuten maalin koostumusta, väriskaalaa ja teoksen pohjamateriaalia. Onko se kangasta, pahvia vai jotain muuta.

Mietimme, onko ylipäätään mahdollista, että teos on aito. Mitkä asiat kenties puoltavat aitoutta. Mitkä seikat kiinnittävät huomion, että voiko teos kuulua juuri sen taiteilijan ja sen aikakauden tuotantoon. Onko kyseinen taiteilija tehnyt ylipäätään kyseisillä menetelmillä. Kollektiivisen havainnoinnin jälkeen ryhdymme tutkimaan tarkemmin.

Jos esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan teos näyttää siltä, että se on maalattu eilen, voimme päästä todistamaan asian mittaamalla teoksen väriaineita.

Sehän ei riitä, että sanomme, ettei teos meidän mielestämme ole aito, tai että se on aito. Meidän pitää pystyä myös todistamaan se. Loppupeleissä tuomioistuin päättää aina, onko työmme validia.

Miten väriaineita mitataan?

Tutkimukset aloitetaan röntgenfluoresenssispektrometrin (XRF) avulla. Menetelmällä tunnistetaan maalin alkuaineita, joista väriaineet rakentuvat. Esimerkiksi varhaisesta Gallen-Kallelan teoksesta pitäisi löytyä väriaineita 1800-luvun puolelta, kuten lyijyvalkoista tai sinkkivalkoista, mutta ei sieltä ei voi löytyä esimerkiksi titaanivalkoista. Titaanivalkoinen on puhtaasti 1900-luvulla käyttöön otettu väriaine.

Väriaineiden historia on dokumentoitu hirveän hyvin, koska taidetta ja taidemateriaaleja on tutkittu niin paljon. Esimerkiksi Rembrandt-tutkimusta on tehty vuosikymmeniä. On paljon teoksia, jotka aikoinaan on laskettu Rembrandtin tekemiksi, mutta jotka sitten nykytutkimuksen avulla on todistettu työhuonetöiksi – eli hänen oppilaidensa tai assistenttiensa tekemiksi – tai päinvastoin.

Mitä muita tutkimuskeinoja on käytössä?

Teoksen provenienssin eli omistajahistorian täytyy olla kunnossa. Onko teoksella uskottava tarina? Hyvät huijarithan keksivät tietysti hyvän provenienssinkin.

Perustutkimuksiin kuuluvat myös menetelmät, joissa käytetään sähkömagneettista säteilyä: infrapunasäteilyä, ultraviolettisäteilyä ja röntgensäteilyä.

Infrapunasäteilyn avulla pääsee parhaimmillaan näkemään maalikerrosten alle teoksen pohjustukseen asti. Hyvin monet taiteilijat aloittavat työnsä luonnostelemalla esimerkiksi hiilellä. Hiilipiirrokset näkyvät infrapunasäteilyn avulla ja kertovat meille taiteilijan tekniikasta. Jos tiedämme, että Gallen-Kallela ei ole paljoa luonnostellut, ja teoksesta löytyy tarkat ruudukot ja piirustukset, se on outo asia ja herättää kysymyksiä.

UV-säteilyn avulla tutkitaan asioita maalauksen pinnasta. Materiaalien ikäerot tulevat näkyviin. Esimerkiksi jos on jonkin ikäinen työ, johon on eilen vetäisty Gallen–Kallelan signeeraus, nimikirjoitus erottuu UV-valossa toisen näköisenä, yleensä mustana.

Röntgensäteily menee koko teoksen rakenteen läpi. Sen avulla voidaan havainnoida taiteilijan kädenjälkeä. Kun värit häviävät mustavalkokuvassa, teoksen maalausrytmi tulee paremmin esille. Miten taiteilija on liikuttanut sivellintä kankaalla, miten maalia on jäänyt siihen.

Miten pitkä prosessi aitouden selvittäminen on?

Se on teoskohtaista, mutta puhutaan useasta viikosta. Tutkimusprosessin jälkeen eri menetelmien tulokset käydään läpi ja arvioidaan mikä puoltaa teoksen aitoutta ja mikä kieltää. Monesti väärennökset on helpompi todistaa väärennöksiksi kuin aidot aidoksi, ja varsinkin, että aito olisi joku tietyn taiteilijan teos.

Miksi se on helpompaa?

Jos teoksessa on esimerkiksi aivan väärät väriaineet ja kädenjälki, silloin pystyy sanomaan suhteellisen varmasti, ettei teos ole aito. Mutta jos vaikka perheessä on aina kerrottu, että tuo työ on Gallen-Kallelan, ja monet asiat teoksessa täsmäävät, mutta signeeraus puuttuu, silloin teoksen todistaminen sataprosenttisesti aidoksi on hirvittävän hankalaa.

Pitäisi jotenkin löytää se polku, jota pitkin teos on kulkeutunut. Löytyykö teos esimerkiksi taiteilijan kirjeistä, muista arkistolähteistä, tai onko teosta mainittu jossain vanhassa näyttelyssä tai katalogissa? Jos polkua ei pysty todistamaan, teos jää epäselväksi.

Meille tutkittavaksi tulevista teoksista arviolta 70–80 prosenttia on väärennöksiä. Mutta meille tulevatkin vähän sellaiset epätoivoiset tapaukset.

Amsterdamin Rijksmuseumin ylistetyssä Vermeer-näyttelyssä on parhaillaankin esillä teos (Tyttö huilun kanssa), jonka aitoudesta ei ole yksimielisyyttä. Teoksen omistava National Gallery of Art Washingtonissa pitää teosta jäljennöksenä. Rijksmuseum taas sanoo teoksen olevan aito ja vetoaa syvempään Vermeer-tuntemukseensa. Onko omalla urallasi tullut vastaan teoksia, joiden aitoutta ei ole pystytty varmistamaan?

Onhan meillä esimerkiksi Sinebrychoffin taidemuseossa Rembrandtin teos Lukeva munkki, jonka status on vaihdellut vuosien myötä. Teoksesta on käyty kansainvälistä keskustelua ja pohdittu, onko se aito vai työhuonetyö. Aitoutta puoltavat monet seikat ja teos voidaan varmasti liittää Rembrandtiin ja hänen lähipiiriinsä. Maalauksen materiaalit osoittavat sen olevan myös 1600-luvulta.

Tällaisessa on kyse sitten valtavan suuresta alueesta, johon meidän tutkimuksemme ei yksin riitä, vaan pitää tehdä yhteistyötä. Rembrandtin kohdalla esimerkiksi Rijksmuseumin kanssa.

On myös ihan oma juttunsa, kuka saa sanoa mistäkin ja mitä, ketä uskotaan ja kenen sana painaa. Kansainvälinen kilpailu voi olla hirvittävän kovaa. Aiheesta voisi kirjoittaa moniosaisten sarjan.

Miten epäselvien teosten kohdalla toimitaan?

Pääsääntönä on, että väärennösaineiston hallussapito ilman hyväksyttävää syytä on lain mukaan rikos. Väärennökset pitää siis luovuttaa poliisille. Mutta jos on epäselvä työ, se on epäselvä työ. Sellaisen omistaja saa pitää. Epäselviä töitä ei tuomita väärennöksiksi, jos ei ole mitään keinoa sitä tehdä. Ne jäävät odottamaan tulevaa tutkimusta.

Onko Suomessa jotain väärentäjien suosikkeja?

Suomen kultakauden taiteilijat tietysti siinä mielessä, että niissä liikkuvat meillä suurimmat rahat. Helene Schjerfbeck on yksi. Hänen maalaustekniikkansahan on vähän petollisen yksinkertaisen näköinen, mitä se ei oikeasti ole. Sitten on Gallen-Kallela ja Pekka Halonen. Paljon väärennetty on myös Reidar Särestöniemi. Ajatellaan, että hänen teoksenaan menee läpi reippaasti värejä sisältävä teos, jossa on poro tai riekko. Särestöniemen tekniikkaa ja värimaailmaa on kuitenkin hyvin vaikeaa toistaa uskottavasti.

Mikä on tyypillisin tapa väärentää?

Helpoin ja nopein on ostaa vanha, tuntemattoman tai vähän arvostetun taiteilijan työ, poistaa signeeraus ja laittaa tilalle uusi tunnetun taiteilijan signeeraus. Toinen on, että pesee vanhan teoksen pois, jolloin jäljelle jäävät vanhat materiaalit, kuten kangas, johon maalataan täysin uusi teos. Tai lisätään esimerkiksi vanhaan maisemamaalaukseen tiettyjä elementtejä, vaikka kuusia, jotta se näyttäisi Hjalmar Munsterhjelmin teokselta, ja lisätään signeeraus.

Sitten on ihan uusille materiaaleille tehtyjä, suoraan väärennöksiksi tarkoitettuja teoksia. Niistäkin on variaatioita. Jos oikealta taiteilijalta tunnetaan vaikka öljymaalausteos, siitä tehdään vesiväriluonnos. Tai jos tunnetaan vesiväriteos, siitä tehdäänkin ”lopullinen” öljymaalaus, joka yhtäkkiä löytyy jostain.

Voiko tavallinen ostaja yrittää ennakkoon varmistua teoksen aitoudesta?

Jos teoksen ostaa suoraan nykytaiteilijalta, silloin on varma kanava. Muulloin kannattaa käyttää luotettavia taidehuutokauppoja, jotka antavat myös takuun sille, jos teoksessa myöhemmin havaitaan jotain epäselvyyttä. Koskaan ei kannata osta teosta sieltä auton takakontista supermarketin pihalta tai lähteä tarjoukseen, johon pitää tarttua äkkiä.