Tällaisen pakanakin tunnistaa herran kukkaroksi: Metropoliitta Ambrosiuksen koti on meren rannalla, metsän reunassa, ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian pihapiirissä itäisessä Helsingissä. Matalan kerrostalon pihalla on kasvimaa, rannassa sauna ja pitkä laituri. Ambrosius etsii keittiöstä laseja ja avaa viinipullon.

”Irja ainakin ottaa valkkaria”, Ambrosius tietää ja kaataa viiniä laseihin.

Tänään herran kukkarossa on vieraana Helsingin hiippakunnan edellinen piispa Irja Askola. Ambrosius ja Askola ovat hyviä ystäviä. He ovat luvanneet ottaa toimittajan mukaan istumaan iltaa kanssaan tänne Ambrosiuksen kotiin. Isäntä aikoo laittaa iltapalaa - karjalanpiirakoita, sienisalaattia ja mätiä Kainuusta - mutta ensin otetaan alkujuomat olohuoneessa.

Ystävykset istuvat nojatuoleissa olohuoneessa. Molemmilla on piispan violetit paidat päällä ja kaulassa valkoiset sokeripalat. Virka-asun viittoihin ja päähineisiin verrattuna tämä on kai osastoa casual. Tässä seurassa sekin on ihan casual, että viinilasit kädessä jutellaan vilkkaasti itse kunkin Raamattu-suhteesta.

Ambrosius vitsailee, että ortodoksit eivät hirveästi lue Raamattua, ”sitä kunnioitetaan ja pussataan”. Askola puolestaan puhuu Raamatun feministisestä tulkinnasta ja siitä, millaisia vahvoja naishahmoja Raamatusta löytää, jos vain katsoo oikein silmin.

Askola: ”Omaan toimintakulttuurini vaikuttaa aika paljon se, miten Jeesus on toiminut. Jeesus antoi naisille osan ja kohteli myös vähemmistöetnisiin ryhmiin kuuluvia naisia vertaisenaan. Jeesuksen radikaalisuus on jäänyt Raamatun patriarkaaisen tulkinnan alle…”

Ambrosius: ”Oot tällä kertaa noin vähän feministi?”

Ambrosius ja Askola nauravat. He tietävät kyllä, että moni näkee kirkkojen toiminnassa ihan muita kuin feministisiä ja vähemmistöjä huomioivia sävyjä. Kirkko on toistuvasti otsikoissa jonkin tasa-arvokysymyksen takia, ja voikin kysyä, onko koko kirkko hiipumassa yhtä matkaa, kun nämä kaksi näkyvää johtajaa eläköityvät.

Tarvitaanko tulevaisuudessa piispan paitoja tai metropoliitan ikoniriipuksia, vai riittävätkö ihmisille maalliset temppelit ja kulutususko?

Ambrosius ja Askola ovat uskon ammattilaisia ja kokemusasiantuntijoita. He ovat tottuneita puhumaan Raamattu-suhteen lisäksi kirkon sisäisistä ristiriidoista, uskontojen asemasta sekä tietenkin kuolemasta, johon kaikki joka tapauksessa loppuu – tai niinhän sitä saattaa luulla, jos ei kuulu enemmistöön ihmisistä eli niihin, jotka uskovat kuolemanjälkeiseen elämään.

Cheers, sanoo Ambrosius. Cheers, sanoo Askola. Aloitetaan!

Vähän arveluttaa ottaa heti esiin ikävä aihe, mutta nämä luvut: Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului viime vuonna 52,4 prosenttia helsinkiläisistä. Koko Suomen luku on noin 70 prosenttia.

Ortodokseja on reilu prosentti väestöstä. Kirkon johtotehtävissä olleille teema on tuttu, eivätkä he kiertele totuutta: kirkko ei ole tulevaisuuden menestyskonsepti.

”Ei tällaisilla hierarkkisilla laitoksilla kuin nämä vanhat kirkot ole kovin valoisaa tulevaisuutta”, Ambrosius sanoo.

Askolan mielestä luterilaista kirkkoa vaivaa ”tilastohuuma”. Tuijotetaan lukuja, vaikka tärkeämpää olisi ”arjen kristillisyys”, toisten auttaminen, vanhusten ja lasten hoitaminen ja vaikkapa luonnonsuojelu. Ambrosius sättii hierarkkisia kirkkoja ja niiden kyvyttömyyttä vastata ihmisiä vaivaaviin kysymyksiin. Kirkko kyllä puhuu, vaikkei kysyttäisikään, mutta ei vastaa, kun kysytään.

Ambrosius: ”Kirkko vastaa kysymyksiin, jotka on sen mielestä tärkeitä, mutta ei kysymyksiin, joita ihmiset kysyvät: reinkarnaatio, eutanasia, paranormaalit asiat, tällaisista ei haluta puhua.”

Askola: ”Kirkko on kuin mediakoulutuksen käynyt poliitikko: mitä tahansa kysytään, tunge vaan se kärkihankkeesi siihen vastaukseen. Olen miettinyt paljon ihmiskuvaa, jota me välitetään. Pitäisi korostaa anteeksiantoa, eikä sitä, että pitää vaan suorittaa paremmin ja enemmän.”

Ambrosius: ”Trendi on selvä: instituutiot out, hengellisyys in.”

Näinhän se on tutkimustenkin mukaan: jumalilla menee oikein hyvin, vaikka kirkkoon kuuluminen vähenee. Maailmassa uskonnollisuus on paljon tavallisempaa kuin uskonnottomuus.

PEW Research Instituutin laajan raportin mukaan 85 prosenttia maailman ihmisistä kuuluu johonkin uskontokuntaan, ja erilaisten kansainvälisten uskontotilastojen perusteella uskontojen kannattajien määrä on kasvussa. Yhtenä syynä on se, että väestö kasvaa juuri uskonnollisilla alueilla ja vähenee maallistuneissa maissa.

Suomikin kasvaa tätä nykyä vain maahanmuuton kautta, ja näin meille tulee ihmisiä, joille uskonto on paljon tärkeämpi osa elämää kuin tapakristityille tai kirkosta eronneille. Suomen tilastoja katsoessa pitääkin huomata, että jos puolet väestä ei kuulu kirkkoon, toinen puoli ei ole vain uskonnottomia vaan esimerkiksi muslimeita, Venäjän ortodokseja ja monenlaisia hengellisiä etsijöitä.

Hengellisyys ei vähene samaa tahtia kirkon suosion laskun kanssa, sillä keskuudessamme on muita voimia, niin sanottua uushengellisyyttä.

Uskomme enkeleihin, tarot-kortteihin, karismaattisiin herätysliikkeiden saarnaajiin, buddhalaisuuden tai taolaisuuden versioihin, muinaisuskoihin, mytologioihin, kiviin ja kristalleihin.

Amerikoissa on muotia erityisesti hurmoksellinen evankelikalismi. Justin Bieber kastettiin hiljattain koripallotähti Tyson Chandlerin kylpyammeessa Hillsong-seurakuntalaiseksi. Kanye West räppää ja laulattaa gospelia pop up -kirkossaan, ja myös Kim Kardashianin äidillä on oma kirkko.

Suomeenkin syntyy uusia, itsenäisiä seurakuntia, jotka operoivat somessa ja karttavat perinteisiä kirkonmenoja. Esimerkiksi Seinäjoella alkunsa saaneen, erityisesti nuoria piireihinsä keräävän Houm Churchin instatili kehottaa mukaan katsomaan, ”mitä upeita uusia asioita Jumalalla on varattuna tänään starttaavalle kirkkovuodelle”.

Uudelle hengellisyydelle on tyypillistä, että ei haluta kahliutua yhteen oppiin vaan shoppaillaan itselle sopiva yhdistelmä jumalia, joogamantroja ja enkelienergiaa.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg on käyttänyt suomalaisten uskonnollisuutta kuvatessaan tällaista vertausta: uusateisti Richard Dawkinsin tunnetuinta kirjaa Jumalharha on myyty Suomessa joitain tuhansia, kun taas irlantilaisen kirjailijan Lorna Byrnen enkeliaiheisia teoksia on myyty yli 160 000 kappaletta. Enkeliuskossa on kiinnostavaa sekin, että se on naisten juttu. Kirkkoja johtavat miehet, enkeleitä tulkitsevat naiset. Kun keksii itse uskontonsa, voi keksiä sille myös säännöt.

Ambrosius ja Askola eivät näe uushengellisyyttä vanhojen uskontojen vastakohtana. Esimerkiksi idän suurten uskontojen läntiset versiot sisältävät kristityille tuttuja elementtejä: meditaatio, paasto, hiljentyminen, askeesi, mystiikka, joogan eri suuntaukset… ”Valtavasti yhtymäkohtia idän kirkon perinteeseen!” Ambrosius sanoo suorastaan innostuneena.

Ambrosius: ”Yksikään kirkko ei ole ottanut tällaista hengellisyyden nousua vakavasti, vaikka meidän kirkon syvässä mystisessä perinteessä tällainen ei ole lainkaan vierasta. Meillä on edelleen parantajia ja rukouspalveluksia, joissa kätten päälle panemisessa pyydetään siunausta ja parannusta.”

Askola: ”On luterilaisessakin kirkossa ollut näitä vanhoja tietäjäeukkoja, joilla on parantamisen kykyjä ja aavistustietoja.”

Ambrosius: ”Meillä kerrotaan nunnista ja munkeista, joilla on selvännäkemisen taito ja telepaattisia kykyjä; vaikkapa nunnia, jotka näkevät, että kuolen viikon päästä. He pyytävät anteeksi toisiltaan, lopettavat syömisen, käyvät ehtoollisella ja kuolevat. Suuri osa tällaisesta todellisuudesta on leikattu modernissa maailmassa pois näkyvistä, työnnetty takapenkille tai roskakoriin. Nämä paranormaalin ja normaalin rajat ovat kuitenkin jokaisen ajattelevan ja holistisesti tuntevan ihmisen kysymyksiä.”

Ajatteleva ihminen voi kyllä kysyä myös tätä: Mitä väliä kirkonmiesten ja -naisten ajatuksilla on maallistuvassa Suomessa? Vaikka olisi kuinka holistisesti tunteva, voi ajatella, että kirkot voivat kuihtua rauhassa ilman että se hetkauttaa kenenkään arkea.

Mutta eroamalla kirkosta ei voi erota uskontojen vaikutuksista. Jos haluaa ymmärtää maailmaa ja sen ihmisiä, uskontoja ei voi sivuuttaa.

Erilaisten jumalien ja henkien voima näkyy joka puolella:

Yhdysvaltojen presidentit hokevat Jumalan siunausta – ja sitä samaa toivoo presidentti Niinistö uudenvuodenpuheensa päätteeksi. Balilla voi seurata majapaikan omistajien päivittäisiä buddhalaisia rituaaleja, ellei satu olemaan Gilin saarilla, jolloin saa herätä muslimien rätisevän mikrofonin rukouskutsuun.

Latinalainen Amerikka kihisee uusia karismaattisia helluntaikirkkoja. Kiertoajelut eurooppalaisissa kaupungeissa kulkevat kirkolta toiselle. On jalkapalloilijat ja ristinmerkit, autokuskit ja ikonit, perjantairukouksiin ja sunnuntaikirkkoihin pitkin maailmaa kokoontuvat perheet.

Ja koitapa löytää Intiasta neliömetri, jossa ei näy jollain tavalla hengellisyys! Ateistisessa Kiinassa sitä vasta uskotaankin: lukuihin, kongfutseen, meridiaaneihin, vainajien henkiin ja enenevissä määrin Raamattuunkin.

Ambrosiuksen kodista katsoen hengellisyys on itsestäänselvyys, yhtä arkista kuin ruoka tai uni.

Onko teillä ollut epäilyksen hetkiä, että mitä jos Jumalaa ei olekaan?

Ambrosius: ”Ei. Ei. Ei. Ei ole ikinä ollut.”

Askola: ”Mun on vaikea ajatella elämääni ilman uskoa. Se on niin… musta tuntuu, että elämä olisi tosi lohdutonta ja outoa ilman. Usko on ollut osa elämääni niin kauan, että en tiedä, millaista olisi ilman sitä.”

Kun Askolan ja Ambrosiuksen jutustelua kuuntelee, tulee mieleen, että olisi suorastaan ihme, jos he eivät olisi ystäviä. Maailmankuva ja elämän–tilanne ovat samanlaiset, kummallakaan ei ole perhettä tai lapsia, molemmat ovat eläköityneet kirkon korkeista viroista Helsingissä.

Se, että he ovat eri kirkoista, on pientä siihen verrattuna, että he ovat uskossa.

Irja Askola ja isä Ambrosius ovat vierekkäin istuessaan eräänlainen symboli sille, että uskonnoissa ja uskovissa on paljon enemmän yhteistä kuin eroa. Uskovat voisivat tosiaan olla yhtä suurta toisiaan ymmärtävää joukkoa, mutta minne päin maailmaa katsookin, rajaa viritellään uskontojen välille:

Lännessä kristityt populistijohtajat demonisoivat islamia ja vaahtoavat islamisaatiosta.

Venäjällä Putin käyttää ortodoksista kirkkoa konservatiivisten aatteiden keppihevosena länttä vastaan.

EU:ssa katoliset maat kuten Puola ja Italia tekevät myyräntyötä naisten seksuaalioikeuksien kaventamiseksi.

Suomessa Päivi Räsänen lukee Raamattua luterilaiselle kirkolle, joka hänen mielestään nostaa ”häpeän ja synnin ylpeyden aiheeksi” osallistumalla Prideen.

Yhdysvalloissa Trump haluaa ”kieltää muslimien maahantulon” tai ”rekisteröidä muslimit”, mitä tämä sitten tarkoittaisikaan.

Syyrian sodan sotkuja selitetään monimutkaisilla grafiikoilla, joista käy ilmi, että sunni-islamistit pitävät alaviitteja harhaoppisina, ja alaviitit taas luokitellaan yleensä šiialaisuuden haaraksi…

Loputon Lähi-idän konflikti juutalaisten ja muslimien välillä ei ylitä enää edes uutiskynnystä.

Pääviesti on kaikkialla sama: uskonnot – konflikteja ja konservatiivisuutta monessa eri paketissa.

Näissä kiistoissa on kuitenkin usein kysymys politiikasta ja politiikan käyttöön valjastetuista uskonnoista.

Askolan ja Ambrosiuksen näkemyksen mukaan itse uskonnoissa on enemmän samaa kuin eroa, on kyse sitten hinduista, islamista, kristillisistä kirkoista tai uudesta hengellisyydestä. Siksi kirkkojenkin pitäisi kertoa paljon nykyistä enemmän siitä, miten lähellä uskonnot ovat toisiaan.

Askola uskoo, että pyhän kokemus yhdistäisi ihmisiä, jos sitä hoksattaisiin tarkastella yhdessä – sen sijaan, että etsitään uskonnoista eroja. Ambrosius sanoo näin: ”Kyllä se sama Jumala puhuu eri uskontojen kautta ja on läsnä kaikessa totuuden etsinnässä.”

Tätä voisi pitää isonakin uutisena: Kirkkoisä vahvistaa, että kaikilla uskovilla on sama jumala!

Ambrosius sanoo ”kokevansa morkkista” siitä, että kirkot eivät panosta nykyistä enempää uskontojen kohtaamiseen ja tiedon jakamiseen muista uskonnoista. Uskonnollisuus typistyy helposti hartauksiin ja rituaaleihin, ja tiedollinen puoli varsinkin muista uskonnoista jää vähälle. ”Mikään seurakunta ei selitä vaikka juutalaisuuden ydinjuttuja, puhumattakaan islamin ydinjutuista. Näitä pitäisi avata paljon enemmän.”

Muutama vuosi sitten Askola ja Abrosius ehdottivat, että seurakunnat tarjoaisivat tiloja – ei alttaria, vaan muita tiloja – islamilaisten yhteisöjen käyttöön. Askola sanoo, että tilojen luovuttamisen idea nousee kristinuskon perusperiaatteesta: lähimmäisen rakkaudesta. Hänen mielestään kirkko ei voi välittää vain omista joukoistaan.

Askola: ”Pitäisi nähdä ja kertoa, mikä meillä on yhteistä, eikä hakea erottavia tekijöitä ja maalata viholliskuvia ääriliikkeistä, jotka ei mitenkään edusta vaikkapa tavallisen muslimin ajattelumaailmaa.”

Ambrosius: ”Islam on syntynyt pelkistetysti sanottuna juutalaisuuden ja ortodoksisen kirkon takapihalla. Islamilaisessa rukouselämässä on runsaasti samoja elementtejä kuin meillä, mutta kukaan ei koskaan sano sitä ääneen. Vaikka maahankumartaminen, se on meidän perintöä, se tuli ortodoksisuudesta, idän kirkon kristillisyydestä. Samoin useat muut tavat, kuten ajan pyhittäminen eri palvelusten muodossa, se mikä on muslimeilla nykyään, että rukoillaan tietty määrä kertoja päivässä.”

Askola: ”Tai toisista välittäminen, se ettei kaikki pyöri yksilön oman navan ympärillä, se on kristinuskon ja islamin yhteistä eetosta.”

Ambrosius: ”Perinteistä islamia jos ajatellaan, niin tapa elää muslimina ei ole juurikaan erilaista kuin mitä on elää idän kirkon kristittynä.”

Askola kertoo lueskelleensa kesällä Koraania. Hän sai sen lahjaksi Helsingin Lönnrothinkadulla majaa pitävältä muslimiyhteisöltä tultuaan valituksi piispaksi. Koraanista tuli sama tunne kuin hänellä on ollut usein ennenkin muihin uskontoihin tutustuessa: tutulta kuulostaa.

”Koraanissa on äärimmäisen paljon samaa eetosta kuin meillä. Toki on eroja ihan opillisissa jutuissa, mutta valtavasti on myös yhteistä.”

Kristus Jumala siunaa palvelijasi ruoka ja juoma….”

Juttuhetki viinilasien äärellä on venähtänyt monituntiseksi. On aika siirtyä ruokapöytään. Ambrosius lukee ruokarukouksen seisaaltaan ennen pöytään istumista. Hän on laittanut soimaan ortodoksista liturgista musiikkia. Paahtoleivät pomppaavat paahtimesta ja isäntä nostelee leipiä pöytään, että päästään maistamaan mätiä ja sienisalaattia.

Ambrosiuksen kotiin on Vuosaaren metroasemalta parin kilometrin matka. Vuosaari on Helsingin kasvavia alueita, ja sen kouluissa on ryhmiä, joissa reilusti yli puolet lapsista on taustaltaan muualta kuin Suomesta.

Isoimmat vieraat kielet ovat venäjä, viro, arabia ja somali. Vuosaaren koulut ovat eräänlaisia ekumeenisia laboratorioita: venäläistaustaiset ovat usein ortodokseja, arabimaista tulevat muslimeita.

Seudun kouluissa on tavallista, että luterilaisella uskontotunnilla käy alle puolet luokasta. Koko Vuosaaressa on noin 40 000 asukasta, ja heistä evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 18 800. Uskontokuntiin kuulumattomia on melkein saman verran, 17 900.

Mutta uskontokuntiin kuulumattomuuskaan ei tarkoita uskonnottomuutta. Esimerkiksi Venäjän ortodoksit kuuluvat Moskovan patriarkaattiin tai eivät ole rekisteröityneet kirkkoon, eli tilastoissa he ovat ”ei kirkkokuntiin kuuluvia”. Samassa kategoriassa ovat myös monet muslimit ja kristillisiin herätysliikkeisiin kuuluvat.

Silloin kun uskontojen välillä vallitsee rauha, se ei näy. Ei täälläkään kukaan kiistele opinkappaleista kadunkulmissa ennen kuin joku ”Stop islamisaatiota” huutava mielenosoitus alkaa rakentamalla rakentamaan konfliktia uskontojen välille.

Suomessa moskeijaa ei välttämättä edes tunnista ulkoapäin, sillä rukouskutsuja ei käytetä ja rukoushuone voi olla vaikka marketin yläkerrassa, kuten läheisellä Rastilan ostarilla.

Ajattelemme helposti, että uskontojen näkyvät symbolit kertovat uskontojen tai kulttuurien eroista. Toisesta näkökulmasta ne kertovat päinvastaisesta: yhteydestä ja vuorovaikutuksesta.

Ambrosius kertoo viime kesän riparista. Nuori mies halusi tietää, miksi Ambrosius käyttää luterilaisen piispan asua eli violettia paitaa. Ambrosius vastasi, että piispan ja papin asut ovat hyvin kulttuurisidonnaisia ja hänestä tuntuu luontevalta käyttää ”täällä länsimaisessa yhteiskunnassa” luterilaista asua, vaikka edustaakin idän kirkkoa. Sitten hän puolestaan kysyi rippikoululaisilta, tietävätkö he, mistä ortodoksien papin ja piispan asu – musta hattu ja viitta – on peräisin. Mistäpä nuoret olisivat sen tienneet.

”Kerroin heille, että sehän on 1500-luvun alemman keskiluokan islamilaisen veronkerääjän virka-asu. Nuoret katsoivat silmät suurina. Mutta sehän on totta!”

Monissa Vuosaaren kouluissa lauletaan suvivirttä mutta huomioidaan myös muslimien eid ja ortodoksien pääsiäinen. Kun oppilaat eräässä koulussa vertailivat muslimien ja ortodoksien paastoa, lopputulos oli simppeli: samat tavat, eri ajankohta kalenterissa. Samaan tulokseen tultiin joulua ja muslimien ramadan-kuukauden päättävää eid-juhlaa vertailtaessa.

Oppiriitojen sijaan lapset käsittelivät olennaisempia asioita: Syöttekö te ramadanin aikaan iltaisin makaronilaatikkoa? Ootko maistanut taateleita, joissa on lakritsapäällyste? Monta lahjaa sait?

Suvivirsikeskustelun talviversio, joulukirkkokeskustelu, ei herätä kirkonnaisessa suuria intohimoja.

Askola: ”Opetushallituksen antamat säädökset ovat ok, ei koulu ole paikka uskonnonharjoittamiselle. Mutta ajattelen, että mitä enemmän yhteiskunnassa on muihin uskontoihin kuuluvia, sitä enemmän pitää oppia ymmärtämään, mitä uskonnonvapaus ja uskonto tarkoittavat kouluissa, sairaaloissa, vanhainkodeissa… Uskonnollista puhe- ja lukutaitoa pitää kehittää ja tietoa lisätä. Tärkeä sääntö on, että älä puhu heistä, vaan puhu heidän kanssaan.”

Askola on tullut Vuosaareen Kruununhaan-kodistaan jo edellisenä päivänä. Sofian vierashuoneet ovat hänelle tuttuja paikkoja, sillä piispavuosina hän saattoi tulla tänne lepäämään tai kirjoittamaan, kun virkatehtävät tai julkisuus veivät voimat.

”Varsinkin piispa-aikoina helpotti, kun sai puhua suunsa puhtaaksi Ambrolle. Hän on tsemppaaja: älä nyt ole liian kiltti, älä suostu joka paikkaan, älä välitä tuollaisesta…”

Askola on syntynyt vuonna 1952, Ambrosius vuonna 1945. Ambrosius eli yksitoista vuotta Valamon luostarissa, jossain vaiheessa sen jälkeen he tapasivat. Olisiko ensi tapaaminen ollut jossain järjestökokouksessa Berliinissä 80-luvulla… siis DDR:n aikoina! Lähemmin tutustuttiin Genevessä 90-luvulla, kun Askola oli siellä Euroopan kirkkojen konferenssissa töissä. Molemmat sanovat olleensa viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän yhdessä kuin oman kirkon kollegojen kanssa.

Yhdessä käydään teatterissa ja kulttuuririennoissa. Jos toinen ei jaksa tai ehdi lähteä juhliin tai edustamaan, toinen voi viedä terveiset mukanaan. Usein juhlissa tosin nähdään sekä Askola että Ambrosius.

Varsinkin Ambrosius on tunnettu ahkerasta seurustelemisesta yhteiskunnan eliitin kanssa. Hänen verkostoonsa kuuluu politiikan, talouden ja kulttuurin kermaa, ja kuohukermaakin: Tarja Halosen ja Björn Wahlroosin kaltaisia nimiä.

Ambrosiusta pidetään leppoisana hengen miehenä, joka näyttää nauttivan verkostoitumisen maallisestakin ulottuvuudesta. Hänen tavaramerkkinsä on kysymys ”miten sielusi voi”. Tuomiopäivällä maalailun sijaan ihmiset saavat kuulla, että ”taivaaseen pääsevät kaikki, jotka sinne kaipaavat”.

Ambrosius oli piispa 29 vuotta, Askola kuusi. Kirkon johtaja voi selvästi toimia eläkkeelläkin sielunpaimenena. Ambrosius toteuttaa paimenen tehtäviä verkostoissaan, Askola puolestaan käy päivä–kodissa varamummona ja -sylinä lapsille.

Kertoo varmaankin enemmän kirkon maineesta kuin Askolasta ja Ambrosiuksesta, että heistä molemmista sanotaan: poikkeuksellisen mukava uskikseksi.

Iltapalalla tulee puheeksi Kotimaa-lehden artikkeli, jossa raportoitiin emerituspiispa Eero Huovisen ja pankkiiri Björn Wahlroosin keskustelusta kirkkopäiviltä. Keskustelun johdosta tiedämme, että Wahlroos uskoo Jumalaan. Ambrosiusta ja Askolaa tämä tieto ei selvästikään hetkauta – uskominen, se on heille lähtökohta – mutta he miettivät Wahlroosin ja Huovisen keskustelua armosta.

Pelastuuko ihminen yksin armosta, vai onko myös tämänpuoleisuuden teoilla merkitystä viimeisellä tuomiolla? Ambrosius kertoo jopa lähettäneensä Wahlroosille kirjeen tästä tärkeästä aiheesta.

Askola: ”Armon varassa me lopulta elämme.”

Ambrosius: ”Tällä elämällä on oleellinen merkitys siihen, mitä on ajan rajan tuolla puolen. Mä laitoin Nallelle kirjeen, että kuule kannattaa vaan sinunkin kilvoitella lisää, jatkat sitten kuoleman rajalla siitä eteenpäin. En sanonut, että pitääkö kerätä rahaa vai henkistä pääomaa…”

Kun mätileivät on syöty, Ambrosius nostelee pöytään avokeittiön jääkaapista lohta ja karjalanpiirakoita. Koti on tavanomainen kerrostaloasunto, tosin sen seinillä on runsaasti ikoneita ja taidetta.

Ambrosiuksen siviilinimi on Risto Jääskeläinen. Hän oli alun perin luterilainen pappi, mutta kääntyi ortodoksiksi jo 1975, koska ortodoksinen jumalanpalveluselämä viehätti häntä niin syvästi. Kauneus, pyhyys ja historian taju tuntuivat olevan idän kirkossa vahvemmin läsnä kuin luterilaisten menoissa.

Samana vuonna kun Ambrosius vaihtoi kirkkoa, Irja Askola valmistui teologisesta tiedekunnasta. Papiksi häntä ei voitu vihkiä, koska naispappeus toteutui Suomessa vasta 1988.

Ortodoksina Askola ei pääsisi papiksi vieläkään, piispan tehtävästä puhumattakaan. ”Meidän kirkko on niin sovinistinen”, Ambrosius sanoo. Hän sanoo, että naispappeus on ortodoksisessa kirkossa avoin kysymys. Asenteet ovat muuttuneet yhden sukupolven aikana – radikaalisti tai hitaasti, riippuu keneltä kysyy. Sama tilanne homokysymyksissä.

Askola: ”Siinäkin on kyse Raamattu-käsityksestä. Jokaisen raamatuntutkijan mukaan esimerkiksi Paavali puhuu ihan muusta homoseksuaalisuudesta kuin meidän aikamme kiintymyssuhteet…”

Ambrosius: ”Pitääkö kirkon ylipäätään kontrolloida ihmisiä? Kunhan ei ihmisyyden perusarvoja loukata ja poljeta lokaan, kirkon ei tarvitsisi puuttua tällaisiin kysymyksiin ollenkaan.”

Luterilaista kirkkoa pidetään vanhakantaisena, mutta paljon vanhoillisempi ortodoksisuus näyttäytyy Suomessa persoonallisena, mystisenä ja jännittävänä. Hyvää brändityötä, isä Ambrosius ja kumppanit! Osa ajattelee niinkin, että kun luterilainen kirkko yrittää väkisin muuntautua sopivaksi kauppakeskuksiin, kapakoihin ja jalkapallokatsomoihin, vanhoillisuudesta on tullut ortodokseille valtti. Kun kaikki muu muuttuu, tämä kirkko on ja pysyy, anteeksi vaan homot ja naiset, teitä sortavista linjauksista päätettiin vuonna nolla.

Kun Irja Askola valittiin Helsingin piispaksi kesäkuussa 2010, hän oli ensimmäinen Suomessa piispaksi valittu nainen. Eihän se kaikille kelvannut, vaalitulos.

Askola: ”Kun minut valittiin piispaksi, osa ortodokseista ja katolisesta maailmasta Suomessa paheksui. Sanoivat, että kirkkojen väliset suhteet… ”

Ambrosius: ”…sano vaan suoraan, että arkkipiispa Leo ja katolinen piispa Teemu Sippo antoivat Hesarissa lausunnon, että ekumeeniset suhteet mutkistuu ja huonontuu, kun on valittu nainen.”

Askola: ”Siinä Ambro oli vahvasti tukena. Istui mun piispan juhlamessussa…”

Ambrosius: ”Etupenkissä!”

Askola: ”Niin, ja puhuit juhlalounaalla, että me haluamme pitää kiinni siitä, että Helsingin ekumeeninen henki ei kuole ja kuljemme käsi kädessä.”

Käsi kädessä on kuljettu, ja paheksuntaa on saatu aina Konstantinopolista asti.

Keväällä 2015 Ambrosius vei Uspenskin katedraalissa pidetyssä liturgiassa Askolan mukanaan katedraalin alttariin. Kirkkoisät Suomessa ja maailmalla hermostuivat.

Ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo tuomitsi ”alttarivierailun” ja kanteli Ambrosiuksesta Konstantinopoliin sillä seurauksella, että Ambrosius sai Konstantinopolin patriarkalta varoituksen. Ortodoksikirkon ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin eli korkeimman hallintoelimen mukaan luterilaisen kirkon naispiispan läsnäolo alttarissa on ”epäkanonista ja epäkorrektia”.

Ambrosiuksen mielestä kyse oli normaalista kanssakäymisestä kirkkojen välillä. Hän sanoo, että Suomessa eletään ”eri aallossa” suhteessa naispappeuteen ja ekumeniaan kuin Etelä- ja Itä-Euroopassa, ja hänen mielestään varoitus oli enemmänkin kannanotto.

Kirkon johdossa on tosiaan helppo toimia tavalla, jossa kukaan ei ole tyytyväinen. Maallikkoja huvittaa tai suututtaa tanssahtelu synodien ja kaanonien mukaan, kirkon vanhoilliset taas hermostuvat pienistäkin uudistuksista vanhoillisiin säännöksiin.

Eläkkeellekin Ambrosius ja Askola lähtivät yhtä matkaa, samoissa juhlissa. Eläköitymistilaisuutta kutsuttiin nimellä happening, ja se järjestettiin täällä ortodoksien mailla, kulttuurikeskus Sofiassa.

Bileiden tähtihetki oli ekumeeninen vesper, ehtoopalvelus, jonka lopuksi Askola siunasi kaikki läsnäolleet Herran siunauksella. Tämä oli suuri tapaus. Maallikolle selitettynä kyse oli tästä: luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että jos paikalla on piispa, on juuri hänen tehtävänsä välittää Herran siunaus.

Ja nyt kun siunauksen toimitti Askola, hänen piispuutensa tuli näkyväksi ja tunnustetuksi, vaikka oltiin ikään kuin vieraan kirkon maalla, ortodoksisessa kappelissa.

Ambrosius: ”Jotkut ortodoksit olisivat voineet kääntyä haudassaan, jos olisivat tienneet.”

Askola: ”Se oli vahva hetki itsellenikin. Voi olla, että tätä on ulkopuolisen vaikea ymmärtää, mutta en tiedä, onko yhtään muuta paikkaa, jossa tällainen olisi edes mahdollista. Itä-Euroopassa ei ainakaan.”

Ambrosius keittää iltapalan päätteeksi teetä ja tarjoilee marjapiirakkaa ja jäätelöä. Askola kieltäytyy jälkiruuasta mutta suostuu ottamaan vielä tilkan viiniä. Ulkona merituuli on noussut melkein myrskyksi.

Askola puhuu lapsuudestaan. Hän löysi seurakuntatalon kiltit ihmiset ja sitä kautta Jumalan jo pikkutyttönä isän yllättävän kuoleman jälkeen. Ambrosiuskin tunsi vetoa uskontoon jo lapsena: naapuritalon ikoneissa oli selittämätöntä mystiikkaa ja viehätystä.

Kirkon johtajien seurassa tulee sama tunne kuin ihmisten kanssa muutenkin: Ryhminä käyttäydymme lapsellisilla, tuhoisilla, vihamielisillä tavoilla toisiamme ja ympäristöä kohtaan. Mutta kun kuuntelee yksittäisen ihmisen tarinaa, on melko helppo ymmärtää, mistä hänen maailmankuvansa ja ajatuksensa ovat peräisin.

Uskontoja voi olla vaikea ymmärtää, mutta uskovia ei. Heillä on sama varmuus Jumalasta kuin ateistilla on siitä, että mitään jumalaa ei todellakaan ole.

Ja mikä ehkä isoin asia uskonnottoman silmin: he pitävät tätä Ambrosiuksen kotia vain ”tämänpuoleisuutena”. Tuolla jossain, ”ajan rajan takana”, on tuonpuoleisuus, taivas, jossa elämä jatkuu. Jos nyt haluaa oikein eroja kaivaa, niin Irja Askola puhuu tuonpuoleisuudesta, jonne jollain tavalla liu’utaan kuoleman jälkeen, kun taas Ambrosius näkee, että tämän- ja tuonpuoleisuus limittyvät jo täällä Vuosaaren rantamaisemissa, Kallahdenselän merituulessa ja pihan vadelmapensaissa.

Pelottaako teitä kuolema?

Askola: ”Ei mua kuolema pelota, tuonpuoleisuudessa minusta pidetään hyvää huolta.”

Ambrosius: ”Ei! Tuntuuhan se ihan kummalliselta, jos ajatellaan, että kaikki olisi slut kuoleman rajalla. Jos katsoo vaikka rajakokemuksia – sydän on pysähtynyt ja ihminen on periaatteessa kuollut ja tulee sitten takaisin – ei kenelläkään ole ollut tabula rasa siellä toisella puolella. Ihmisen tietoisuus säilyy rajan tuolla puolella.”

Mitä jos sitä tuonpuoleisuutta ei ole?

Askola: ”En missään tapauksessa usko semmoseen, mitä Claes Andersson sanoi yhdessä haastattelussa, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. On ihan itsestäänselvää, että on.”

Ambrosius: ”Ortodoksit ei yhtään murehdi sitä, että pääseekö ne taivaaseen ja onko sitä olemassa. Siihen luotetaan. Tietenkin se on. Mehän toivotetaan vainajalle happy journey ja muistutetaan, että ajattele minuakin siellä tuonpuoleisuudessa.” ■