21-vuotias Lotta Yli-Hukkala-Siira saa silloin tällöin Instagramissa avunpyyntöjä. Häneltä pyydetään neuvoja opiskeluun. Mitään erikoista taikatemppua ei ole, Yli-Hukkala-Siira joutuu vastaamaan.

– Sanon, että kirjoitat vain paperille, mitä aiot tehdä ja milloin. Sitten teet ne.

Syy kyselyihin on se, että viime syksynä lehdet uutisoivat Yli-Hukkala-Siiran saavutuksesta. Hän oli valmistunut oikeustieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta reilussa vuodessa.

Samalla opintopisteitä kertyi lähes kymmenen vuoden suoritusmäärän edestä, peräti 583, kun maisterin paperit saa jo 300 opintopisteellä.

Siinä auttoivat etäopinnot. Etätentteihin tarvitsi opiskella paljon vähemmän. Koska ne sai tehdä kirjan kanssa, yleensä riitti, kun selvitti etukäteen mistä löytäisi mitäkin.

– Salitentti on ihan eri asia.

Lisäksi Yli-Hukkala-Siira harvemmin yritti liikaa, jos sitä ei erityisesti tarvittu. Jos motivaatiota ei ollut, paras essee oli palautettu essee. Asioita hän ei jätä viime tippaan, koska niiden roikkuminen, ei niinkään aloittaminen, on hänestä tosi stressaavaa.

– Oon hirveän mukavuudenhaluinen, mietin viimeiseen asti, mitä on kiva tehdä ja päätän siltä pohjalta, mitä teen.

Toisin sanoen Yli-Hukkala-Siira ratkaissut sen, mikä aiheuttaa ongelmia monille. Hän on löytänyt työkalut, joiden avulla hän pääsee mahdollisimman helpolla: tajunnut, että ensin kannattaa opetella olemaan tehokas ja sen jälkeen pohtia, haluaako olla myös ahkera.

Kun lukio- ja korkeakouluopiskelijoiden uupumus ja stressi ovat kestopuheenaiheita, yksi kysymys on jäänyt kysymättä: kuka opettaisi heille turhan työn välttämistä, priorisointia ja riman asettamista oikealle korkeudelle. Alleviivaisi sitä, miten vähän yksittäinen kurssiarvosana tai edes sivuainevalinta todennäköisesti merkitsee.

Työelämätaitoja, voisi joku sanoa.

– Olen pitänyt yläastelaisille ja lukiolaisille tukiopetusta omaksi ilokseni. Olen huomannut, että monella ongelma on, kun ne ajattelevat, että pitää olla tosi hyvä kaikessa. Ne eivät hoksaa, ettei tarvitse kirjoittaa kaikkia aineita. Se riittää, kun on hyvä filosofiassa ja uskonnossa ja kirjoittaa ne. Paskat yhdestä fysiikan kurssista, jos se ei kiinnosta, Yli-Hukkala-Siira sanoo.

Itä-Suomen yliopiston kasvatustieteiden professorilla Markku Niemivirralla on tapa järkyttää opiskelijoita kursseillaan. Ensin hän sanoo, että tällä kurssilla tuskin pärjää niillä tavoilla, joilla on tottunut opiskelemaan. Sen jälkeen hän näyttää heille meta-analyysin, joissa on selvitetty lukuisten tutkimuksien pohjalta eri opiskelutekniikoiden tehokkuutta.

– Eniten käytetyt tekniikat ovat pääsääntöisesti surkeita.

Pänttääminen on tehottomimmasta päästä, tiivistelmät, alleviivaukset ja avainsanat samoin. Parhaita malleja ovat harjoituskokeiden tekeminen ja vanhat kunnon kotiläksyt jaoteltuna pitkin kurssia.

Niemivirta on tullut haastateltavaksi Helsingin yliopistossa työskentelevän yliopistonlehtorin Heta Tuomisen kanssa. He ovat tutkineet muun muassa opiskelijoiden motivaatiota, perfektionismia ja matematiikan opiskelua.

He sanovat, että pandemia-aika on tehnyt opiskelusta ennen muuta polarisoivaa. Noin joka toiselle opiskelijoista etäopinnot sopivat hyvin: voi määrätä itse aikataulunsa ja opiskella kursseilta juuri niin vähän tai paljon kuin tahtoo. Joka toinen opiskelija taas on kärvistellyt videoluennoilla. Heille etenkin vertaistuen puute on käynyt psyyken päälle.

– Kiinnitin myös ensimmäistä kertaa huomiota siihen, miten moni kokee, että heiltä puuttuvat asianmukaiset opiskelutekniikat, Niemivirta sanoo.

Hänestä opiskelutaitoja voisi ihan hyvin opettaa siinä missä tieteellistä kirjoittamista opetetaan. Helsingin yliopistossa näin jo tehdäänkin. Muilla kursseilla voisi olla järkevä korostaa sitä, että on viisi eri arvosanaa, joilla pääsee läpi. Eri arvosanoja tavoitteleville voisi olla myös eri tehtäväsarjoja. Matematiikassa näin jo onkin.

Vuonna 2019 tehdyssä yliopistovalintauudistuksessa linjattiin, että yliopistojen kandiohjelmiin otetaan vähintään puolet opiskelijoista todistusvalinnalla. Se on ollut omiaan lietsomaan mielikuvia, että yliopistoihin mennään laudatureilla, joita annetaan vain viidelle prosentille per oppiaine. Silti vuonna 2020 Suomessa yliopistoon päässeistä 59 prosentilla ei ollut yhtäkään laudaturia.

Kun Lotta Yli-Hukkala-Siira kävi vastikään Kempeleessä puhumassa vanhan lukionsa opiskelijoille, eräs opiskelija ei ollut uskoa millään, että Rovaniemen oikeustieteelliseen pääsee ilman yhtään laudaturia.

Todistusvalinta on ollut Lukiolaisten liiton mieleen. Suomen ylioppilaskuntien liitto vastusti sitä tiukasti. Yli-Hukkala-Siira kertoo, että erityisesti oikeustieteellisessä uudistus on harmittanut: vanha pääsykoemalli toi sisään motivoituneempaa ainesta eikä mitään kuuden ällän surffareita.

Todistusvalintakeskustelu on asettunut pitkän matematiikan ympärille. Siitä saa monien mielestä liikaa pisteitä. Tällöin opetuksen yleissivistävyys vähenee ja valintoja täytyy tehdä koko ajan aiemmin.

Toisaalta: lääketieteelliseen päästäkseen on aina täytynyt valita pitkät luonnontieteelliset aineet jo lukioon saapuessa. Pitkän matematiikan painotus ei myöskään ole ollut muualta pois: pitkän matematiikan valinneet tenttivät ylioppilaskirjoituksissa keskimäärin 0,8 ainetta enemmän kuin muut.

Lotta Yli-Hukkala-Siira arvioi, että lukiolaiset tarvitsisivat enemmän ja tarkempaa tietoa siitä, mitä mihinkin kouluun pääsemiseksi vaaditaan.

– Opinto-ohjaajat on tosi paljon median varassa, joten saattaa jäädä mielikuvia siitä, että oikikseen päästäkseen pitää olla pelkkiä älliä. Toisaalta, mitä opo voi sanoa nuorelle, joka ei tiedä, mitä haluaa tehdä.

Yliopistossa taas moni tuntuu olevan enemmän tai vähemmän hukassa sen kanssa, että vaihtoehtoja on niin paljon ja vastuu pitäisi ottaa itse.

– Valintojen määrä voi hämmentää. Ei kerrota, miten pitäisi tehdä. Vaikuttaako sivuaine tulevaisuuteen? Onko numeroilla väliä? Näkyykö se todistuksessa? On höttöä, eikä tiedä, mitä on tekemässä. Siinä on oikeasti aika yksin.

Sekään ei helpota, että pääsykoepistetaulukkoja ja muita tietoja joutuu kaivamaan yliopistojen verkkosivujen syövereistä.

Suomalainen korkeakoulupolitiikka on pohjautunut 1990-luvun lamasta lähtien massakouluttamiseen.

Nyt tavoitteena on jo, että 2030 puolet ikäluokasta saisi korkeakoulutuksen. Se tekee opinahjoista koulumaisia putkia, joiden tavoite on tuupata jok’ikinen mahdollisimman nuorena työelämään.

Suomalainen koulutuspolitiikka on tosin ristiriidassa yksilöllistyneen yhteiskunnan kanssa: samaan aikaan pitäisi löytää juuri se oma juttu ja kokea olevansa erityinen, kun yliopisto taas haluaa ikäluokilta suoraviivaista valmistumista.

– Yliopiston vanha ihanne on tarjota mahdollisuus vapaaseen ajatteluun ja asiantuntijaksi kasvamiseen. Koulumaisuus sopii huonosti siihen ja se aiheuttaa ristiriitoja, Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mona Mannevuo sanoo.

Mannevuo on tutkinut työuupumuksen historiaa Suomessa. Hänen mielestään yliopisto ja lukiokin näyttävät nykyään lähinnä paikoilta, joissa uupuu, koska juuri muusta niiden yhteydessä ei puhuta.

– Ehkä tämän keskustelun myötä opiskelijat alkavat jo etukäteen pelätä uupuvansa ja varovat uuvuttavia asioita asettamalla itselleen rajoja. Aina pitää diskleimata (muistaa mainita), että totta kai on tärkeää puhua mielenterveydestä, Mannevuo sanoo.

Mannevuon mukaan se on lisääntynyt, että ihmiset tulkitsevat oirehtimistaan ja reagoimistaan tiettyihin tilanteisiin.

– Syntyy etukäteinen pelko muka ennalta tiedetystä kaavasta, joka johtaa uupumukseen. Ongelma voikin olla jossain muualla.

Maailmasta on toki tullut aiempaa kiivastahtisempi ja projektiluontoisempi. Pätkätöissä vuosia itse ollut Mannevuo puhuu pyörteestä, joiden keskellä mittakaavat katoavat eikä ulkopuolelle näe.

Silloin merkityksettömät asiat alkavat näyttää merkityksellisiltä, maailma kaatuu tentistä saatuun neloseen, pelkoon työttömyydestä, keskinkertaiseen graduun. Selviytymisen mahdollisuus löytyy siitä, että katsoisi itseä kauempaa ja ajattelisi vähän pidemmälle kuin seuraavaan tenttiviikkoon – vaikkei se ehkä helppoa olekaan.

– Mielikuva siitä, että yksi epäonnistuminen voi pilata koko tulevaisuuden, on kasvanut. Puhuisin rakenteiden sijaan tunnerakenteista, jotka aiheuttavat ahdistusta ja epävarmuutta, Mannevuo sanoo.

Edelleen yliopistosta valmistuneiden työttömyys on selvästi alle maan keskiarvon – myös humanistisilla aloilla. Sen sijaan pelkän peruskoulun käyneiden työllistymisahdistus harvemmin ylittää uutiskynnyksen.

Lotta Yli-Hukkala-Siira sanoo, että ”itseä varten” opiskeleminen olisi ratkaisu moniin asioihin.

– Suuri osa siitä on pilattu peruskoulussa, jossa sitä hoetaan joka yhteydessä. Kyllä silloin oli selvää, että kulmien suuruuksia piti vääntää koulua varten.

Hän aloitti oikeustieteellisen jälkeen politiikan ja viestinnän opiskelut valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tahti on taas aikamoinen, vaikka hän on päivät töissä. Työläintä on suunnitella, missä välissä ehtii tehdä mitäkin, kun yliopistossa on niin hirveästi kaikkea mikä kiinnostaa.

Hänen kokemuksensa mukaan kurssit sinänsä eivät ole mitenkään rankkoja, mutta jos tekee samaan aikaan täyttä työviikkoa, kuten suurin osa hänen kavereistaan, elämästä tulee palapeli, jossa opiskelu ei ole pääasia.

Yhden opintopisteen pitäisi vaatia 27 tuntia työtä – monessa Euroopan maassa näin on – mutta Suomessa on julkinen salaisuus, että vain läsnäoloa vaativat kurssit pääsevät edes lähelle.

Sen sijaan Yli-Hukkala-Siira uskoo, että monet väsyvät opiskeluun siksi, että he ovat valinneet väärän alan.

– Projektit täytyy pitää erillään elämästä. Joillekin lapsen hankinta on projekti, kasvattaminen seuraava. Se saa elämän tuntumaan yritysbyrokratialta, että on vaiheita, jolloin tehdä tietyt asiat. Puhutaan, ettei normeista tarvitsisi välittää, mutta pidetään outona, jos ei halua perustaa perhettä tai lähteä ulkomaille töihin, Yli-Hukkala-Siira sanoo.

Suorittaminen ja halu menestyä ovat kuitenkin normeja muiden joukossa. Pahin virhe on se, ettei tee niitä asioita, joista on oikeasti kiinnostunut.

– Hirveän moni, joka ei tiedä, mitä tekisi, hakee kauppikseen, koska saa hyvää palkkaa, vaikka oikeasti kiinnostaisi nykyheprea. Itse olen ajatellut, että tässä voi sooloilla aika paljonkin. Tehdä sitä, mikä tuntuu kivalta, Yli-Hukkala-Siira sanoo.

Suomalainen koulujärjestelmä on kiristyksistä huolimatta edelleen sellainen, ettei umpiperiä synny.

– Ei mitään ovia voi sulkea lopullisesti. Kaikesta voi aina peruuttaa, jos ei ole kivaa. Paitsi lapsen saamisesta, Niitä ei mun ymmärtääkseni voi palauttaa.