Samuli Alonen painaa päähänsä suojamaskin, käynnistää hitsauskoneen, avaa kaasupullon ja koppaa käteensä hitsauspolttimen. Pajassa kipunoi ja rätisee. Valmistumassa on teräs­levyistä leikattu, tyylitelty hirven pää. Toisella puolella pajaa kuuluu kilinää, kun isä Kari Alonen penkoo kasaa käytöstä poistettuja kirurgisia instrumentteja. Niistä hän valmisti viime vuoden lopulla ihastusta, hämmästystä ja porua aiheuttaneen näyttelyn keskussairaala Novaan Jyväskylään. Sen nimi oli Instru mentaalista ilottelua.

– Suurin osa tuhansista katsojista hämmästeli esimerkiksi, miten esteettisiä lintufiguureita olin saanut aikaan instrumentteja yhdistelemällä. Joillekin suonen­puristimet, peräaukonlevittimet ja kaari­maljat saattoivat aiheuttaa huonoa oloa, Kari Alonen arvelee.

Taiteilija käsitteli instrumentteja vain materiaalina haluamatta tietää niiden aikaisempaa käyttötarkoitusta. Silti eräänkin teoksen nimi, Takapäivystäjä, vihjaa välineen historiasta.

Aloset ovat rakentaneet Jyväskylän Pykälistöön kaksi työpajaa samaan pihapiiriin, jonne 1800-luvun lopulla valmistui punavalkoinen ratavartijan vahtitupa. Se on ulkorakennuksineen entisöity yhteistyössä museoviraston ja Jyväskylän kaupungin rakennus­valvontaviraston kanssa.

Vanhaa rautatietä on jäljellä enää pätkä. Kiskoilla seisoo neljä 1940-luvun puuvaunua galleria- ja kahvila­käytössä. Alueella on myös pimennettävä taide­halli valotaideteoksille.

– Rakensimme unelmaamme toistakymmentä vuotta lähes tauotta. Välillä tuli väsyneenä sanottua toiselle pahasti, mutta edelleen mahdumme työskentelemään samaan pajaan, vakuuttaa muun muassa von Wrightin innovaatiopalkinnon 2018 saanut yrittäjä, kuvanveistäjä Samuli Alonen.

Kari Alonen kiehauttaa grillikodassa noki­pannukahvit. Seitsenkymppinen mies kertoo olevansa yksinhuoltajaäidin poika Kinnulasta. Hän tietää, millaista oli olla kunnan elättinä 1950-luvun Suomessa.

Kari päätyi aikanaan ympäristöhallinnon virka­mieheksi, mutta byrokratian pyörittäminen ja kasvava tarve luoda jotakin käsillä olivat ristiriidassa keskenään.

– Henki teki taidetta ja ruumis kävi töissä, Kari muistelee vaikeaa elämänvaihetta.

Miehen kuvanveistoura alkoi kiuaskivien palasista. Hän sommitteli niistä kissaveistoksia. Materiaalina oli Pihtiputaan hopealoimuliuske. Ensimmäisen lukuisista näyttelyistään hän piti neljäkymmentä vuotta sitten Helsingissä Bulevardin Postipankissa.

– Kuvanveistäjä Eila Hiltunen vieraili siellä ja kertoi minulle omasta taiteilijatiestään. Se voimaannutti minut niin, että en ole sen jälkeen pelännyt mitään, vaikka puukkoja sataisi.

Kari Alonen järjesti sittemmin näyttelyitä Pohjoismaiden vankiloihin teemasta ”Kiveä kiven sisässä”. Kiviteema lähti lentoon, ja niin syntyi puhuttelevia ja palkittuja teoksia teemasta ”Valoa kiven sisässä”. Halkileikatun murikan puolikkaiden välissä on lasia, joka hohtaa valoa.

Virkamiesurasta ja säännöllisestä palkasta luopuminen kaksikymmentä vuotta sitten oli Karille helpotus, mutta taiteilijuus toi riskejä. Kitkerimmät kokemuksensa suomalaisesta byrokratiasta mies on tiivistänyt sarkastisesti muutamiin teoksiinsa.

Yksi sellainen on kivitaulu nimeltä Byrokraatin kymmenen käskyä. Sen ensimmäinen käsky kuuluu: ”Älä kuule, älä näe, äläkä tiedä, mitä toinen byrokraatti tekee.” Yhdeksäs käsky: ”Hävitä heti arveluttavat asiapaperit, jos epäilet olevasi kusessa.”

– Käytän kiviveistoksissani Korpilahden mustaa graniittia. Joskus olen hakenut luonnonkiviä Laukaasta. Yhdistän valoa, lasia ja kiveä teräkseen sekä pronssiin, Kari kertoo.

Aloset ovat kehittäneet uusia veistomenetelmiä ja metallin pintakäsittelyä.

Pajassa on hitsauslaitteiden lisäksi huikea määrä metallin, kiven ja lasin käsittelyyn tarvittavaa kalustoa: kanttikone, levy-­ ja kivileikkuri, plasmakone, sorvi, hiontalaikkoja, sähkö­työkaluja ja kaikenlaista veistosmateriaalia.

Ulkona seisoo trukki, jolla miehet kuljettavat suuret kivet ja raskaat metallilevyt pajaan. Luova idea vaatii raakaa työtä.

– Kummaltakaan meiltä ei ole onneksi mennyt sormia tai luita poikki. Kerran pronssivalu epäonnistui, kun muottiin oli päässyt kosteutta. Silloinkin vain nahkatakki paloi. Tarkkana pitää olla suoja­varusteiden kanssa, Samuli toteaa ja osoittaa turvakenkiään.

Jyväskylä on viime vuosina valinnut profiloitua valon kaupungiksi. Asukkaiden talvea piristävät monenlaiset valotaideteokset, tapahtumat ja toistasataa pysyvää valaistuskohdetta.

Kari Alonen käytti teoksissaan valoa yhtenä materiaalina jo parikymmentä vuotta sitten. Yksi hänen valoteoksistaan on Jyväsjärven rannalla keskustan tuntumassa hehkuva graniitista ja lasista veistetty kuutio nimeltään Kajo.

– Meillä on nyt myös oma valoveistospuisto Pykälistössä. Täällä on sekä isän että minun teoksia, Samuli Alonen sanoo ja viittaa vanhan pajan kulmalta lähtevää teospolkua.

Veistospuiston teokset ovat sovitusti yleisön nähtävillä. Taiteilijat ottavat mielellään vastaan vierailijoita. Kahvitus tai ruokailukin onnistuu ryhmälle tilauksesta tunnelmallisessa junavaunussa.

Kiveen hakkaamiensa byrokraatin käskyjen neljättä käskyä – ”Älä ole ahkera” – Aloset eivät noudata. Kummaltakin on kaiken muun lisäksi Keski-Suomen alueella parikymmentä julkista työtä ja tekeillä on uusia. Osa niistä on kaikkien helposti nähtävillä esimerkiksi pääteiden kiertoliittymissä.

Samuli Alonen tottui jo lapsena näkemään isän ahkeroimassa teosten kimpussa auto­tallissa.

– Touhusin itsekin muovailuvahojen ja kaiken käsillä tekemisen parissa intohimoisesti.

Yläasteen jälkeen Samuli hakeutui Keski-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen Petäjävedelle opiskelemaan metalliartesaaniksi. Myöhemmin vuonna 2000 nuori mies valmistui Kuopion Muotoilu­akatemiasta muotoilijaksi.

Kuopiossa hän kiinnostui erityisesti pronssivalusta.

– Perustin yrityksen ja heittäydyin taiteen vietäväksi. Minulla taisi olla intoa enemmän kuin järkeä, Samuli hymähtää.

Aloset kunnioittavat toistensa taiteellisia näkemyksiä. He eivät anna neuvoja kuin teknisissä asioissa. Valo- ja nyky­taiteen kulttuurikeitaaksi nimetyn alueen monista huoltotöistä sovitaan yhdessä. Eväitä jaetaan vahti­tuvan keittiössä sopuisasti.

– Olen luonteeltani ehkä enemmän diplomaatti, mutta Kari ottaa teoksissaan usein kantaa yhteis­kunnallisiin asioihin räväkästikin, Samuli kuvailee isän ja pojan taiteellisia eroja.

Euroopan Unioni on saanut Karin kipinöinnistä osansa kiveen hakatussa kymmenessä käskyssä. Taulussa sanotaan kultakirjaimin muun muassa: ”Suomineito ilotytöksi ja valtiovalta sutenööriksi. Tierahat taajamiin ja maaseutu internettiin. Koko Suomi naturaksi ja toimeentulo unelmaksi.”

Kari ei käy muiden taiteilijoiden näyt­telyissä, ei edes elokuvissa, ettei saisi vieraita vaikutteita omaan luomiseensa. Hän ei halua kuulua mihinkään seuraan, mutta Samuli sitä vastoin on muun muassa Suomen Kuvanveistäjäliiton ja Jyväskylän Taiteilijaseuran jäsen.

Isänsä tavoin useita palkintoja ja tunnustuksia työstään saaneella 45-vuotiaalla Samuli Alosella on puoliso ja kolme kouluikäistä lasta. Hänen äitinsä, Karin vaimo, osallis- tuu perheen miesten työn jälkien siivoilemiseen Pykälistössä.

Samulin veli Lasse Alonen hallitsee kuutta kieltä ja avustaa tarvittaessa kansainvälisissä taideyhteyksissä.

Samuli tähyilee tiukasti tulevaisuuteen.

– Unelmoin tasapainosta perheen ja työn välillä. Valitsemani taiteenala on fyysinen laji, mutta toivon pysyväni kunnossa ja löytäväni väyliä kansainvälisille taideareenoille.

Sekä isälle että pojalle on tärkeää kehittyä ja saada uusia oivalluksia. He arvostavat vapautta ja luotettavia yhteistyökumppaneita, joiden kanssa sopimukset pitävät.

– Taiteilijan täytyy menestyäkseen tehdä kovasti töitä. Boheemielämään minulla ei ole varaa. Ehkä joskus tulevaisuudessa voin istuskella sohvalla ja nautiskella hyviä juustoja ja punaviiniä, Samuli tuumii.