Tammikuun alussa tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen tuo julki huolensa suomen kielen taantumisesta tieteen ja ajattelun kielestä takaisin rahvaan kieleksi. Ministeriö teettää tutkimuksen siitä, uhkaako muun muassa englanninkielisten maisterintutkielmien nopea yleistyminen jo kotimaista tiedettä ja tutkimusta.

Ainakaan Twitterissä tällaiseen uhkaan ei uskota. Päinvastoin: suomalaista koululaitosta, yliopistoa ja työelämää pitäisi kääntää enemmän englanninkieliseen suuntaan, jotta pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa.

Mitähän Aleksis Kivi tästä ajattelisi, minä mietin. Hän ja hänen aikalaisensa, suomen kielen täysvaltaiseksi kulttuurin ja sivistyksen kieleksi nostaneet? Vaiva oli hitonmoinen, vastus kova, ja nyt jossain Aalto-yliopistossa ollaan sitä mieltä, että suomen kieli on lähinnä este globaalin menestyksemme tiellä.

Ajattelen tällaisia, koska sattumalta juuri samaan aikaan luen Vesa Haapalan romaania Alexis. Se kertoo Aleksis Kiven viimeisistä vuosista, ja tienraivaajan osan raskaus tulee siinä väkevästi esille.

Kirjan alussa eletään vuotta 1866. Kolmikymppinen Alexis Stenvall, taloton, tilaton ja jokseenkin varaton poikamies, on löytänyt hyväntekijäkseen parikymmentä vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin, joka antaa tämän asua maillaan. Mesenaatilla lienee romanttiset toiveensa, mutta ne kirjailija kerta toisensa jälkeen ohittaa.

Fanjunkarsin torpassa Siuntiossa Kivi elää omissa kuvitteellisissa maailmoissaan. Ilmassa on nostetta, sillä edellisenä vuonna hän on saanut Nummisuutareistaan valtionpalkinnon ja päihittänyt tässä kisassa itsensä Runebergin. Käynnissä on kielipoliittinen taistelu, jossa Kivellä on myös uskolliset tukijansa. He odottavat häneltä suurta suomenkielistä romaania, jollaisen myös Kivi tekeillä olevissa veljeksissään hyvinä hetkinään näkee.

Toisaalta keskuslämmityksen, monipuolisen ravinnon ja valtion taiteilija-apurahojen maailma on vielä mielikuvituksen ulottumattomissa. Ajat ovat harvinaisen ankarat, sillä pohjan perukoita kurittavat viimeiset suuret nälkävuodet. Tilannetta ei helpota se, että oikeastaan koko ajatusta kirjailijana olemisesta ei tässä todellisuudessa ole olemassa. Niin paljon kuin Kivi asiaansa uskookin, hän epäilee itsekin kerta toisensa jälkeen olevansa pelkkä joutavia höperehtivä syöttiläs, ei hyödyksi kenellekään.

Pakosuuntia torpasta ja ahdistuksesta on kaksi: metsä ja kaupunki. Syntisten houkutusten Helsingistä viinaan menevä kirjailija palaa aina entistäkin synkempänä, mutta kuusten siimeksestä taitava erämies löytää oman Impivaaransa. Metsästä löytyy myös ihana Hilja, josta Haapala kirjoittaa Kivelle suuren mutta traagisen, kuolemaan saakka uniin tulevan rakkauden.

On itse asiassa vaikeaa muistaa, että kaikki kirjassa kerrottu on tunnettujen tosiasioiden pohjalta kudottua kuvitelmaa. Aleksis Kivi ei puhu minulle enkä lue hänen lauseitaan, luen Vesa Haapalan lauseita, joissa hän on kuvitellut itsensä 150 vuotta sitten kuolleen miehen pään sisään.

Toisin sanoen kirja on harvinaisen onnistunut. En ole todellisista henkilöistä kirjoitettujen elämäkertaromaanien ylin ystävä, usein niissä on minusta joko jotain väkinäistä tai jotain vähän halpaa, mutta Alexis menee heittämällä suojausteni läpi. Haapala toimii kirjailijanuransa ohella Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtorina, ja jälki on sen mukaista: paneutunutta ja huolellista. Lisäksi hän on runoilija, mikä näkyy herkeämättömänä kiinnostuksena suomen kielen sanoihin, rytmityksiin ja nyansseihin. Myös kielen tasolla Haapala pyrkii ilmaisemaan Kiven kuvitteelliset ajatukset niin kuin mies itse olisi voinut ne ilmaista.

Mutta surullinenhan lukukokemus on, siitä ei pääse mihinkään. Haapala pistää kirjalleen pisteen kesään 1870 ja jättää kertomatta kahden viimeisen vuoden kauhut. Arkkivihollinen August Ahlqvist on kuitenkin jo murskakritiikissään lytännyt Seitsemän veljestä, ja kirjailija alkaa menettää otettaan todellisuudesta. Mistäpä hän tietäisi, että hänelle pystytetään vielä patsaita ja hänen mukaansa nimetään katuja? Miten hän voisi ymmärtää onnistuneensa, kun kukaan ei sitä hänelle kerro? Tuonen lehto kutsuu tulevaa suurmiestä kauas kavalasta maailmasta.