He lensivät yli lattian. He pyörivät ja takoivat lattiaa, he kirmasivat kuin kauriit, ja maa ei tuntunut heitä kahlitsevan eikä painovoima pitävän otteessaan. He pyörivät ja liihottivat ja leijuivat kuin linnut tai taivaan vapaat enkelit, kuin tuulessa leijuvat lehdet syksyisessä tuulessa. He tuntuivat pystyvän mihin vain. Heidän nimensä olivat Ginger ja Fred, lapsuuteni ihmeidentekijät.

Vuosikymmeniä myöhemmin näin heidät sattumalta televisiossa ja jähmetyin niille sijoilleni. Katsoin lumoutuneena heidän tanssiaan. Omat jalkani olivat käyneet vuosien varrella raskaiksi ja hitaiksi, koskaan ne eivät mitkään tanssijalat olleetkaan. Olin huomattavan huono tanssija.

Nuo kaksi eivät olleet. Heidän jalkansa olivat ihmeelliset. Taiturimaiset. Varsinkin Fred tuntui pystyvän tekemään kintuillaan mitä tahansa, jopa inhimillisesti mahdottomilta tuntuvia liikkeitä ja liikesarjoja. Hän tanssi pitkin kattoja ja seiniä, tanssi naulakon kanssa ja liihotteli partnerinsa keralla lattialla semmoista vauhtia, ettei sitä voinut kuin ihailla. He olivat tuolloisen musikaalin tähtipari, ehdoton ykkönen. Ja minä olen yksi niistä, jotka tuijottavat heitä monttu auki. Yhä edelleen.

Itselläni on aina ollut huonot ja hitaat jalat. Ja raskaat. Yksinkertainenkaan koreografia ei tahdo minulta onnistua. En osaa tanssia parin kanssa. Yksin kyllä kiemurtelen ja vääntelehdin kuin paraskin, mutta laitapa siihen toinen, niin loppuu Väänäsen pojan valssaaminen. Se ei yksin kertaisesti luonnu. Jalat eivät tottele. Ne muuttuvat jäykiksi. Johtuuko se siitä, että kaksitoista­vuotiaana nitkautin selkäni niin pahasti, että jokin hermo meni rikki. Mene tiedä, mutta tanssini on vielä kammottavampaa katsottavaa kuin Paavo Väyrysen tanhu.

Mutta nuo kaksi! Ja ennen kaikkea Fred Astaire. Hän on edelleen ykkönen. Hänen jalkansa taputtavat siihen tahtiin, ettei se ole inhimillisesti mahdollista. Steppikengissähän on raudat. Eräänlaiset tuplat. Toinen rauta on hieman irti alemmasta ja siksi syntyy ääni, joka on stepille tunnus omainen kalahdus, tai taputus, joka saa askeleen tuntumaan vielä nopeammalta kuin se todellisuudessa on, mutta se ei vähennä taituruuden vaikutelmaa yhtään.

Juontahan noissa elokuvissa ei ollut kuin nimeksi. Ne olivat tyhjänpäiväisiä kyhäelmiä yläluokan rakkausseikkailuista ja sekoiluista, ja siksi Fredkin esiintyi useimmiten frakissa tai muuten vain yläluokkaisessa asussa. Päiväunia amerikkalaisille. Kiehtovia ne silti olivat, kaikessa satumaisuudessaan, vaikka mikään muu niissä ei kiehtonutkaan kuin tanssi.

Jos Chaplin oli köyhä kulkuri, oli Fred yläluokkainen dandy, ja kumpikin tavattoman suosittu viihdettä janoavan amerikkalaisen köyhälistön ja yhä kasvavan keskiluokan parissa. Sillä pakoon todellisuutta oli päästävä, maksoi mitä maksoi. Ja elokuvamogulit tiesivät sen. He tuottivat yhä tyhjänpäiväisempiä tarinoita kansan katsottavaksi, ja se tuotti miljoonia.

Siitäkin huolimatta Fred Astaire ja Ginger Rogers olivat pienen pojan silmissä lumoavan taiturimaisia. Ja miksi ei isommankin. Kevyet jalat.