Olipa kerran aika, jolloin valokuva oli arvossa arvaamattomassa aikalaisten keskuudessa. Jo päiviä ennen alettiin valmistautua suureen ja arvokkaaseen valokuvauksen tapahtumaan, jonka muisto säilyy pitkään ja kauan suvussa.

Sitä katseltiin ja tiirailtiin useaan kertaan vuosien varrella ja suljettiin taas silkkipaperiseen kääreeseen ja laitettiin kansioon kaapin hyllylle, sinne paremmalle paikalle, jossa on sen koti ja paikka. Sieltä se otettiin harvoin esille, kuin pyhäinjäännös ihmettelevien silmien eteen. Se oli kuin viesti jostain kaukaa, menneisyydestä, hämäriltä ajoilta.

Tänään valokuvia napsitaan siihen tahtiin, että niitä ei keretä katselemaan kuin kerran, korkeintaan pari. Ne säilyvät digitalisessa muodossa, haalistumatta ja hämärtymättä. Ne kulkevat kätevästi mukana ja niitä viimeisiä voi ylpeänä esittää ihasteleville. Ne ovat nopeasti napsaistuja tuokioita matkan varrelta, ilman mitään syvempää suhdetta.

Koko kuvan arvo on muuttunut. Se on enemmänkin käyttöesine kuin arvokas muisto jostakin kauan sitten tapahtuneesta.

Muistanpa erään valokuvan ja hetken, kun kamera räpsähti ikuistaen. Olen ollut jotakin neljän tienoilla, kun koko Liukkosten suku oli koolla.

Valokuvaaja oli tilattu ja nyt oli se päivä. Koko aamun olivat kaikki, parhaimpiinsa pyntättynä, hiiviskelleet hermostuneena ympäriinsä. Lapset punoittivat ja pönöttivät uusissa puvuissaan. Heitä oli kielletty leikkimästä ja riehumasta tavalliseen tapaansa, etteivät vaatteet likaantuisi, sillä koko suvun pitäisi esiintyä parhaimpiinsa puettuna, että muutkin näkevät, kuinka kunniallinen ja siisti perhe me olemmekaan.

Mutta salassa valokuvaushetkeä uhkasi vakava provokaatio. Minä. Olin päättänyt, pienessä päässäni, paljastaa valokuvaajan huijauksen ja tiesin siihen keinon. Olin päättänyt, että kuvan ottamisen jälkeen voisin todistaa valokuvaajan huijariksi ja katalaksi kepulikonstien käyttäjäksi. Olin näet varma, että valokuvaaja ei suinkaan ottanut mitään kuvaa sillä hetkellä, kun kamera räpsähtäisi. Ehei…! Hän piirtäisi kuvan valmiiksi vasta kuvan ottamisen jälkeen. Ja minä olin ajatellut paljastaa hänet.

Kun kuvaamisen hetki lähestyi, me lapset aloimme kärsimättöminä osoittaa kiukuttelun merkkejä. Minä kävin suunnitelmani läpi useaan kertaan. Se oli vesitiivis ja pitäisi kutinsa. Mikään ei saisi sitä epäonnistumaan. Ei mikään. Viimein hetki koitti: kaikki asettuivat vakavina ja arvokkaina paikalleen kuvaan.

Minun paikkani oli äidin sylissä, kuvan keskellä, ukin ja mummin vieressä. Valokuvaaja ohjaili ja määräili meitä – ja mitä pitemmälle tilanne meni, sen vakavimmiksi kaikki kävivät.

Kunnes lopulta, kun kuva otettiin, oli kuvassa hyvin vakavia ja arvokkaita kasvoja – ja keskellä yksi nelivuotias etusormi pystyssä sojottaen! Tuon sormen piti paljastaa valokuvaajan huijaus. Sen piti osoittaa, että kuvaa ei otettu sillä hetkellä, vaan se piirrettiin jälkikäteen.

Saimme kuvan katsottavaksi useita viikkoja myöhemmin, enkä muista miten suhtauduin, kun näin, että sormeni sojotti kuvassa edelleen pystyssä. Olinko pettynyt? En muista.

Mutta sen muistan, että isä ja äiti erosivat pari kuukautta sen jälkeen.