Olipa kerran kolumnisti, joka kirjoitti kolumneja lehteen. Mitäpä niitä muualle kirjoittamaan kuin lehteen, sehän on selvä se, mutta nyt oli pönttö tyhjä, ei tullut poloisen päähän idean ideaa. Päässä löi tyhjää ja deadline lähestyi kiivasta vauhtia. Tuskissaan askelsi kirjoittajamme lattialla koettaen pakottaa esiin idean, vaikka pienenkin.

Ei tullut mieleen mitään, päässä vain humisi tyhjyys, kuin pilkaten kirjailijaamme. ”Etpäs keksi mitään kirjoitettavaa, et keksi mitään”, pilkkasi pääkoppa, ”et yhtikäs mitään. Tämä on loppusi, tuhosi, sinun lopullinen häviösi, et osaa mitään! Voi poika parka! Miksi ryhdyitkään koko hommaan? Ei sinusta ole siihen! Jätä se itseäsi paremmille!”

Kirjoittaja oli masentua kokonaan ja vallan musertua moisen taakan alle. Hän alkoi hikoilla ja itkeä lohduttomasti surkeaa kohtaloaan. Eikö nyt tule mitään mieleesi, kysyi hän itseltään nyyhkien. Ei mitään, vastasi tyhjä pää pilkaten, ei mitään. Nyt kirjoittaja hätääntyi oikein tosissaan. Hän oli jo viettänyt monta yötä, nukkuen huonosti peläten tätä hetkeä, kun nuppi kieltäytyy yhteistyöstä. Hikoillen hän oli pyörinyt kosteissa lakanoissa uskaltamatta tai pystymättä silmiään ummistamaan.

Kamalat kuvat ärjyvästä päätoimittajasta täyttivät mielen. Hänet erotettaisiin ja potkittaisiin ulos, heitettäisiin nöyryyttävästi pihalle, annettaisiin lähtöpassit alimpaan rakoon ihmisten edessä, kaikkien nauraessa julmasti ja sormella osoittaen. Hänen vaimonsa hylkäisi hänet ja häipyisi sliipatun konttoripäällikön kanssa Kanarialle. Hänen lapsensa erotettaisiin koulusta, koska isä oli pahasti alkoholisoitunut. Lapset sijoitettaisiin julmaan laitokseen, jossa vielä julmempi henkilökunta kohtelisi heitä epäinhimillisen huonosti, he menisivät ihmisinä pilalle. Heidän elämänsä kulkisi huumeklinikalta toiselle, kunnes se päättyisi jollakin sivukujalla tapahtuvaan puukotukseen likaisella veitsellä, jonka terä on jo ennestään kuivuneen veren peitossa.

Omaisuus menisi, elämä luisuisi alamäkeen, päätyisi johonkin kapiseen yömajaan, muiden kelkasta pudonneiden kanssa. Kukaan ei välittäisi hänestä eikä hänen kohtalotovereistaan himpun vertaa. He ovat unohdettuja, sivuutettuja, kilpailuyhteiskunnan jalkoihin jääneitä hylkiöitä, nollia, mitättömyyksiä, mihinkään kelpaamattomia surkimuksia. Kukaan ei heitä kaipaisi, ja kirjoittajamme olisi yksi heistä. Hän, jolle elämä oli luvannut niin paljon, ja joka oli nyt menettänyt kaiken. Keuhkotauti alkaisi syödä hänen terveyttään, ja niinpä hän kuolisi hiljaa pois, kenenkään välittämättä, vailla ystäviä, tuntemattomana, unohdettuna.

Voi Jumalani! Miksi minut hylkäsit! Miksi annoit tämän katkeran kalkin juotavakseni! Ja kaikki tämä vain sen takia, etten keksinyt aihetta kolumniin.

Hikisenä sankarimme heräsi uuteen, apeaan aamuun. Sitten hän itkua tuhertaen alkoi kirjoittaa. Ei tiennyt, mitä kirjoitti. Antoi sormien viedä eteenpäin, itkua tuhertaen, niiskutellen ja nokkaansa pyyhkien. Ja tämmöisen sai aikaiseksi. Hän nukkui yli yön kuin Väyrynen.

Aamulla paistoi taas aurinko. Se valaisi tekstin, ja kolumnistimme hymyili vaisusti. Oliko siihen syytä? Sitäpä en tiedä. Sen tiedätte te. Arvon lukijat.