Oli vappu. Taas kerran. Hyvä niin. Itsekseni sitä vietin ja katselin töllöstä mitä lienee. Sattui sitten kanavalle KOM-teatterin juhlakonsertti, 50 vuotta. Jäinpä tuota katselemaan. Aate oli jo vaipunut historian aaltoihin, mutta jotakin siinä oli, joka sai minut vieläkin havahtumaan.

KOM-teatterin lauluhan on aina ollut komeata ja oli sitä nytkin. Osa kasvoista oli vanhoja tuttuja, kavereita noilta ajoilta, kun minäkin olin olevinani aatteen asialla. Sitten oli uusia, nuoria tyyppejä, osa oli entisiä oppilaitani, osa minulle tuntemattomia, mutta kuitenkin voimaa täynnä. Sitä se oli. Voimaa ja uskallusta, lämmintä luottamusta, solidaarisuutta ja uskoa yhteisen asiaan.

Jäin kuuntelemaan laulujen sanoja. Ne tuntuivat osuvilta, tähänkin päivään. Paitsi puolueen ylistykset, mutta ne olivatkin menneen ajan muistoja, kuolleita lehtiä, tuossa laulukimarassa. Mutta suurin osa lauluista oli erittäinkin ajankohtaisia, tähän päivään osuvia. Aate on kuollut, mutta laulut elävät.

Olinhan noita laulanut minäkin, intoa hehkuen, joukon mukana, enkä häpeä sitä yhtään. Olimme uuden solidaarisen maailman sanansaattajia, tulenkantajia, viestin tuojia, jotka kulkivat edistyksen eturintamassa, luulimme.

Kuinka syvää oli tuo uskomme, on aivan eri asia. Meille kolleille oli tärkeätä saada pesää, ja sitä kyllä piisasi, mutta lauloimme siinä sivussa kapinalauluja, niin että raplingit seiniltä rapisivat. Olimme varmoja, että vaikka emme mistään mitään tienneetkään, tuo ”ei mitään” tulisi joku päivä toteutumaan.

Sitten aatteen palo ja laulu vähitellen hiipui ja luultiin sen jo kokonaan kuolleen, kun sitten tuossa konsertissa näkyi, että ei se mihinkään ollut kuollut, se laulu. Sellaisella innolla ja uskolla komilaiset veisujaan vetelivät, että porvarin on syytäkin nukkua huonosti. Liekö komilaisilla vielä usko tallella, vai onko sekin jo vaipunut syvyyksiin kuin Titanic aikoinaan, kun törmäsi jäävuoreen että kolisi.

Aatehan törmäsi ajelehtivaan ahneuteen, ihmissuvun tappavimpaan tautiin, joka nyt saa rauhassa kalvaa planeettamme kuiviin. Sitä ahneutta vastaan ei taistella kukkasin, joskaan ei enää hengettömällä ideologiallakaan. Ei loista enää kirkkaat otsat yössä taksitolpalla, humalaisesti huojuen. Eivät kultakurkut korise vallankumouksen ylistystä. Eivät korise eivätkä kailota. Uudet tuulet puhaltavat.

Onneksi kapina ei ole kokonaan kuollut. Kapitalismi, eli siis ahneus, on lähestymässä hautansa reunaa. Kommunismihan on jo haudassa. Nyt puolustetaan luontoa – ja syystä! Tämä silmitön tuhoaminen ja ahneus täytyy saada loppumaan, ennen kuin kellot soittavat valomerkin jo tulleen. Tai soivathan ne jo nytkin, sitä ei vain kuulla yleiseltä melulta, minulle kaikki ja heti -huudoilta. Luontoa ja ihmistä täytyy puolustaa, sillä kohta ei ole enää aikaa, ei aikaa puolustaa kumpaakaan, koska niitä ei ole.

Aika muuttuu ja KOM sen mukana. Mutta tuli palaa yhä ja se on hyvä. Tässä maailmassa on paljon korjattavaa, sen näkee jokainen, joka viitsii ympä­rilleen vilkuilla. Antakaa rakkaat komilaiset laulunne raikua, sen laulun, joka koskettaa ihmistä, syvältä. Siinä on työmaata, yhä, oikeudenmukaisuutta kaivataan edelleen.

Kiitos teille, te teitte minulle vapun.