Kai se täytyy tunnustaa. Olen tulossa vanhaksi. Tai ainakin vanhuus kolkuttelee ovella. Niveliä vihloo, vaivat eivät parane enää niin nopeasti, virtsaamistarve on kiusallisen tiheä, kuulo ja näkö eivät ole parhaat mahdolliset, askel on lyhentynyt.

Oma isäni ei millään tahtonut tunnustaa vanhenevansa. Kun hän sitten joutui vuoteenomaksi, hän kuin ihmetellen lausui, että tulin se minäkin sitten vanhaksi. Nykyäänhän sana vanhus on melkein kielletty. Pitää olla seniori tai ikäihminen tai joku muu ”kiertoilmaisuhenkilö”, mutta ei vanhus. Ja sitkeästi yritetään näyttää nuorelta, vaikka ei olla.

Kohonnut elintaso ja sen mukana vakituiseen saatu runsas ravinto on vaikuttanut siihen, että säilymme pidempään terveinä ja elinvoimaisina. Voimme nauttia vanhuuden seesteisistä päivistä kauemmin, koota elämämme saldoa kasaan ja lepuuttaa vanhoja luitamme elämämme hiipuvan tulen vielä lämmittävässä loisteessa, menneitä myhäillen muistellen. Tai voisimme.

Mutta kun ei. Pitää olla aktiivinen ja näyttää nuorelta. Tässä nuoruutta aivottomasti ihannoivassa maailmassa pitää yrittää kääntää kelloa vaikka väkisin ja rientää kasvokirurgille ja vetää löysät nahat takaraivolle, jotta ei olisi noita kauheita ryppyjä, jotka paljastavat todellisen ikämme muiden kauhisteltavaksi.

Minusta rypyt ovat kauniita. Ne ovat elämän sinulle myöntämiä arvomerkkejä, joita tulee kantaa kunniakkaasti ja ylpeästi. Miksi ikäänsä pitäisi peitellä ja yrittää naamioitua teini-ikäiseksi, kun elämän laki on se, mikä se on. Kauneinkin kukka lakastuu joskus ja lopulta kuolee pois. Se on elämän vääjäämätön laki, ja se ei kirurgialla eikä ”kasvokermalla” muutu miksikään, vaikka kuinka läträät voiteiden ja silotuslaastien kanssa, vaikka kuinka hivelet naamaasi taika-aineita, jotka ”hetkessä saavat sinut kymmenen vuotta nuoremman näköiseksi, hops”!

Ketä varten yritämme nuortua? Minä jo aikoinani ajattelin, että jos luoja suo, olisi mielenkiintoista elää pitkään, kokisipa samalla rahalla kaikki ihmiselämän vaiheet. Mutta ei liian pitkään. Mummini kuoli 95-vuotiaana ja totesi viimeisellä vuoteella: ”Kari, ei ihmisen pitäisi elää näin pitkään.” Minä siihen piruillen: ”No, olisit juonut sitä viinaa ja polttanut tupakkia oikein urakalla niin et olisi enää hengissä.” Mummi katsoi minua hetken ja alkoi sitten hihittää. Miten kauniisti rypyt hänen kasvoillaan kertoivat eletystä elämästä, kun hän silmät sikkarassa kikatti lausumalleni. Hetken näin hänet nuorena tyttönä.

Kuka lienee keksinyt tuon vimman, että pitäisi elää pitkään. Varmaan taas amerikkalaiset, joilla noita sätkyjä ja trendejä ja kaikenlaisia villityksiä riittää. He levittävät ne sitten muidenkin riesaksi. Harmaat pantterit hiipivät yössä pehmein askelin kadonnutta nuoruuttaan etsimässä kuvitellen, että kun on tukka hyvin ja kello näkyy, niin varmasti kaikki katsovat, että siinäpä astelee vetreä äijä ja kallis on kellonsakin.

Jos on mieli kirkas ja rohkea, ei vanhenevansa tiedäkään. Tai ei välitä, vaan hyväksyy sen osaksi elämää ja antaa kolotusten ja ryppyjen tulla. Ei niitä voi muuksikaan muuttaa, niin että mitäpä tuota suotta stressaamaan. Ystävät! Nautitaan, kun vielä hengissä ollaan. Yhtä rypyssä se naama on kuin syntyessäkin. Malja sille!