Kun näyttelijä Kari Väänänen astuu saaristolaiva M/S Rudolfinan kannelle Turun Aurajoen rannassa, tulee laivan kapteeni tervehtimään häntä. Kapu sanoo haluavansa tarjota mestarille oluen laivan piikkiin.

– Julkisuuden ainoa etu, Vänä puus­kahtaa istuessaan ravintolapöytään olut kädessään.

Pian Rudolfinan moottori käynnistyy kovaäänisesti. Se alkaa irrota laiturista suunnatakseen Airistolle.

– Voi ei, laituri, älä jätä!

Huumori Vänällä on tallella, vaikka kesä on mennyt tiiviisti töissä Turussa Samppalinnan kesäteatterissa. Nyt hänellä on viikon mittainen kesäloma. Mielensäpahoittaja mussikaalia esitetään vielä elokuun puoliväliin. Se on kesäteatterikappaleeksi yllättävän surullinen, sillä siinä kurkistetaan tavallista syvemmin Mielensäpahoittaja-hahmon jäykän tunne-elämän tragediaan.

Laiva suuntaa kohti saaristoa. Vesillä oleminen on Vänälle mieluisaa puuhaa. Hän on omistanut toistakymmentä vuotta 10-metrisen katetun fiskarin, jolla on seilannut pääosin kotikaupungissaan Kemijärvellä. Veneessä on puurunko, keula- ja perähytti. Nimi on Katariina.

– Nyt se on myynnissä, eikä sitä kukaan osta. Toista­kymmentä vuotta nautin veneilystä suuresti, mutta se alkoi mennä vaikeaksi.

Vene on myynnissä siksi, ettei Vänän kroppa pelaa enää kuin nuorempana. Vasen käsi vihoittelee välillä vieläkin koronakevään kaatumisen jäljiltä. Kävely on hankalaa, koska Vänän toinen jalka halvaantui vuosi sitten syksyllä. Jalan terveysongelmien taustalla ovat sekä vuonna 2017 operoitu selkäkanavan ahtauma että vuonna 2021 alkaneet sydämen rytmihäiriöt, jotka johtivat pahimmillaan aivoinfarktiin.

– Se teki liikuntakyvyn huonoksi. Sain rytmihäiriöitä ilman, että tiesin saaneeni niitä. Siitä lähti sitten nöölit liikeelle, ne menivät aivoihin ja stoppasivat verenkierron määrättyihin paikkoihin. Halvaus liittyi siihen. En usko, että jalka paranee enää koskaan.

Yllättävän hyvin Vänä kuitenkin kipuaa laivan jyrkät rappuset kannelle, kun ruoan jälkeen alkaa tehdä mieli sikaria. Apua hän ei ota vastaan.

– Olin penskana kova juoksemaan ja oikea akrobaatti. 12-vuotiaana nostin asuntovaunua auton peräkoukkuun ja selkä vihlaisi niin, että oikein pelästyin. Unohdin koko asian, mutta sen jälkeen en enää juossut. Taisi jo silloin mennä hermosto sekaisin.

No kävitkö lääkärissä silloin heti tuoreeltaan?

– E.

Vihlaisu ei vaivannut ennen vuotta 2017, jolloin selkänikaman ahtauma piti leikata.

– Sen kanssa selviää, mutta kyllä juoksut on nyt juostu. Olen kuntouttanut jalkaa koko kevään. Sitä pitäisi jumpata joka päivä. Syksyllä meinaan kuntouttaa itseäni lisää. Ohjelmaan tulee ainakin uintia. Ja jos sähköpyörän ostaisin, niin pääsisin pyöräilemään. Vesijuoksu minulta ei ole tähän mennessä vielä onnistunut, mutta syksyllä rupeaa onnistumaan, hän sanoo päättäväisesti.

Osasyy selkänikaman ahtaumaan oli vänämäisen härkäpäinen kuntoilu. Vänä kertoo olleensa niin pöljä, että hän oli lähtenyt omin päin kuntoilemaan liian raskaasti, äkkinäisesti ja ilman ohjausta tai apua.

Onko tällä kertaa matkassasi ammattiapua, onko Kemijärvellä fysioterapeutti, joka antaa ohjeita kuntoutukseen?

– On. Meillä on siellä nykyään sähkötkin, mies virnistää.

Vänällä on nyt vientiä. Syksyllä tulee ensi-iltaan Mika Kaurismäen ohjaama elokuva Mielensäpahoittaja eskorttia etsimässä. Siinä mielensäpahoittajaa näyttelee Heikki Kinnunen. Väänänen on elokuvassa tämän kauan sitten kadonnut veli. Syyskuussa Vänä viettää myös 69-vuotissyntymäpäiviään. Niillä tienoilla hänestä ilmestyy myös Tuomas Marjamäen kanssa tehty elämäkerta. Nyt on siis syytäkin hieman hengähtää Turun kauniin saariston sylissä.

Ilta on kaunis ja sikari maistuu Vänälle kuin kulttuuri­persoonalle konsanaan.

– Teatterimaailmassa ei ole enää mitään paheita. Ne on niin siistiä porukkaa siellä. Ei ne juo viinaa, ei ne polta tupakkia, ei ne huoraa, ei ne tee enää mitään, mitä meillä oli. Me tehtiin nuorena kaikki. Se on hyvin sisäsiistiä nykyään, ei ne ole edes humalassa eikä mitään.

Kun Väänänen laskeutui nuorena miehenä Lapista etelän humuun eli Helsinkiin opiskelemaan, meno oli villiä. Teatterikorkeakoulua käyvä Vänä oli hauskannäköinen nuorimies, joka näytti muille, miten viinaa juodaan ja iski siinä sivussa liudan naisia.

– No jos nyt oikein rempseitä ollaan, kyllä se taisi noin olla. E-pillerit oli juuri keksitty, eivätkä naisetkaan olleet turhan pihejä. Ihan oikeasti, nehän kävivät kimppuun kuin sika limppuun.

Silloin taideväki dokasi Sea Horsessa, Kosmoksessa ja Elitessä. Viina virtasi siihen malliin, ettei Vänä oikein vieläkään saa tolkkua muistikuvistaan 1980-luvulta.

– Kyllä se oli rankkaa aikaa se 80- ja 90-luku. Kyllä sitä tuli häilättyä, voi että sitä tulikin häilättyä. Kaikki saivat tarpeensa mukaan.

Toisaalta tapojen yleinen siistiytyminen on Vänän mielestä erittäin tervetullutta.

– Kyllähän tämä me too -liikehdintä on tehnyt sen, että saa sanojaan maistella. Se on ihan oikein. Miehinen ylivalta on poistumassa. Joiltakin tulee vielä sellaista katkeruutta esiin, että miksei enää mitään saa sanoa. Minusta meidän on korkea aika oppia tavoille.

Vänä kertoo, ettei hän häilätessään ollut koskaan päällekäyvä naisia kohtaan.

– Ei toisia ihmisiä saa kohdella törkeästi. Ei on ei. Siitä ei neuvotella. On äijiä, jotka pitävät oikeutenaan sikailla ja pitää älämölöä. Kyllä siinä korjattavaa oli ja on edelleen.

Jos nyt pitäisi sanoa ohjeeksi nuorelle itsellesi, mitä se olisi?

– Olepa kunnolla! Ei vaan, sanoisin vaan, että anna palaa. Silloin kun on nuori, eletään rajusti ja leveästi. Kyllä se siitä iän myötä tasoittuu.

Vänän mielestä hukattu elämä se vasta kamalaa olisi. Liikutuksen kyyneleet nousevat silmiin, kun hän miettii kesäteatterinäytelmänsä kohtausta, jossa mielensäpahoittaja joutuu kohtaamaan heikkoutensa.

– Mua itkettää sen jätkän kohtalo. Se tajuaa vasta viime hetkellä, että on elänyt väärin, ettei hänestä ollutkaan mihinkään. Siinä kohtaa kaikki on jo liian myöhäistä, eikä hän oikein pysty enää korjaamaankaan sitä.

Elämättömyydestä Vänän ei tarvitse itkeä omaa elämäänsä.

– Mitään ei ole jäänyt tekemättä. Jokaisen polun olen polkaissut, mikä eteen on tullut. Eikä mikään kaduta. Eletään vain kerran. Kaikkia haaveita ei saa toteutettua, eikä tarvitsekaan. Kunhan on sinut itsensä kanssa.

Vanhetessa kasvavaa kuolemanpelkoa Vänä on jo katsonut silmästä silmään. Edes oma lähtö ei pelota.

– Kuoleman kanssa olen tehnyt tilit jo selviksi. Elämä on kohtapuoliin eletty. Se on vain hyväksyttävä ja nautittava siitä, mitä on vielä jäljellä. Tietysti toivon, että saisin elää mahdollisimman hyväkuntoisena, ettei tulisi dementioita tai muita. Mutta jos sellainen tulee, niin sitten tulee.

Vielä Vänällä on haaveitakin. Ne liittyvät pääasiassa matkustamiseen. Tekisi mieli käydä Norjan Bergenissä. Ja nyt elokuussa pitäisi löytää Turusta hyvä ravintola, missä pääsisi syömään rapuja.

Sitten on Kap Verde. Siellä Vänä ei ole vielä käynyt, mutta laiskojen saaren maineessa oleva saarivaltio Atlantilla tulee tuon tuostakin mieleen. Se sijaitsee Afrikan länsirannikolla, lähempänä päiväntasaajaa kuin Kanariansaaret. Maassa puhutaan portugalia, ja senhän Vänä taitaa hyvin.

– Puhun kahdeksaa kieltä. Suomi, englanti ja ruotsi sujuvat hyvin. Italiaa opettelin Kaurismäen veljesten Rossoa varten. Lisäksi menee saksa, ranska, norja, portugali… Olin jo opettelemassa venäjääkin, mutta kun tuli Putinin hyökkäys Ukrainaan niin ajattelin, että haistakoon paska.

Brasiliassa Vänältä vierähti kaksi ja puoli vuotta. Alun perin matka vei hänet näyttelemään Mika Kaurismäen Amazon-elokuvaan, joka ilmestyi vuonna 1990. Vänä ajatteli viettää viidakossa pari kuukautta, mutta se vähän venähti.

– Ensin meni muutama kuukausi, kun tehtiin elokuva. Sen jälkeen aloimme maata riippumatossa ja juoda. Ajattelimme, että ei meillä ole mihinkään kiire ja rahaa on. Sitten kävi sellainen kumma, että aloin kaivata Suomen vuodenaikoja, jopa marraskuun sateita. Että voi kun tulisi räntää, kunnon lumirättejä naamalle. Tuli sellainen olo, että tämä tropiikki alkaa jo riittää.

Vänän ote elämään on tarttua siihen, mitä elämä tarjoilee. Kuten nyt, kun suunnistamme yläkannella kohti ohjaamoa, jonne Vänä on saanut kutsun. Sinnehän sitten mennään, vaikka vähän lenkaten!

– Olen aina mennyt vaiston mukaan. Ja tarttunut tilaisuuksiin. Kun eivät ne oikein tahdo toista kertaa osua kohdille.

Joskus elämä on tarjoillut täsmälleen sitä, mitä on tilattu.

– Tein pitkän aikaa Tuntemattoman sotilaan tyyppisiä rooleja ja mietin, että voi kun saisin tehdä sellaisen elokuvan, joka tapahtuisi aurinkoisella hiekkarannalla, eikä minun tarvitsisi liikkua mihinkään.

Toive toteutui, kun Väänänen näytteli joulupukkia ja möllötteli punaisissa tamineissaan hiekkarannalla Uudessa-Seelannissa 2017 kuvatussa leffassa Kiwi Christmas.

Komentosillalla kapteeni esittäytyy Pekka Räsäseksi.

– Täällä on sitten promillerajoitukset, että montako kaljaa olet ottanut, kapteeni kysyy.

– En ole ottanut kuin yhden kaljan!

– No sitten, kyllä sillä kehtaa mennä, kapteeni tuumaa ja päästää Vänän ruoriin.

Pian hän jo kehuu tämän rauhallisia otteita.

– Tässä taitaa käydä niin, että minä lähden kahville... Mestarilta näyttää käyvän tämäkin homma. On pehmeät liikkeet. Niin tulee ollakin, kun on ihmisiä kyydissä. Pitää mennä niin, että mummot pysyvät pöydissään, eivätkä konjakkilasit kaadu, kapteeni sanoo. Ja Vänä myhäilee.

Laiva lähestyy satamaa. Ehdimme vielä istahtaa hetken, nauttia viinistä ja maisemista. Vaikka tämä vuosi on ollut eläkeläiselle aikamoista haipakkaa, uusia sovittuja projekteja ei Vänällä ole tiedossa.

– Alkaa olla eläkepäivien aika. Jonkun filmin voisi vielä tehdä, jos jalka antaisi periksi. Luulen, että moni on pelästynyt jalkaa, ei minua kovasti enää rooleihin kysytäkään.

Eikö sen jalan voisi käsikirjoittaa varta vasten sinulle tehtyyn rooliin? Kysymys saa Vänän silmät tuikkimaan. Hänen suustaan pääsee käsikirjoituksen ensimmäinen lause.

– Kulman takaa ilmestyy kammottavan laiha mies, ontuen…

Siinähän sitä jo olisi, käsikirjoituksen alkua. Kun leffan vielä sijoittaisi Kap Verdelle, siinä olisi kaikki mitä voi vain pyytää.

Miten olisi, Kaurismäen veljekset?