Tammikuun lopulla maailman lentokentät jo kuhisivat. Samaan aikaan Helsinki-Vantaalla turvavälit mitattiin kymmenissä metreissä, niin hiljaista oli. Pelon takia Suomi saattaa kömpiä yhtenä viimeisimmistä maista ulos pandemiasta. Monella tavalla varsin kolhuisessa kunnossa.

Joululoman jälkeen ministeri Krista Kiurun mielestä kouluihin palaaminen ei ollut turvallista, vaikka terveydenhuollon asiantuntijat eivät olleet samaa mieltä. THL:n ylilääkäri Otto Helve viittasi suoraan pelkoon: ”On tietenkin harmillista, jos sellainen pelko on syntynyt.” Samoihin aikoihin käsiteltiin muita rajoitustoimia.

HUSin vs. toimitusjohtaja Markku Mäkijärvi totesi MTV:n uutisissa, että ”reilu peli” olisi sitä, että ”jos jotain rajoitetaan ja pannaan kaikki peliin, niin kyllä se sitten koskee määräaikaisesti ravintoloitakin.” (--) ”Minusta (ravintoloiden sulkemista) tässä vaiheessa seuraavaksi 2–3 viikoksi voisi vakavasti harkita. Se olisi oikeudenmukaista kaikkia muita ryhmiä kohtaan, joille rajoituksia tulee,” hän totesi.

Ajatuksena siis, että jos jotain yhteiskunnassa rajoitetaan, olisi oikeudenmukaista, että myös sellaisia tahoja rajoitetaan, joissa rajoitukset muutoin eivät olisi tarpeen, eivätkä toisi pandemian näkökulmasta helpotusta.

Onko mahdollista, että kommentti paljasti meille jotain suomalaisesta oikeudenmukaisuuden käsityksestä: muilla ei saa olla sitä mitä minullakaan ei ole?

Monen elinkeinovapautta ja vielä useamman oikeutta tehdä työtä on rajoitettu varmuuden vuoksi – vaikka esimerkiksi toinen HUSilainen, Lasse Lehtonen, on todennut, että ”Omikron menee väestön läpi – halusimme sitä tai emme.”

Lopulta pandemiat eivät pääty tartuntojen loppumiseen vaan siihen, että päätämme lopettaa pelkäämisen ja siirrymme muihin asioihin. Poliittinen eliitti toimii pelon kuumemittarina.

Pelon hinta on kova. Kulttuuri- ja tapahtuma-alalla ihmisillä on ollut jo pari ylimääräistä palkatonta sapattivuotta, ravintolat iskivät työntekijöiden käsiin jälleen lomautuslappuja ja vaikka ensimmäisenä koronavuonna konkurssien määrä oli pelättyä pienempi, määrä kasvoi toisena.

Osa nuorista on käynyt lähes koko lukionsa etänä ja opiskelijat ovat valmiiksi uupuneita kompuroidessaan työelämään. Lasten ja perheiden hyvinvointi on kärsinyt. Liikkuminen, kulttuurin kokeminen ja sosiaalinen kanssakäyminen eivät ole vain hauskoja harrastuksia vaan välttämätön osa hyvää elämää. Eläminen ei ole vain hengissä pysymistä.

Pandemia ei paljoa naurata, mutta vielä vähemmän naurattaa se, jos pandemia jää turhaan päälle. Epidemiologi Jussi Sane toteaa Helsingin Sanomissa, että osin pandemia on päidemme sisällä.

Tartunnat eivät tule putoamaan nollaan eikä rokotusprosentti ole koskaan sata. Milloin siis lakkaamme pelkäämästä?

Parasta oikeudenmukaisuutta ei ehkä sittenkään ole se, että viedään kaikilta tasaisesti oikeuksia vaan se, että vapaus ja mahdollisuudet turvataan.

Isoin pelon hinta on sittenkin se, jos rajoittamiseen perustuva niukkuuden jakamisen mentaliteetti säilyy.