Ihmisiä myöhäissuven yössä: kirjailija Jari Tervo ja kiinteistösijoittaja Samppa Lajunen. Kumpikaan ei tuntenut Soile Yli-Mäyryä henkilökohtaisesti, mutta lähti mieluusti puhujaksi.

Näky on surrealistinen. Eteläpohjalaisten peltojen keskellä on Taidehalliksi muutettu maalaistalo, johon kiemurtelee pitkä jono juhlapukuisia ihmisiä, maskit tiukasti kasvoilla.

Kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry mietti pitkään, voiko hän järjestää kesänäyttelyn päättäjäisiään synnyinkylänsä Mäyryn Taidehallissa Kuortaneella.

Toisaalta Pohjanmaalla ei mietitä ongelmia vaan ratkaisuja, eikä Yli-Mäyry ole koskaan jäänyt odottamaan, että joku tekisi asioita hänen puolestaan.

– Olen järjestänyt avajaiset ja päättäjäiset lähes 30 vuoden ajan. Otin selvää, millä varotoimilla se olisi mahdollista, ja sen jälkeen lähetin kutsut. Vähän mietitytti, uskaltavatko ihmiset tulla, mutta hyvin täällä on väkeä.

Yli-Mäyry on tilannut 2 000 kertakäyttömaskia, jotta varmasti riittää. Ne vaihdetaan uuteen aina, kun edellinen on otettu pois.

Myös käsidesiä on tarjolla useassa paikassa. Turvavälit pidetään, jos ei kuuluta samaan porukkaan. Ja maskeja, niitäkin on myynnissä kankaisina, tietysti taiteilijan omilla printtiversioilla.

Päättäjäisiään viettää tänään talon emännän tuorein näyttely Digituhka.

– Meillä on enemmän tietoa kuin ehkä koskaan ja periaatteessa pääsy internetin kautta melkein minne tahansa, mutta yksinäisyys vain lisääntyy. Sitä haluan kuvata tällä näyttelyllä ja sen nimellä.

Soilehan on kuin Michael Jackson, yleisöstä kuiskataan.

Kai sen voi niinkin nähdä. Taiteilijan aniliininpunainen hame on samaa sävyä kuin kasvomaski, jonka yllä korpinmusta tukka kihartuu. Tummat silmät tarkkailevat halliin saapuvaa yleisöä. Juuri ennen vieraiden tuloa hän on vaihtanut punaiset kumisaappaat mustiin niittikoristeisiin korkeakorkoisiin. Asun täydentävät mustat kynsikkäät.

– Nyt tuloo hävyttömyyksiä, mutta sanon tämän silti: koronalahko kokoontuu! Yli-Mäyry heittää Taidehallin korkeasta valkoisesta puhujanpöntöstä, saarnastuolistaan.

– Kun sanat loppuvat, alkaa kokemus. Taiteen kautta voi keskustella koko maailman kanssa. Nytkin teokset lähtevät, vaikka minä en.

Taidehallin juhlat ovat kunnianosoitus Yli-Mäyryn juurille ja paikallisille ihmisille, mutta paikalla on totuttu ennenkin näkemään yllättäviäkin puhujia yhteiskunnan eri aloilta.

Tänään puhujapönttöön nousevat kirjailija Jari Tervo ja yhdistetyn hiihdon kolminkertainen olympiavoittaja, nykyinen suuren luokan kiinteistösijoittaja Samppa Lajunen.

Yli-Mäyry ei tunne Tervoa henkilökohtaisesti, mutta häntä kiinnostavat tämän monialaisuus ja assosiaatiokyky.

– Soile on sinnikäs. Hän ehti kutsua minut muutamankin kerran, mutta aina oli kirja tai muu projekti kesken, tai olin matkoilla. Nyt sopi, ja tulin mielelläni. Ensin piti tosin katsoa kartasta, missä Mäyry on, Jari Tervo virnistää.

Tervo valitsee vaimonsa Katin kanssa lomakohteet muun muassa sen mukaan, mistä löytyy iso taidemuseo.

– Sellainen vamma minulla on, että en pidä vanhasta taiteesta. Kuljin kerran Pietarin Eremitaasissa puolet viiden tunnin kierroksesta, kunnes kerta kaikkiaan sain tarpeekseni suurmiesten naamoista. Moderni taide viehättää enemmän, siinä katsotaan maailmaa uudella tavalla.

– Se on katharsis, joka puhdistaa. Luomistyö on aina kesken, eikä se tunne rajoja tai rajoituksia, puhujapönttöön ehtinyt Tervo julistaa.

Yli-Mäyryn teoksissa Tervo näkee värejä ja vasta tarkemmalla katsomisella esiin tulevia henkilöhahmoja.

– Sentapaisia kuin Alberto Giacomettin patsaat, jotka ovat ensikatsomalla kuin pelkkää selkärankaa.

Taiteessa ei lajiin katsomatta ole oikeaa tai väärää, mutta sen arvosta voisi vääntää loputtomiin. Jari Tervo on kirjallisen puolen moniottelija, joka ei halua lähteä arvottamaan keskenään erilaisia lajeja ja muotoja.

Yksi asia on kuitenkin selvä.

– Olen suuri viihteen ystävä, mutta taide on eri asia. Eräs keino havainnollistaa sitä on tilanne, jossa kirjailija kuolee ja kirja jää kesken. Viihteessä asiansa osaava kustannustoimittajatiimi voi kirjoittaa sen loppuun, taiteessa ei.

Soile Yli-Mäyryllä on edustus 30 maassa ja takana yli 300 yksityisnäyttelyä. Digituhkan kanssa tehty pitkä kiertue päättyi Dubaihin helmikuussa, sen jälkeen koronapandemia sulki monet rajat.

Venetsiassa hän on työskennellyt 14 vuoden ajan pari kolme jaksoa vuodessa. Poikkeusvuonna huhtikuun lähtö jäi tekemättä.

Kuvataiteilijan ydintyöhön eli taiteen tekemiseen korona ei vaikuta, mutta kaikkeen siihen liittyvään kyllä.

– Kaikki ovat etätöissä, monissa maissa galleriat ovat suljettuja ja asiat pysähdyksissä. Toisaalta sain pysähtymisestä työrauhan, mutta kun on vuosikymmenet elänyt matkalaukku pakattuna ovensuussa, onhan tämä erilaista, hän sanoo.

Työt sen sijaan liikkuvat. Rahtia ja liike-elämää ei voi pysäyttää, jos halutaan, että pandemian aikana ja jälkeen jää yhteiskuntia, joita suojella. Seuraavaksi Digituhka matkaa Singaporeen.

Yli-Mäyry korostaa olevansa kiitollinen siitä, että hän on jo hankkinut pysyvät edustukset ja aseman maailmalla. Enää ei niin haittaa, vaikka ei pääsisi fyysisesti paikalle.

– Nuorten tekijöiden asema huolettaa. Osin sen vuoksi perustin kolme vuotta sitten säätiön, joka jakaa apurahoja nouseville taiteilijoille. Tänään jaetaan niistä toinen.

Valinta on osunut vuonna 1992 syntyneeseen kuvataiteen maisteriin, lahtelaiseen Niklas Ingeliukseen.

Soile Yli-Mäyry evästää häntä tuttuun tyyliinsä.

– Tee pirusti ja vielä enemmän töitä, mutta muista tämä: silloin olet menestynyt, kun puukkoa tulee takaa, edestä ja sivulta. Keskiverrosta ei ole haittaa kellekään.

Yli-Mäyry valmistui Stuttgartin kuvataideakatemiasta jo 1970-luvulla. Palattuaan Suomeen hän pyrki ja pääsi 35-vuotiaana opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan, josta hän väitteli myöhemmin tohtoriksi.

– En päässyt silloin Suomen taide-elämässä eteen- enkä taaksepäin. Olin liian erilainen sekä töissäni että muuten, mutta siinä oli enkeli matkassa, että keskityin opinnoissa Etelä-Amerikan, Kiinan ja Japanin valtioiden kehitykseen. Sillä pohjalla oli paljon helpompi orientoitua työskentelemään näyttelyiden kanssa etenkin Japanissa. Tokion edustus avasi ovet kaikkiin Aasian maihin.

Yli-Mäyry hoitaa yhä kaiken edustuksiin liittyvän itse. Kirjeenvaihtoon menee pari tuntia päivässä, mutta kun itse tekee, saa sellaista jälkeä kuin tahtoo. Puoliso Pentti Koivusen henkinen tuki on työssä tärkeää.

– Myös tämä Taidehalli ja miljöö on rakennettu kokonaan omilla rahoilla ja töillä. Mieluummin niin, ettei tarvitse jaanata kunnan tai muiden viranomaisten kanssa. Sama juttu Suomen taidekentässä. Se mafia on niin vahva, että mieluummin olen omillani!

Aika voimakkaasti sanottu. Mitä tarkoitat mafialla?

– No siitä riittäisi kerrottavaa koko ehtooksi... Siellä toimivat portinvartijat, jotka toimivat enemmän politiikan kuin taiteen ehdoilla. Ja politiikalla tarkoitan lähinnä vasemmistolaisuutta, minkä huomasin ollessani kolme vuotta valtion taidetoimikunnan jäsenenä.

Näillä lakeuksilla vasemmiston määrite on tunnetusti lavea, mutta ei nyt sotketa hienon illan tunnelmaa.

Hattupäiset ja tyylikkäät tamperelaisrouvat istuvat sivupenkillä.

Raija Lovén on käynyt Yli-Mäyryn Taidehallissa ennenkin, Seija Mäkelä pääsi nyt paikalle ensi kertaa. Molempia viehättävät Yli-Mäyryn töissä ennen kaikkea räiskyvät värit, lasiteokset ja veitsen jälki.

– Minulla on Kuortaneen urheiluopistossa lomaosake, ja löysin tänne sitä kautta. Yli-Mäyryn työt ovat uniikkeja ja monipuolisia, ja hän on ollut hyvin sinnikäs. Ei löydy montaa elossa olevaa suomalaistaiteilijaa, jotka olisivat yhtä tunnettuja kansainvälisesti, naisia etenkään, Lovén sanoo.

Koronan tuoma eristäytyminen, epävarmuus ja julkisesti lietsotut pelot ovat ystävysten mukaan asioita, joille taide – muodossa tai toisessa – voi toimia vastapainona ja lohtuna.

– Minä olen tamperelainen kenkäkauppias ja tehnyt koko korona-ajan töitä, koska muu ei auta. Korona kurittaa koko liike-elämää todella pahoin, ja aika on ollut raskasta ja masentavaakin. Tämä on maaliskuun jälkeen ensimmäinen tilaisuus, johon osallistun. Kyllä ihminen tarvitsee elämäänsä myös iloa, kohtaamisia ja  ystäviä, Seija Mäkelä sanoo painokkaasti.

Pihamaalla maskit voi poistaa ulkoilmassa ja etäisyydet on helppo pitää. Ilma on raikas: nurmea, tuulta, niitettyä viljaa.

– Täytyy nostaa housuja, Jari Tervo vitsailee.

– Pane ennemmin sepalus kiinni, kuittaa vierestä Samppa Lajunen.

– No voi perk... Ei se ole auki, näyttää vaan siltä, Tervo puolustautuu ja kiskoo housujaan vyötäröltä ylemmäs.

Mitä täällä tekee Samppa Lajunen, 41, joka voitti yhdistetyn urallaan kaiken mahdollisen, kirkkaimpana kolme olympiakultaa Salt Lake Cityssä sekä yhdistetyn maailmancupin kahdesti?

Lajunen lopetti uransa vain 24-vuotiaana kauteen 2003–04 ja johtaa nykyisin perustamaansa kiinteistösijoitusyhtiö Samla Capitalia. Menestyvä yhtiö osti viimeksi heinä-elokuun taitteessa Helsingin Kruununhaasta neljä historiallisesti arvokasta kiinteistöä ICON Corporation Oy:n konkurssipesältä 15 miljoonalla eurolla.

Lajunen näki Yli-Mäyryn töitä keräilijän luona ja vaikuttui niistä niin, että keräilijä soitti taiteilijalle ja vinkkasi.

– Näen Soilen töissä värejä ja räiskettä, mutta myös kuivettuneita ihmisiä, joiden sisällä on mennyt jotain rikki. Minua kiinnosti tietää, millainen ihminen nämä on tehnyt ja millainen hengellinen elämä hänellä on.

Hengellinen elämä? Siitä tosiaan puhutaan.

Hengellisyys tuli Samppa Lajusen elämään voimakkaana noin viisi vuotta sitten. Kaiken piti olla hyvin: oli taloudellista menestystä, sopivasti haasteita töissä, onnellinen perhe-elämä. Mutta silti jotain puuttui, ja sen mukana kaikki.

– Olin umpikujassa ajatteluni kanssa, ja kaiken pohjalla kiusasi merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne. Olen koko elämäni ollut suorittaja, ja tavallaan olen sitä yhä: asetan tavoitteita ja pyrin saavuttamaan ne. Mutta tyhjyys poistui vasta, kun Jeesus astui elämääni.

Pohjanmaalla on totuttu julistukseen, mutta Lajusen puheen teema, voimakkuus ja avoimuus tuntuu yllättäneen usean vieraan – illan emännän mukaan lukien. Suomessa uskonasioita on totuttu pitämään henkilökohtaisen piiriin kuuluvina, eikä Lajunenkaan halua ”julistaa asiaa valtakunnanmedioissa”.

– Kerron siitä joissain tilaisuuksissa, jos katson ne sopiviksi. Tämä oli sellainen. On mukava nähdä tämä paikka, ja tietysti Soilen töitä. Taiteen kautta pystyy kertomaan tarinoita, ja arvostan visuaalista kauneutta. Meillä on paljon taidetta toimistotiloissa, ja täällä on myös paljon tuttuja töiden puolesta.

Lajunen oli jo huippu-urheilijana harvinaisen analyyttinen ja terävä, eikä hänelle omien sanojensa mukaan tullut uran jälkeistä tyhjiötä, joka on ajanut monia vaikeuksiin siviiliin sopeutumisessa.

– Minulla oli opiskelupaikka Jyväskylän yliopistossa ja suunnitelmat valmiina. Kun lopetin, pystyin suuntaamaan energian sinne ja valmistuin kolmessa vuodessa. Urheilu- uran kokemukset olivat hienoja ja niitä saattaa joskus kaivatakin, mutta minulle oli selvää, että katse on eteenpäin eikä taaksepäin.

Pohjalaisisännät ovat pyrkimässä Lajusen puheille. Halutaan puhua siitä, mistä suuri yleisö hänet tunsi ja osin tuntee yhä: huippu-urheilusta.  Häneltä kysytään myös mielipidettä nykyisestä ”puuhastelusta”.

– Elin omalla urallani toista aikaa, ja ehkä ei juuri nyt puhuta niistä. Mutta hienoahan se on, että saavutukset muistetaan, Lajunen väistää kohteliaasti.

Pimenevässä illassa puheet ovat innostuneita, eleet suuria ja pohjalaisherrat esittävät serenadeja nuotiotulen äärellä ja tuvassa. Tangot kaikuvat niin suomeksi, espanjaksi kuin latinaksi.

– Me ollahan vakiovieraita täällä. Tiesikkös, että Seinäjoki olis maailman johtava tangokaupunki, mutta argentiinalaiset ei voineet antaa sitä nimeä, kun siihen pitää olla miljoonakaupunki? Mutta ei se mitään, ollahan silti, laulumiehet ilmoittavat.

”Taide odottaa, kunnes jälleen kohdataan”, luki keväällä suljettuna olleen Ateneumin mainoslakanassa. Virus on yhä ihmiskunnan kiusana, mutta tänä elokuun iltana Etelä-Pohjanmaan sydänmailla tuntuu, että senkin kanssa pärjätään – kun vaan tehdään eikä meinata.