Piispa emerita Irja Askola tulee vastaan hiukset tuulen tuivertamina, posket punoittaen. Marrashämärä ei lannista joulun lasta ”Iriä”, joka syntyi Kertun ja Toivon esikoiseksi Lappeenrannassa 18. joulukuuta vuonna 1952 ja viettää aivan kohta 70-vuotispäiviään.

– Vauhtini ja elämänilo ovat palanneet kaiken koetun jälkeen, hän sanoo.

Yksi näistä vaikeista kokemuksista tuli eteen viime keväänä, kun Irja Askola vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta. Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli tiedotti silloin, että Askola on sairaana ja omasta sekä sukulaistensa toiveesta ei anna mitään lausuntoja asiasta.

”Voimme kaikki liittää piispa Irjan iltarukoukseemme”, hänen seuraajansa Teemu Laajasalo sanoi tiedotteessa.

Nyt Irja kertoo, että syynä vetäytymiseen oli jälkikäteinen työuupumus. Se oli seurannut häntä raskaana laahuksena seitsemän vuotta kestäneen piispamaratonin jälkeen.

– Kaiken kokemani jälkeen iloitsen siitä, että sain joulukuun puolivälissä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspalkinnon.

Takana on viiden vuoden vaikea ajanjakso. Se alkoi myös eläkkeelle jäämisen jälkeen loppuvuodesta 2017. Kun entisen piispan kalenteri tyhjeni ja elämä hiljentyi, Irja koki itsensä tarpeettomaksi. Seurasi identiteettikriisi.

Vaikeuksilla hän tarkoittaa myös koronaa, johon hän sairastui ensimmäisenä koronakeväänä: 75 päivää eristyksissä kotona sairaana koetteli myös henkisiä voimavaroja.

Hän sairastui koronaan vuoden 2020 naistenpäivän konsertissa, samassa joukkoaltistumisessa, jossa muun muassa Eeva Ahtisaari sai tartunnan. LIsäksi kymmenen muut, nämä koronakollegat, kuten hän heitä kutsuu. Koronan oireet olivat kovat, ja taudinkuva pelottava.

– Tilanne oli kaikin tavoin sekava. En päässyt viralliseen testiin, eikä ollut oikein tietoa, miten tautia pitäisi hoitaa. Nukuin ja oksensin, ja päivät menivät kuin sumussa. Long covidia taitaa olla se, että sairauden jälkeen minulla on ollut lihaskipuja reisissä. Ja uupumus, alisuoriutuva olotilani kesti kauan.

Irjan eristysaika oli suorastaan epäinhimillisen pitkä. Naapurit toivat hänelle ruokakassin oven taakse, ja ainoa, jonka tartuntavaarasta huolimatta tuli sisälle kotiin, oli Irjan hyvä ystävä, ortodoksikirkon Isä Ambrosius.

– Hän sanoi, että enkelit suojelevat häntä. Hän toi viinipullon mukanaan.

Ystävykset skoolasivat yhdessä elämälle ja sille, että tästäkin koettelemuksesta selvitään. Kuolemaa ei tarvitse pelätä, tarvitsee elää.

Kuolemaa Irja kuvaa nyt mysteeriksi ja salaisuudeksi ja haluaa sen sellaisena pysyvänkin. Elämäkerrassaan hän sanoo:

”Oletan, että kun siirryn tuonpuoleisuuteen, enkeli odottaa portin vieressä ja sanoo: tervetuloa kotiin.”

Askola sanoo avoimuutensa ja rohkeutensa kuolemankin edessä kumpuavan kotitaustasta, jossa vaikeat asiat vaiettiin. Hänen rakas isänsä kuoli, kun Irja oli vain kahdeksanvuotias, eikä isän ongelmasta – alkoholismista – puhuttu koskaan suoraan.

– Suurin suruni oli perheen tasapainon järkkyminen, kun isä kuoli. Suru moninkertaistui, kun siitä ei puhuttu. Puhumattomuus oli sota-ajan kokeneen sukupolven taakka.

Vaietuista asioista huolimatta äiti ja isoäiti olivat urheita, työtä tekeviä naisia. Heiltä Irja sai naisen mallin.

– Vaietut asiat voivat olla suvuissa tuhoisia, koska ne ovat salaisuuksina läsnä. Minusta tuli kuitenkin sanojen rakastaja, ja johtava mottoni on ollut, että mikä on totta, se on sanottava ääneen.

Lähestyvä 70-vuotispäivä osuu papille sopivasti sunnuntaihin. Silloin Irja Askola on mukana Helsingin Tuomiokirkon messussa ja lukee yhdessä sisarensa Anni-Sirkun kanssa neljännen adventtisunnuntaina tekstin.

Sen jälkeen kahvitellaan tuomiokirkon kryptassa seurakuntalaisten kanssa, ja iltapäivällä Irjan rakkaat lähisukulaiset kokoontuvat yhteiselle lounaalle.

– Maanantaina minulla on vielä julkinen vastaanotto kryptassa, jonka aloittaa seuraajani, piispa Teemu Laajasalon pitämä päivähartaus.

Irja sanoo, että näistä syntymäpäivistä tulee mukavat juhlat. Hän miettii, miten nuoresta Irjasta 70-vuotiaat tuntuivat vanhoilta ihmisiltä.

– Nyt suhtautuminen ikään on muuttunut. Eliniän kaari on pidentynyt, ja ikäiseni ja sitä vanhemmat ovat monin tavoin aktiivisia.

Pysäyttävintä oman syntymäpäivän lähestyessä on Irjan raskas muisto siitä, miten hänen oma äitinsä kuoli vain pari päivää 70-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Äiti oli terve, ja kuolema tuli yllättäen.

Askola kertoo teologian tohtori, psykoterapeutti Heli Pruukin kirjoittamassa tuoreessa elämäkerrassa Sydänten piispa:

”Kun äiti laskettiin tammikuisena pakkasaamuna kylmään pakkasmaahan, minulla oli aivan hirveä olo/…/ Aloin ajatella, onko tämä koko usko vain lohduttelua, ihmisen pyrkimystä kestää kuolema.”

Äidin kuoleman aiheuttama kriisi oli syvän eksistentiaalinen, ja 35-vuotias Irja joutui uskonkriisiin.

– Äidin kuolema oli nopea ja yllättävä, emmekä olleet sisareni kanssa valmistautuneet siihen. Tunsin syyllisyyttä, kun olin ollut niin kiireinen omien töitteni kanssa Helsingissä, enkä ollut käynyt riittävän usein tapaamassa äitiä. Uskonmatto vedettiin altani pois.

Jo ennen äitinsä kuolemaa Irjalla oli ollut kirkkokriisinsä, kun hän valmistui teologian maisteriksi vuonna 1975.

– Äitini vanhemmat, isovanhempani oli vakaumuksellisia sosialidemokraatteja ja yhteiskunnallisesti aktiivisia ajaessaan muun muassa ilmaista kouluruokailua. Ajattelin, että petänkö sukuni menemällä kirkon palvelukseen.

Hän ei nähnyt silloin kirkkoa oikeudenmukaisuuden puolustajaksi. Kuluisi vielä kolmetoista vuotta siihen, kun ensimmäiset naiset vihittiin Suomessa papeiksi. Oli vuosi 1988, ja hänkin sai pappisvihkimyksen.

Irja sanoo, että hän lähti muiden vahvojen naisteologien viitoittama kohti feministiteologiaa, joka on tuonut arjen todellisuutta uskonelämään. Se on tuonut myös näkyville ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet, mutta joita on painettu alas.

– Kirkkohistoriassa on paljon naisia, joista ei kerrota osana kirkon historiaa. Heitä ovat muun muassa Ambomaalle lähteneet lääkärit.

Ja löytyy heitä Raamatustakin, esimerkiksi Mooseksen sisar Mirjam.

– Olen ollut onnekas, että koin jo nuorena niin voimaannuttavia elämyksiä ulkomailla. Maailmankuvani avartui, ja olisin ihan eri nainen ja teologi ilman niitä aikoja.

Niinä vuosina hän tapasi esikuvallisia naisia, joita olivat muun muassa kehitysmaista tulleet oikeudenmukaisuuden puolustajat.

Jos Irja Askola jostain erityisesti muistetaan, se on hänen julkinen tukensa erilaisille vähemmistöille ja sorretuille sekä kirkon piirissä että muualla yhteiskunnassa. Hän oli turvapaikanhakijoiden ja sorrettujen rinnalla ja oli puoltamassa tasa-arvoista avioliittolakia vuonna 2014.

– Olin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa kuultavana, kun lakiluonnosta tehtiin. Muut paikalle kutsutut asiantuntijat vastustivat sitä.

Viimeistään silloin, kun hän siunasi homoseksuaalin parin Ari ja Tapani Kotisaaren lähetystyöhön, hän profiloitui vahvasti seksuaalivähemmistöjen puolustajaksi. Siitä seurasi vihapostia.

– Jouduin todistelemaan, etten ole itse lesbo, vaan heteronainen. Ja jos olisin lesbo, olisin kertonut sen ennen piispanvaalia. Vähemmistöjen puolustaminen nousee uskostani, ei seksuaali-identiteetistäni. Jumalaan uskominen velvoittaa olemaan sorrettujen puolella.

Ensimmäisen suomalaisen naispiispan tehtävä ja merkitys oli myös niin velvoittava, ettei Askola pitänyt vuonna 2014 sairaslomaa edes rintasyöpäleikkauksen ja sen jälkeisten sädehoitojen jälkeen. Hän kävi aamulla hoidoissa ja käveli sen jälkeen työpaikalle. Ajatus oli, että jos hän ei jaksaisi, niin sanottaisiin, ettei naisesta ole piispaksi.

Se, että syöpä oli rinnassa, liittyi myös niin vahvasti naiseuteen, ettei hän halunnut kertoa siitä julkisesti. Silti hän tiesi ulkomaisista kollegoistaan, että neljä naispiispaa oli sairastanut rintasyövän.

– Toimin juuri kuten kiltit velvol­lisuudentuntoiset tytöt tekevät, en suonut itselleni myötätuntoa. Sitä piispamaratonistani kadun. Tästä viisastuneena sanoisin itselleni nyt, että piispan kuuluu olla esikuvallinen myös siinä, että muistaa pitää itsestään huolta.

Tarve olla vahva, heikkojen puolustaja ja esikuva oli myös taakka, joka tuli sittemmin Irja Askolalle korkojen kera maksettavaksi. Omasta jaksamisestaan hän ei muistanut piispavuosinaan pitää huolta, kun oli niin tärkeää tukea ja kannustaa monia muita.

– Rakastin työtäni niin paljon, että siitä tuli myös ansa. On osattava myöntää, että kiinnostavakin työ väsyttää ja olin saamani vihapostin aikana yksin. Piispat Kari Mäkinen ja Björn Wikström kannustivat minua kyllä epävirallisesti, mutta kirkon taholta en saanut julkista kannustusta.

Irja sai kuitenkin myös runsain määrin tukea. Sitä tuli varsinkin kirkon ulkopuolelta, kun ihmiset pysäyttivät kadulla tai raitiovaunussa ja taputtivat olalle, kiittivät rohkeudesta ja avarakatseisuudesta.

Tärkeä oli myös Rakkauspostia Irjalle -kampanja, josta sai voimaa.

Joulu 2022 lähestyy raskaiden pilvien alla, kun kohta kolme vuotta jatkunut pandemia ja päälle vyoryvä Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ahdistavat monin tavoin. Irja Askola suhtautuu maailmaan kuitenkin toiveikkaana. Kaikkialla on toivoa ja valoa.

Mistä me muutkin löydämme toivon kipinän?

– Ketään ei voi pakolla piristää, mutta pienet välittämisen teot ovat tärkeitä. Tulee itsellekin hyvä olo. Maailman ja itsensä keskeneräisyyden sietäminen voi helpottaa oloa.

Irja muistuttaa, ettei maailma ole kaikesta huolimatta menossa kokonaan rikki ja on sittenkin paljon hyviä asioita. Hyviä uutisia, jotka hukkuvat helposti huonojen alle.

Joskus saa katsoa myös pienesti, eikä kantaa harteillaan kaikkia taakkoja. Sitä hän on itsekin opetellut.

Runossaan hän kirjoittaa: ”Jumalan tahto on, että välitämme itsestämme, toisistamme ja kaikesta luodusta. Tästä seuraa kaikki muu.”

Sitaatit Heli Pruukin kirjoittamasta elämäkerrasta Sydänten piispa Irja Askola (Tammi 2022).