Samuli Edelmann vaikuttaa hyvin sujuneen kuvaussession jälkeen voipuneelta ja asettuu lattialle kyljelleen makaamaan, kääriytyy sikiöasentoon ja sulkee silmänsä.

– En mä nuku, hän vakuuttaa.

– Joo, antaa Samulin röhnöttää, Anna-Maija Tuokko sanoo.

Takana ovat tämän jutun kuvaukset. Tunnelma on raukea ja leppoisa. Aamupäivän aikana saatiin otettua hienoja kuvia. Katsottiin kameraan, kameran ohi. Esiteltiin itseään eri kulmista, kuten näyttelijät osaavat. Oltiin lähekkäin, oltiin rooleissa. Ystävinä ja kollegoina.

Nyt on hetki aikaa keskustella näyttelijän ammatista ja sen lainlaisuuksista. Kokevatko he koskaan ulkonäköpaineita? Onko maailma tullut heistä jo liian herkkänahkaiseksi, kun kohu syntyy mitättömästäkin asiasta? Miksi Samuli esiintyy uutuuselokuvassa koko ajan alasti?

Mitä menestys Anna-Maijalle ja Samulille merkitsee? Mikä on heidän suhteensa julkisuuteen?

Aloitetaan maailmasta, joka on muuttunut viime vuosina nopeasti, mikä on molempien mielestä hyvä asia. Me too -liike lähti näyttelijöiden keskuudesta ja aiheesta on käyty paljon keskustelua myös taiteen sisällä. Kuka saa kohdella ketä ja miten. Miten voi puhua toiselle ihmiselle. Sekin on muuttunut.

Sen Edelmann sanoo huomanneensa myös omassa arkielämässään. Ihmiset ovat aiempaa tarkempia ja herkempiä siitä, miten heitä kohdellaan. Pitää miettiä omia sanomisiaan yhä tarkemmin. Varsinkin sellaisten ihmisten seurassa, joita ei tunne. Edelmann kertoo esimerkin.

– Oltiin ravintolassa kaverin kanssa syömässä, ja kysyin tarjoilijalta: ”Neiti, saisinko laskun.” Niinhän mä olen tehnyt melkein neljäkymmentä vuotta. Se tarjoilija katsoi mua ja sanoi, ettet sä noin saa sanoa. Vastasin, että anteeksi, mä olen vanha mies, opettelen vasta näitä asioita, ja tulen tekemään saman virheen todennäköisesti uudestaankin. Se sanoi, ettei se mitään, sitten hän korjaa mua uudelleen.

Muuallakin on muutoksen tuulia ilmassa.

– Eikä nykyisin voi mennä enää halaamaan. Mä olen ollut aina sellainen halailija. Mutta en mä enää uskalla, kun joku voi kokea sen ahdistavana, Edelmann jatkaa.

Harmittaako?

– Se harmittaa. Se on silleen rajoittavaa.

Tuokko kuuntelee ystäväänsä vieressä ja huomauttaa, että vaikka naisten asema onkin parantunut monin eri tavoin, olisi tasa-arvoasioissa olisi vielä paljon parannettavaa.

Edelmann ottaa puheeksi naisten miehiin kohdistaman seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan ja niiden mitätöinnin.

– Yhteiskunnan roolit määrittävät meitä ihan hirveästi. Esimerkiksi miehiin kohdistuva väkivalta koetaan paljon koomisempana. Esimerkiksi jos nainen vetää miestä litsarilla, niin eihän sitä pidetä oikein minään.

Edelmannkin sanoo huomanneensa tämän henkilökohtaisesti. Ei ole mitenkään erikoista, että laulukeikan jälkeen innokas naiskuulija tulee taputtamaan pepulle.

Miltä sellainen tuntuu?

– No, riippuu, kuka taputtaa, hän hörähtää.

– Sanotaan, etten mä vielä ole ilmoitusta sellaisesta lähtenyt tekemään. Jotenkin ne hetket, kun tapaa keikan jälkeen kuuntelijoita, olen tavallaan kaikkien omaisuutta…

– Mut tapahtuuko sellaista? Tuokko kysyy.

– Onhan se niin kuin… Se on… Onhan se vähän hämmentävää. Mutta tämä on musta paljon isompi kysymys kuin että jos joku laittaa käden mun perseelle, Samuli Edelmann sanoo.

Entäs se alastomuus?

Vaikka Edelmann varjelee tarkasti yksityisyyttään, elokuvarooleissaan hän paljastaa itsestään sitäkin enemmän. Ihan kirjaimellisesti. Samuli Edelmann on heilunut elokuvissa munasillaan enemmän kuin ehkä yksikään toinen suomalainen eturivin näyttelijä.

Uutuuselokuva Skimbagirlsissä paljastelu on viety aivan uudelle tasolle. Edelmannin esittämä Petteri haluaisi viettää kaiken aikansa alastomana – ja niin hän tekeekin. Miltä näyttelijästä itsestään tuntuu nähdä valkokankaalla oma takapuolensa kohtaus toisensa perään?

– No, ei siinä mitään ihmeellistä ole. Ehkä olen silleen parkkiintunut, että koen, että ihmiset ajattelevat ja puhuvat anyway ihan mitä sattuu. Enkä mä voi sille mitään. Tein mä miten vaan tai näytin miltä hyvänsä, aina jollain on jotain negatiivista sanottavaa musta. Aina joku räksyttää. Siksi se on mulle ihan sama.

Etkö pohdi itse koskaan, miltä näytät?

– En. Ja mitä alastomuuteen tulee, olen kyllä ollut joissain elokuvissa alasti. Mutta niin on moni muukin, kuten serkkuni Mikko Kouki. Itse päätin jo pitkälle toistakymmentä vuotta sitten, että nyt mä en enää jaksa heilua alasti kuvissa.

Nyt kuitenkin taas heilut?

– No, juttu meni niin, että kuulin, että olisi tällainen ihana elokuva tulossa, ja multa kysyttiin, että tuutko mukaan. Vastasin, että kuulostaa hauskalta, mitä mä elokuvassa tekisin. Sanottiin, että olet siinä koko ajan alasti. Kysyin, että onko kukaan muu alasti. Kukaan nainen? Sanottiin: ”Ei, vain sä.” Ajattelin… Kun on tämä tällainen aika ja on näitä metoo-juttuja ja muita. Että tämä on tehtävä, joka pitää suorittaa.

Kyseessä on siis feministinen manifesti?

– Joo! Tällä on syvempi merkitys. Mun piti tehdä tämä kaikkien miesten puolesta.

Samuli Edelmannin kanssa parhaillaan Skimbagirls-elokuvassa ja tv-sarjassa Poromafia esiintyvä Anna-Maija Tuokko sanoo pitävänsä keskustelua ulkonäöstä myös vaarallisena.

– Ei se mulle itselleni ahdistava asia ole, mulla on aika terve itsetunto. Koen silti vastuuta nuorempia ihmisiä kohtaan. Varsinkin nuoret kokevat paljon ulkonäköpaineita ja on olemassa monia sairauksia, jotka liittyvät suoraan ulkonäköön. Siksi pidän keskustelua ulkonäön ympärillä hieman vaarallisena, enkä haluaisi siksi puhua siitä.

Ajatus tuntuu erikoiselta. Tuokko kuitenkin poseeraa tässäkin jutussa viimeisen päälle stailattuna. Meikit, kuvakulmat ja valaistus tarkkaan harkittuna. Niin täydellisenä kuin mahdollista. Eikö se ole tavallaan vaarallisempaa?

– Niin, en tiiä… Pidän ulkonäön ympärillä käytävää keskustelua vaarallisena, mutta ei se minusta tarkoita sitä, etten saa itse omasta ulkonäöstäni nauttia. Mitäs sä tähän sanot, Samuli?

– Sanoisin, että sekä meille että lukijoille liiallinen itsetarkastelu on vaarallista ja pahasta. Se on hyvä tiedostaa. Ei mulla muuta sanottavaa ole, Edelmann vastaa.

Asetelmassa tuntuu kiteytyvän jotain tärkeää. Edelmann, 54, ja Tuokko, 41, ovat molemmat hyvin suosittuja ja alallaan menestyneitä ammattinäyttelijöitä, mutta henkilöinä varsin erilaisia.

Tuokosta on saanut julkisuudessa kuvan valoisana ja helposti innostuvana persoonana, joka heittäytyy ennakkoluulottomasti uusiin haasteisiin. Hänet on esimerkiksi nähty viime vuosina useissa koko kansan viihdeohjelmissa kuten Tanssii tähtien kanssa ja Masked Singer Suomi.

Niiden kautta hän on saanut valtavasti näkyvyyttä.

Tuokko kertoo, ettei halua antaa julkisuudelle liian isoa osaa elämässään. Hän ei esimerkiksi seuraa, minkälaisia lehtijuttuja hänestä kirjoitetaan tai minkälaisia keskusteluja hänestä nettipalstoilla käydään. Hän on halunnut tarkoituksella pysyä erossa julkisuuden kuohuista.

Siksi hänellä ei ole hajuakaan, minkälainen hänen julkisuuskuvansa on.

– En hirveästi kelaile sitä, Tuokko sanoo.

Sehän kertoo jo paljon.

– Joo. Ihan totta. Se on myös itsesuojelua, jos tiedät, mitä tarkoitan? Julkisuus ei ole mulle tavallaan mikään ongelma. Olin jo aikuinen nainen, kun kohdalleni tuli enemmän näkyvyyttä. Mulla on ollut kokonainen elämä ennen sitä. En määrity julkisuuden kautta, eikä mulla ole toisaalta siitä oikein negatiivisia kokemuksiakaan.

Herran kohdalla on toisin. Samuli Edelmann on ollut julkisuuden henkilö suurimman osan elämästään. Hän kohosi tähdeksi 1990-luvun alussa parikymppisenä poplaulajana ja nuorisoidolina. Vuosien varrelle on mahtunut monia kohuja ja lööppejä. Monia aika ikäviäkin.

Edelmann onkin opittu tuntemaan julkisuuden suhteen hyvin pidättyväisenä ja vakavana hahmona, joka ei haluaisi sanoa lehtijutuissa itsestään oikeastaan mitään. Esimerkiksi tähän haastatteluun hän suostui sillä ehdolla, että mukaan otettaisiin joku hänen näyttelijäkollegansa.

Edelmann sanoo tehneensä uransa varrella niin monia henkilöhaastatteluja, ettei koe, että hänellä olisi enää mitään uutta sanottavaa.

Hän toteaa kertoneensa kaiken paljastamisen arvoisen viime vuonna ilmestyneessä Johannes Lahtelan kirjoittamassa elämäntarinassa Samuli Edelmann – Pimeydestä valoon, jossa hän kuvasi taisteluaan alkoholismia vastaan.

– Ei mulla ole siihen mitään lisättävää. Mun suhde julkisuuteen on ollut aina kompleksinen. Mulla on mediasta tosi huonoja kokemuksia. Pidän toimittajia ja mediaa hyvin epäluotettavina. Vääristellään asioita ja irrotetaan lauseita asiayhteyksistään. Sitten tehdään lööppejä ja skuuppeja. Ne ovat pääsääntöisesti vaurioittaneet mua. En luota teihin. Haluan suojelella itseäni teiltä, Edelmann murahtaa.

Ystäviensä seurassa hän sanoo olevansa aivan toisenlainen mies. Silloin hän uskaltaa laskea puolustuksensa alas. Ei tarvitse pelätä seurauksia.

Edelmann asui kymmenen vuoden ajan Maltalla. Hän sanoo, että yksi suurimmista syistä muutolle oli juuri julkisuus. Sitä ei päässyt Suomessa pakoon.

Ulkomailla hän sai elää ihan normaalia elämää. Olla ihan tavallinen ihminen.

– Jokin sellainen haarniska multa lähtee siellä pois. Ulkomailla voin istuskella pitkiä aikoja kahviloissa, katsella ihmisiä ja seurata maailman menoa. En mä Suomessa katsele juuri ketään. Ulkomailla mä huomaan, että ai vittu mulla on ollut ikävä tätä.

Voisi kuvitella, että huomiota kammoksuva ihminen haluaisi vältellä ammattia, johon julkisuus on tavallaan sisäänrakennettua. Edelmann ei näe asiassa kuitenkaan ristiriitaa.

– En koe, että minä tai Anna-Maija olisimme julkkiksia, me ollaan esiintyviä taiteilijoita. Se on jutun ydin. Ollaan tosi herkkien ja hauraiden asioiden kanssa tekemisissä. Niiden pilkkominen ja analysoiminen on tuntunut hirveän vaikealta, ja siksi olen kokenut sen aina väkivaltaisena, jos toimittaja on yhtään aggressiivinen mua kohtaan.

Vieressä kuunteleva Tuokko sanoo ymmärtävänsä kollegaansa. Vaikka ei itse kummemmin julkisuudesta kärsi ja tekee mielellään työtään myös näkyväksi, että yleisö löytäisi katsomoihin. Yleisöllehän elokuvia ja televisiosarjoja kuitenkin tehdään, hän lisää.

Miksi elokuvien ja taiteen tekeminen siis on tärkeää?

Tuokko sanoo olevansa idealisti ja vaalivansa ajatusta siitä, että taiteella voidaan muuttaa maailmaa ja yksittäisten ihmisten elämää. Hän uskoo taiteen parannuttavaan voimaan. Ja onhan näytteleminen myös palkitsevaa, hauskaa ja ihanaa – joskin välillä myös hirveää ja pelottavaa.

Mutta minkä sitä kutsumukselleen mahtaa.

– Joskus teini-ikäisenä vain tajusin, että ai, mä olenkin näyttelijä. Mulla se ei ole ollut koskaan ikään kuin haave, vaan enemmänkin identiteettiasia, Tuokko sanoo, johon Edelmann jatkaa:

– Enhän mäkään jaksaisi ajaa tuolla, jumalauta, monta kymmentätuhatta kilometriä vuodessa laulamaan ihmisille, jos en tätä rakastaisi. Eihän tätä muutoin tekisi. Musta tuntuu, että harrastelen tätä edelleen. Tämä on enemmän elämäntapa kuin työ.

Meikki ja hiukset Tiina-Maria Valanti. Tyyli Liisa Kokko. Kukkatakki Ted Baker, Korvakorut Nordicuma_Helsinki. Sormus Degerberg Jewelry. Anna-Maijan pooloneule Gant. Korvakorut poolon kanssa Degerberg Jewelry. Violetti Takki My o My. Samulin pooloneule Dressmann.