Jos katselee hieman laajemmasta kulmasta, on maapallo häviävän pieni hiukkanen avaruuden uumenissa. Kosmos on valtava, niin valtava, ettei sitä pysty käsittämään pieni ihmismieli. Jo näkyvä universumi on läkähdyttävän, käsittämättömän suuri, ja jatkuu loputtomiin joka suuntaan, äärettömyyksiin.

Ja jossain tuolla syvyyksissä on galaksi nimeltä Linnunrata ja galaksin syvyyksissä on eräs aurinkokunta, ja aurinkokunnassa yhden kuun planeetta, kolmas kivi keskustähdestä, Auringoksi kutsutusta. Ja tuon planeetan pinnalla tappelee ihmiseksi kutsuttu olento, tappelee vallasta ja elintilasta ja johtajuudesta, tuhoten ja tappaen kaltaisiaan.

Varoittamatta se hyökkää pahaa aavistamattoman lajitoverinsa, jopa veljeskansaksi kutsutun kimppuun, kylväen tuhoa ja kuolemaa. Minne vain sattuu jalkansa astumaan, siellä ei enää ruoho kasva, eikä mikään muukaan. Säälimättä se kylvää tuhoa ja kuolemaa imeväisten ja äitien keskuudessa ja tuhoaa kaikki esteet tieltään, valehdellen ja pimittäen asioiden todellisen tolan. Aseillaan, tekniikan viimeistä huutoa olevin tuhon laittein se kyllä käy häneltä, jalolta soturilta ja vapauttajalta, kätevästi ja käden käänteessä.

Pimeässä, ääntä nopeammalla pommikoneellaan hän lentää yli nukkuvan kylän ja pudottaa tappavan lastinsa nukkuvien lasten ja heidän vanhempiensa päälle ja lentää ääntä nopeammin pois.

Hän ei jää kuuntelemaan kuolevien lasten parkaisuja, ei äitien tuskanhuutoja, eikä isien katkeraa raivoa, vaan lentää ääntä nopeammin takaisin tukikohtaansa, jossa nauttii toverillisesta ilmapiiristä ja kupillisen teetä. Työ hyvin tehty on. Hän on täyttänyt käskyn, toteuttanut annetun tehtävän. Hän lentää pois niin nopeasti, ettei kuule edes omia ajatuksiaan.

Hän ei kysele eikä epäile eikä arvaile korkeampien tekemiä päätöksiä. Syytön hän on. Hän vain suoritti annetun tehtävän, sen enempiä ajattelematta tai epäilemättä käskyjä. Hänelle on tärkeintä, että esimies ja toverit ovat hänestä ylpeitä. Kylläpä oli hyvin pommitettu!

Ja jossain kaukana, muurien suojassa, istuu itse pääjehu synkkine ajatuksineen ja siemaisee konjakkia. Kenraalit ovat kertoneet, että sota menee hyvin ja kaikki on kunnossa.

Kuitenkin hän on alkanut epäillä. Kaikki raportit ovat yhtä hymistelyä. Hän ei oikein usko niihin. Kiivaasti hän yrittää kehittää lisää syitä, jotka oikeuttavat sodan ja pyhittävät sen, ainakin oman kansan silmissä, muista ei enää ole tässä vaiheessa niin väliä.

Voisiko hän käyttää atomipommia, rajatusti tietenkin. Entäpä jos siitä syttyykin isompi rähinä? Onko meillä varaa moiseen välienselvittelyyn? Vanhan­aikainen tuo sana atomipommi. Pitäisi puhua ydinaseesta tai mieluimmin taktisesta aseesta.

Sillä aikaa kun pääjehu pohti mitä nimeä pommista käyttäisi, vihollismaassa kaivettiin sortuneen kerros­talon rauni­oista silpoutuneen lapsen ruumista. Ja lisää ruumiita löytyy läheisestä joukkohaudasta, jonne on haudattu kymmeniä viattomia.

Voi aikoja, voi tapoja! Eikö millään ole enää mitään väliä? Saako viattomia tappaa, koska he eivät ole samaa mieltä kuin suuri johtaja, isä aurinkoinen, tuo hymyilevä hirviö, joka istuu muurien takana, planeetalla, joka tuskin erottuu tähtien joukosta, sillä niin pieni ja mitätön se on. Ja maapala, josta vihat, on vielä pienempi.