Aamulla Kati Tervo on ollut iloinen erityisesti kahdesta asiasta. Jaloissa on tuntunut rennolta, ja hänen on ollut hyvä kävellä. Aamukahvia juodessaan hän on rapsutellut sylissään istuvaa Ukko-koiraa.

Edellisenä iltana hän on viimeistellyt romaanikäsikirjoitustaan, joka jäi kesken, kun hänellä todettiin ja leikattiin kasvain selkäydinkanavasta kesällä 2020. Se oli jo toinen Katia kohdannut vakava sairaus, sillä vuonna 2010 hän sairasti rintasyövän.

Selkäydinkasvain osoittautui hyvänlaatuiseksi. Siitä jäi kuitenkin selkäydinvamma, joka muun muassa heikentää tasapainoa. Pitkästä leikkaushaavasta jäänyt arpikudos puolestaan aiheutti voimakasta kipua yläselkään.

– Sairaudet tekivät kuolevaisuuden todelliseksi. En tiennyt kummassakaan sairaudessa, kuinka vakava tilanne oli ja selviänkö taudista, Kati sanoo.

Katilla oli ollut ajoittaista kylkikipua vuosien ajan. Keväällä 2020 hän sai fysiatrilta lähetteen keuhko­kuvaan ja rintarangan magneettikuvaukseen.

Kesäkuisena aamuna fysiatri soitti ja määräsi Katin tarkempiin magneettikuviin. Niissä löytyi seitsemännen kaulanikaman kohdalta harvinainen selkäydinkasvain. Lisäksi sen ympärille oli kasvanut kysta. Leikkaus oli välttämätön ja kiireellinen.

Toipumisessaan Kati hahmottaa neljä rajapyykkiä. Kun leikkauksesta oli kulunut neljä viikkoa, jalkapohjiin alkoi palata tunto. Se paransi tasapainoa, joka oli ollut siihen asti todella huono. Kati pystyi taas pesemään hampaansa ilman, että piti kiinni lavuaarista.

Kun leikkauksesta oli kulunut neljä viisi kuukautta, hän lakkasi käyttämästä rollaattoria ja siirtyi kävelykeppiin ja -sauvoihin. Se tuntui vapauttavalta. Kahdeksan kuukauden kuluttua Kati pystyi viemään ensi kertaa Ukko-koiran iltapissalle.

– Tosin pelkäsin, että kaadun, Ukko karkaa tai tapahtuu jotain hirveää, hän sanoo.

Kati alkoi silti kävellä koiran kanssa korttelin ympäri lähes päivittäin. Pitkät lenkit ovat yhä puolison, kirjailija Jari Tervon vastuulla. Kun tämä ei ole paikalla, naapurin kolme ihanaa naista auttavat.

Kati pelkää yhä kaatumista. Hän tekee mielikuvaharjoituksia siitä, miten pääsisi ylös. Ilokseen hän ei ole enää pitkiin aikoihin kompastunut mattojen reunoihin.

Neljäs ja tärkeä asia oli huomata, että keskittymiskyky parantui. Vasta puolitoista vuotta leikkauksen jälkeen Kati pystyi taas kirjoittamaan.

– Kirjoittamisessa on se huono puoli, etten edes muista, että minulla on keho. Ukko pitää kuitenkin huolen siitä, että käyn kahdesti päivässä kävelyllä. Lisäksi teen muita harjoituksia.

Kati on löytänyt fysioterapeutin, joka on osannut auttaa leikkaushaavan aiheuttamien kipujen kanssa. Yöksi hän ottaa hermokipulääkkeen, jotta jalat rentoutuisivat.

Lapsena Katilla oli kissoja ja hän pelkäsi koiria. Sitten hän tuli allergiseksi kissoille eikä enää haaveillut lemmikistä. Koirakuume alkoi kuitenkin kohota pikkuhiljaa. Kati katseli ikkunasta kotikaupungin­osansa Helsingin Katajanokan koiria. Hän selvitti ahkerasti, mikä rotu voisi sopia heille.

Kati kertoo, että Jarilla ei ollut vuosiin aikaa pysähtyä asian äärelle. Sen hän tiesi, että mies pärjää koirien kanssa. Sitten vuonna 2019 puoliso sai valmiiksi Vesa-Matti Loirin elämäkerran, ja koirahaave alkoi muuttua todeksi.

– Aika paljon piti kuitenkin manipuloida, että koirakuume tarttui Jariinkin. Aloin lähettää hänelle koiranpentujen kuvia WhatsAppissa, ja hän rupesi lähettämään samanlaisia takaisin.

Parin poika Kalle meni tuolloin armeijaan ja oli sen jälkeen muuttamassa Tampereelle. Kalle oli kuitenkin mukana koirakeskusteluissa, koska hänestä oli tarkoitus tulla lemmikin hoitaja Katin ja Jarin mahdollisten matkojen ajaksi.

Ajatus rodusta kypsyi: borderterrieri olisi hyvä. Maaliskuussa 2020 Kati ja Jari kirjoittivat kasvattajalle. Pentu tuli kotiin myöhemmin keväällä, mutta heti kesällä Kati sairastui. Vastuun Ukoksi ristitystä koirasta otti Jari, jota se Katin mukaan jumaloi.

– Ukko on tuonut perheeseemme mahtavan koirapersoonansa. Se luo kodikkuutta, läheisyyttä ja hyvää ilmapiiriä.

Syyskuussa ilmestyi Katin ja Jarin yhdessä kirjoittama Ukko-kirja, jossa he käyttävät koirasta persoonapronominia hän. Arkioloissa hän on Ukko, koira tai karvakuono. Joskus he puhuvat ruotsia tai englantia, kun eivät halua koiran ymmärtävän esimerkiksi leluja ja herkkupaloja tarkoittavia sanoja.

Kati on yllättynyt paitsi koiran persoonasta myös sen empaattisuudesta.

– Aivan kuin koira olisi ymmärtänyt tilanteeni. Ukko nuoli rollaattorini pyöriä ja tuli lämmittämään jalkojani sohvalla.

Joskus meno äityy kuitenkin liian rajuksi, ja silloin Ukko joutuu hetkeksi jäähylle Jarin työhuoneeseen.

Jari Tervo kirjoittaa Ukko-kirjassa, että Katin sairaus tuntui epäreilulta. Pieni juhlan aihe oli, kun he Katin leikkauksen jälkeen kävelivät ensimmäisen lenkin yhdessä käsikynkkää. ”Olemme harjoitelleet yhdessä kävelemistä 32 vuotta”, Jari kirjoittaa.

– Jari ei näyttänyt liiaksi, että häntäkin pelotti, varsinkin tämä viimeinen koettelemus. Kun luin Ukko-kirjan käsikirjoitusta, ymmärsin, että hän on todella joutunut pinnistelemään pitääkseen itsensä kasassa huolehtiessaan töistään ja koirasta yksin.

Kirjassa molempien teksteistä välittyy paljon rakkautta, luottamusta ja hellyyttä toista kohtaan. Kati muistelee, että suhteen ensimmäiset kolme vuotta he vain hymyilivät toisilleen.

Ensimmäinen riita kehkeytyi siitä, että Jarilla oli vain yhdet farkut. Tämä oli olettanut, että pyykeistä huolehtiva Kati olisi pessyt ne. Ei ollut. Kati ihmetteli, miten ihmisellä voi olla vain yhdet housut.

Sen jälkeen Jari meni vaatekauppaan, osti kolmet housut ja kirjoitti ostosreissulla lapun, jolla kosi Katia. Lappu on yhä Katilla tallessa.

Jos riidantynkiä ilmaantuu, pari osaa selvittää ne vikkelästi.

– Jari olisi varmasti joissakin tapauksissa pitkä­vihaisempi, jos antaisin hänelle mahdollisuuden. Hyvin harvoin olemme mököttäneet yön yli. Rupean heti purkamaan tilannetta. Lapsuudenkodissani isä ja äiti riitelivät ihan tarpeeksi, enkä halua riitelyn ilmapiiriä kotiimme.

Vaatteitakin Jari ostaa jo riittävästi.

Katin rakkaaseen lähipiiriin kuuluvat Jari, Ukko-koira sekä Kalle ja tämän tyttöystävä, kiovalaissyntyinen Arina. Sekä Katin että Jarin suvut ovat pieniä, ja Jarin sukulaiset asuvat Rovaniemellä. Lisäksi Katilla on muutama hyvä naisystävä vuosien takaa: yksi kansakoulun ensimmäiseltä luokalta, toinen oppikoulun toiselta ja kolmas murrosiästä.

– Olen kuitenkin sitä tyyppiä, jolle tärkeintä on hyvä suhde omaan itseen. Se on olemisessani kaiken perusta. Minulla on oltava mielenrauha, joka syntyy suhteellisen realistisesta käsityksestä omasta persoonastani.

Kati kertoo, että hänellä oli murrosiässä mielenterveysongelmia, jotka hän voitti koko lailla itsekseen. Terapiaa ei tuolloin tarjottu, eikä esimerkiksi paniikkihäiriöstä puhuttu.

– Olen joutunut tutustumaan itseeni nuorena todella perusteellisesti. Mikään ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan se on vuosien kehitystä.

Äitiys on ollut Katille merkityksellistä sen kaikissa vaiheissa. Nyt hän iloitsee siitä, että Kalle on lentänyt pesästä ja halunnut lähteä omaan elämään.

– Toki minulla oli haikeat hetkeni, mutta tsemppasin itseäni, että asioiden kuuluu mennä näin.

Katista on ihanaa tuntea aikuinen Kalle. Äidillä ja pojalla on hyvät välit. Tämä on ollut Katille tärkeää, sillä hänellä oli murrosiässä huono suhde omiin vanhempiinsa. Se rauhoittui vasta, kun hän oli asunut vuosia poissa kotoa.

– En halunnut toistaa äitini virhettä. Hän vetäytyi, eikä hänestä ollut juuri apua kasvamisessani.

Kati Tervo rakasti nuorena kuvataiteita ja kävi Vapaata taidekoulua. Värit hykerryttävät edelleen, mutta luovuuttaan Kati toteuttaa kirjoittamalla ja ruoanlaitossa. Hänen ruoka-aiheisista teksteistään on koottu kaksi kirjaa, Jääkaapin henki (2011) ja Punainen pata (2019). Ruokatarinoita pyydetään yhä lisää.

Katin ruoanlaittotaito on kehittynyt pikkuhiljaa. Hän haluaa annosten olevan kauniita – tietysti sen lisäksi, että ne ovat hyvänmakuisia.

– Olen tuurikokki. On viikkoja, jolloin olen innostunut ja kokeilen uusia ruokia. Toisina viikkoina väsähdän, kyllästyn ja alan toistaa itseäni.

Perheen leipureita ovat Jari ja Kalle, jotka ovat tehneet yhdessä sämpylöitä lähes 23 vuotta. Jos Kati leipoo, hän käyttää valmistaikinoita. Hän ei pidä taikinan tekemisestä.

Vuosi sitten Tervon perheen ruokatavat muuttuivat kertaheitolla, kun Jari luki australialaisen filosofin Peter Singerin kirjan Oikeutta eläimille. Sen jälkeen Jari on syönyt vain kasvisruokaa, kalaa ja maitotuotteita. Kati oli opetellut valmistamaan vegaaniruokia jo Arinan tultua kuvioihin.

– Olimme syömässä sunnuntailounasta Kallen ja Arinan kanssa, kun Jari ilmoitti, ettei hän syö enää lihaa missään muodossa, ei edes poronkäristystä.

Siitä lähtien Tervojen ruokapöydässä on nautittu yhä enemmän kalaa ja kasviksia. Perheen lihansyöjiä ovat enää Ukko-koira ja Kati, joka ostaa joskus nakkeja ja tekee Jarin poissa ollessa itselleen lihaisaa ruokaa.

Bravuuriruokia Katilla on kaksi. Toinen on kala-­kasvispelti, johon kuluu nieriäfileitä, monenlaisia pilkottuja kasviksia ja valkosipulinkynsiä.

Toinen on punajuurisosekeitto, jonka ohjeen hän keksi itse viime syksynä. Siihen tulee kilo punajuuria, kahdesta kolmeen jauhoista perunaa, yksi keskivahva chilipalko, valkosipulinkynsiä ja kasvislientä. Ainekset soseutetaan ja lautasella lisätään smetanaa tai ranskankermaa. Kati tarjoaa keiton kasvis- tai sienipiirakan kera.

Kati ja Jari viihtyvät yhdessä kotona ja mökillä. He katsovat uutisia sekä laatusarjoja ja -elokuvia. Tervey­destä, ruoasta ja unen laadusta riittää keskusteltavaa. Ukosta ja sen edesottamuksista puhutaan paljon.

Katin arki sujuu päivän voinnin mukaan. Hän naurahtaa, että ulkopuolelta katsottuna se voi vaikuttaa yksitoikkoiselta: kotitöitä, kirjoittamista, päiväunia, Ukon kanssa ulkoilua, omaa kuntoutumista jumpaten ja fysioterapiassa.

– Selkäydinvammasta ei voi syyttää elintapojaan eikä perimää. Siksi en ole ollut siitä kauhean vihainen. Olen ollut sisäisesti hämmästyttävänkin rauhallinen.

Rauhallisuus rikkoutui, kun selkäydinkasvaimen leikannut lääkäri kertoi Katille keväällä, ettei tämä tule koskaan toipumaan enempää. Se kuulosti julmalta, sillä Kati oli elänyt puolitoista vuotta asenteella, että tilanne kohenee jatkuvasti.

– Se oli aika pysäyttävä päivä. Jouduin hyväksymään sen, että selkäydinvamma tulee olemaan minulla lopun elämääni. Vanhuudessa se voi huonontaa liikkumistani normaalia enemmän.

Kati sanoo, että onneksi hän ei leikkaukseen mennessään tiennyt, miten kauan siitä kestää toipua.

– Lääkärit pitävät vammaani lievänä, mutta silti se haittaa elämääni.

Hän ei haaveile ulkomaanmatkoista tai iltamenoista.

– Toisessa vaakakupissa ovat kuitenkin jäljelle jääneet hyvät asiat ja ehkä edessä olevat uudet, hyvät asiat, joista en edes vielä tiedä.