Harva tv-sarja lienee liimannut yhtä monta sukupolvea saman ruudun ääreen kuin amerikkalaisten saippuaoopperoiden kuningas, Kauniit ja rohkeat. Se sai mummonikin lopettamaan puuhastelunsa ja istahtamaan kaikessa rauhassa sohvalle. Itse osoitin kahdeksanvuotiaan kypsyyttäni kommentoimalla hahmojen ihmissuhdekiemuroita tuomitsevaan sävyyn, mutta sain täydellisen shokin, kun mummo paljastuikin Brooken kannattajaksi Taylorin sijaan.

Siihen asti olin elänyt maailmassa, jossa Brooke on yksinkertaisesti tarinan pahis ja lempeä Taylor on kuin enkeli, jonka tehtävä on pelastaa poloinen Ridge suden suusta. Tunsin koko kansakunnan seisovan tämän tulkinnan takana ja koin oloni huijatuksi, kun en saanutkaan mummoa mukaan Brooken haukkumiseen.

Myöhemmin olen huomannut sisäistäneeni monenlaisia oletuksia naisen hyvyydestä seuratessani päivälehtien ja kahvipöytien keskusteluja, joissa mitataan, pyhitetään ja paheksutaan niin fiktiivisiä kuin todellisia julkisuuden naisia.

Ikävä kyllä perinteiset hyvän naisen ideaalit voivat kuitenkin iskeä omaan nilkkaan esimerkiksi silloin, jos huomaakin muistuttavansa vähemmän Tayloria, joka sulokkaasti lohduttaa divaanilla murehtivaa Ridgeä, ja enemmän paremmasta elämästä haaveilevaa ja huomionkaipuussaan kämmäilevää Brookea.

Niin tv-ssä kuin tosielämässäkin naisille oli pitkään tarjolla vain huoran tai madonnan rooleja. Kauniissa ja rohkeissa kaikki juonittelevat vuorollaan, mutta koemme yhä tarvetta jakaa ristiriitaiset naiset selkeästi hyviin ja huonoihin. Ja hyvältä naiselta odotetaan paljon: hänen vastuullaan on myös muiden moraali. Brooke on anoppinsa Stephanien silmissä syypää kaikkien Forresterien miesten synteihin, mutta ei koskaan toisinpäin.

Syntynyt maine istuu tiukassa riippumatta siitä, onko se ansaittu vai ei. Mielikuva Brookesta ei muutu, vaikka tämä kaikkien aikojen liikuttavimmassa tv-puolituntisessa hoivasi anoppinsa hellästi viimeiselle matkalleen vuosien vihasta huolimatta. Stephanie puolestaan kuristi miniäänsä puhelinjohdolla ja Taylor ampui suutuspäissään lapsenlapsensa isoisää, mutta molemmat säilyttivät hyvän maineensa.

Taylor on empaattinen ja älykäs, mutta toisinaan urkkii vihollistensa potilastietoja. Brooke on pettänyt monen luottamuksen, mutta ei koskaan hylkää läheisiään. Myös kaikissa meissä on mahdollisuuksia niin hyvään kuin pahaan ja tekemättä virheitä ei voi viisastua. Yritetään siis seurata mummon esimerkkiä ja kiinnostua ihmisistä leimojen takana.

Sitä paitsi en ole koskaan antanut anteeksi Taylorille tämän pahinta rikosta: miksei hän jäänyt prinssi Omarin linnaan, kun siihen oli tilaisuus? Tähän karismaattiseen kosmopoliittiin verrattuna Ken-barbiani muistuttanut Ridge vaikutti yhtä henkevältä kuin arvokynä Forresterien aulan vitriinissä.

Ps. Olihan siinä toki se kidnappausjuttu, mikä ei ollut Omarilta tyylikkäin veto. Mutta kauniiden ja rohkeiden maailmassa sekin on vain virhe, mistä voi oppia. Kysykää vaikka Sheilalta.