Se lähti piirtelystä kouluvihkoihin. Sivut täyttyivät tussauksista, kun kaverin isoveljen perässä yritettiin tehdä samanlaista jälkeä. Siten alkoi vaasalaisen Aku Siikin graffitiharrastus alakoululaisena 1990-luvulla.

– Piirtelystä se monella muullakin 12-vuotiaalla lähtee. Sitten ostetaan tussit ja pian ensimmäinen spraymaalipurkki ja aletaan opetella vanhempien maalareiden opastuksella.

Graffitiharrastajia oli Vaasassa 1990-luvulla paljon. Osa Siikin parinkymmenenvuoden takaisista kavereista on jättänyt varsinaiset katugraffitit taakseen, mutta tekee nyt ammatikseen julisteita, logoja ja levynkansia.

Siikin mielestä graffitikulttuurin myönteinen vaikutus nuorten elämään on merkittävämpi asia kuin ammattiin valmistaminen. Siik puhuu tekijöiden yhteisöstä, jossa iso osa hyvästä meiningistä syntyy kavereiden kanssa hengailusta, kuulumisesta joukkoon. Hän ihmettelee, miksi lajia runnellaan edestä ja takaa, kun samalla yhteiskunnassa on kova huoli nuorten syrjäytymisestä. Graffitiyhteisö voi olla monelle pelastus, kuten Siikin varhaisnuoruudessa.

Vaasan seudulla graffitiharrastajia on 10-vuotiaista yli 25-vuotiaisiin. Aktiivisten harrastajien lukumäärästä ei ole tietoa, mutta innostus lajiin ei ole laantumassa.

– Luvallisia maalauspaikkoja tarvittaisiin paljon enemmän. Vaasassa niitä on enää skeittihallilla ja raviradalla, mutta ravirataa ollaan purkamassa. Pesäpallokentällä oli aikaisemmin luvallinen maalausseinä, mutta kun kaupunki aloitti nollatoleranssikampanjan graffiteille, se lopetettiin.

Siik korostaa, että graffitit ja töhriminen ovat ihan eri asioita. Töhrimisestä puuttuvat tärkeät elementit: taide ja omien taitojen kehittäminen. Graffitit ovat itseilmaisua. Niillä otetaan usein kantaa yhteiskunnan epäkohtiin – myös siihen, että graffiteja ei sallita julkisessa tilassa.

– Toisaalta ilman töhryjä ei olisi niitä hienojakaan maalauksia. Kaikki taiteilijat ovat joskus olleet töhertelijöitä.

Viime aikoina graffitit ovat saaneet myönteistä julkisuutta. Vaasan Vaskiluodossa kaksi vuotta toiminut katutaiteen näyttely Wasa Graffitilandia on vaikuttava kokemus. Sadat tagit eli nimimerkit, graffitimaalaukset, installaatiot ja tekstiiliteokset parilta sadalta eri tekijältä imaisevat kävijän kilometrien mittaiseen värikkääseen pyörteeseen. Katukulttuuriyhdistys ry:n masinoima näyttely on muuttanut vuosia sitten lakkautetun Wasalandia-huvipuiston alueen ja rakennukset räiskyväksi katutaiteen tyyssijaksi.

Katukulttuuriyhdistys ry:n puheenjohtaja Aku Siik on silminnähden ylpeä huvipuistomiljöössä kiemurtelevasta kokonaisuudesta. Wasa Graffitigalleria on palkittu Vaasan kulttuuritekona ja saanut tukea Koneen säätiöltä, Opetus- ja kulttuuriministeriöltä ja Suomen Kulttuurirahastolta. Se on tuonut Vaasaan kulttuurimatkailijoita.

Näyttelyssä on töitä taiteilijoilta ympäri Suomea ja Eurooppaa. Nimekkäät graffititaiteilijat matkustavat Vaasaan ja oleskelevat siellä päiväkausia teoksiaan tekemässä.

Siikin arvion mukaan Graffitilandian näyttely­kävijöistä noin 70 prosenttia on ulkopaikkakuntalaisia. Iso osa myös maalareista on pääkaupunki­seudulta, vaikka monen juuret ovatkin Vaasassa.

– Tämä on ihan ainoa laatuaan. Ei tällaista paikkaa löydy edes Berliinistä, Siik sanoo.

Katukulttuuriyhdistys tehnyt osansa graffitiharrastuksen mahdollistamiseksi yhä useammille. Graffitilandiassa on järjestetty työpajoja, ja alueella on avoin seinä kokeiluille, kesäaikaan myös ilmaista ohjattua maalausopastusta. Kaupungin kanssa on tehty yhteistyötä, ja sanomaa on viety niin nuoriso­toimen kuin seurakunnan tilaisuuksiin. Vaasalaisnuoret ovat kiinnostuneita alasta.

Umut Kiukas allekirjoittaa Aku Siikin ajatuksen siitä, että graffitikulttuurin tukeminen ja hyväksyminen on työtä lasten ja nuorten hyväksi. Helsingissä katutaidegalleria Make Your Markia yli kymmenen vuoden ajan pitänyt Kiukas kertoo gallerian tarvikemyymälän yhdeksänvuotiaasta asiakkaasta, joka kuvaili graffitintekoa näin: ”Tunnen niin eläväni, kun teen näitä.”

– Vanhemmat kertovat paljon lastensa keskittymisvaikeuksista, jotka ovat kadonneet graffitinteon äärellä. Kiehtova tekeminen saa uppoutumaan. Jokin graffiteissa koukuttaa.

Graffitikulttuurissa 1980-luvulta saakka elänyt Kiukas sanoo, että ala on aina jakanut mielipiteitä. Ristiriitainen vastaanotto kuuluu sen perusolemukseen.

– Joku näkee kerrostalon seinään tehdyssä graffitissa kauneutta, toinen kuluerän, kun seinä pitää putsata. Se on ok, ei kaikkien tarvitse tykätä.

Graffitit ovat siirtyneet kaduilta, siltojen alta ja junanvaunuista luvallisiin paikkoihin ja myös museoihin. Nimekkäimpien graffititaitelijoiden töistä maksetaan sievoisia summia Hagelstamin taidehuutokaupassa. Arvostetussa Serlachius-museossakin oli esillä graffititaiteilija EGSin teoskokonaisuus.

Vaikka graffititaide on noussut alakulttuurista suuren yleisön ihasteltavaksi, jännitteet maalareiden ja viranomaisten välillä pysyvät. Myös Wasa Graffitilandian taiteilijoista osa pysyy anonyymina. Osaa maalareista ei edes henkilökunta ei ole saanut tavata. Siihen on syynsä. Tekijöillä olisi isot korvausvaateet niskassaan, jos he paljastaisivat nimensä. Moni on maalannut graffiteja myös luvattomiin paikkoihin. He eivät ota riskiä tulla yhdistetyksi niihin.

Anonyymiutta voi vaatia myös maalarin manageri. Graffitit voisivat vaikeuttaa artistien muun taiteen näkymistä muualla. Moni graffitimaalari on menestynyt myös muilla kuvataiteen aloilla.

Seinäjokelainen Jani Varismäki esiintyy graffitiensa vierellä nimellään ja kasvoillaan.

– Olen minä juossut karkuun, paljonkin, Varismäki muistelee harrastuksensa alku­aikoja, jolloin hän oli 14-vuotias.

Nuoren Varismäen graffitit olivat kantaaottavia, poliittisia, mutta nykyisin hän keskittyy kauniisiin väreihin ja hauskoihin hahmoihin.

– Olen sotani sotinut.

Varismäen teoksia on Wasa Graffitilandiassa ja sen sivupisteessä Seinäjoella. Hän on luvallisesti maalannut kuvia siltarakennelmiin ja skeittihallille ja tehnyt tilaustöitä yksityisille ja yrityksille.

– Myönnän kyllä, että kun graffiteista alkoi tulla salonkikelpoisia ja Seinäjoelle luvallisia paikkoja, tuntui aluksi omituiselta. Graffitien tekoon liittyvä jännitys ja salailu jäivät pois.

Varismäki on nuorisotyötä tekevän No Trouble -yhdistyksen kautta pitänyt graffitityöpajoja lapsille ja nuorille myös muualla kuin Seinäjoella.

– Ollaan haluttu viedä oppia maakuntaan, pikkupaikkakunnille. Olen huomannut, että esimerkiksi nuorisokotien nuorilla on kova kiinnostus tähän.

Varismäki sanoo kasvaneensa graffiti­yhteisöön, joka ei rajoitu vain oman kotikaupungin rajojen sisälle. Kun matkustaa vieraaseen kaupunkiin, sosiaalisen median kautta löytyy aina joku, jonka kanssa voi lähteä maalaamaan.

– Sitä saattaa yhtäkkiä olla ihan ventovieraan kanssa viettämässä aikaa maalaten, Suomessa tai ulkomailla. Saa uusia maalauskavereita, joiden kanssa voi suunnitella yhteisiä projek- teja.

Graffitien tekemiseen liittyy myös kilvoittelu. Kuka tekee taidokkaim- man?

– Muut graffitintekijät olivat oikeastaan se tärkein yleisö, ennen kuin graffiteille tuli myös luvallisia paikkoja, Varismäki sanoo.

Graffitilandia on talvisin kiinni. Aku Siik potkaisee auki kiinni jäätyneen oven entiseen huvipuiston pelihalliin ja katoaa jonnekin rakennuksen uumeniin sytyttämään valot. Huoneesta paljastuu Don Poron poliisien työtä kommentoiva teoskokonaisuus The House Of Blues. Teoksissa viitataan Lahden putkapahoinpitelyyn pari vuotta sitten. Monet Graffitilandian teoksista ovat yhteiskunnallisia.

Aku Siikin näyttelyisännän ylpeyteen sekoittuu jotakin tukahdutetun surumielistä. Näyttää siltä, että Graffitilandian menestystarina tyssää tähän.

Tätä juttua kirjoitettaessa yhdistys on juuri saanut ukaasin tyhjentää paikka kuukauden sisällä. Kaupun- ki on irtisanonut huvipuistoa pyörittäneen yrityksen vuokrasopimuksen, ja alivuokralainen Graffitilandia saa lähteä. Rakennukset puretaan. Alueelle suunnitellaan Siikin mukaan mahdollisesti konttivarastoa.

– Eihän se hyvältä tunnu. Toisaalta kiitellään ja kehutaan, mutta samaan aikaan mahdollisuudet jatkaa viedään.

Graffitilandian Seinäjoen toimipiste sentään jatkaa toimintaansa.

– Saa nähdä, pitääkö sitä muuttaa Seinäjoelle, heittää Siik.