Stressivalmentaja Miia Huitti, 40, nauraa paljon. On vaikea uskoa, että vielä viitisen vuotta sitten Miia harkitsi vakavasti itsemurhaa.
”Kyllä, minulla oli kaksi vaihtoehtoa, avioero tai itsemurha. Ajattelin, että perheeni voi paremmin ilman väsyneenä raivoavaa äitiä, ja että lapsetkin sopeutuvat lähtööni. Näin jälkeenpäin tuollainen päättely tuntuu hirveältä, mutta silloin kuvittelin olevani täysin rationaalinen.”
Mikä oli ajanut nuoren äidin niin lohduttomaan tienristeykseen?
”Pitkään jatkunut stressi, jonka takana olivat hillittömät suorituspaineet”, hän kertoo.
”Olen lapsesta asti ollut täydellisyydentavoittelija ja vaatinut itseltäni paljon. Yritin hoitaa perhe-elämänkin samalla tehokkuudella kuin urani, mutta se ei onnistunut.”
Miia oli suorittanut kaksi korkeakoulututkintoa neljässä vuodessa, valmistunut 26-vuotiaana sekä kauppatieteiden maisteriksi että humanististen tieteiden kandidaatiksi. Alle kolmikymppisenä hän työskenteli jo pankinjohtajana ja päätyi lopulta unelma-ammattiinsa henkilöstökonsultiksi.
Sitten menestyksen tie alkoi mutkitella. Ensin tuli uhka lapsettomuudesta, sitten tuplaraskaus ja keskosvauvat. Kaksostytöt valvottivat yötä päivää. Perhe asui Pirkkalassa, puoliso Ville Huitti kävi töissä Helsingissä.
Mitä Miia teki, kun vauvat hetkittäin nukkuivat? Hän siivosi.
”Jatkoin suorittamista ja stressaamista vanhaan malliin. Siivosin, pyykkäsin, mankeloin, puunasin ja raadoin viimeisillä voimillani. Tytöt olivat viiden kuukauden, kun uusi raskaus yllätti.”
Väsyneenä Miia ei iloinnut uutisesta. Kaiken keskellä perhe sai tietää, että heidän kotitalonsa oli homeessa.
“Olin väsynyt ja raivopäinen”
Reilussa vuodessa entisestä uraohjuksesta tuli kolmen pienen lapsen äiti. Poikavauva sairasteli paljon, oli RS-virusta ja muita vauvojen vaivoja. Samaan aikaan kaksostytöt kärsivät korvatulehduksista ja nukkuivat huonosti. Perhe joutui muuttamaan ja käymään työlästä homeoikeudenkäyntiä.
Kun lapset tervehtyivät, äiti romahti.
”Äidit varmaankin sietävät, kestävät ja venyvät jopa yliluonnolliselta tuntuvan määrän, kunnes tulee se kohta, ettei enää jaksa”, Miia Huitti pohtii.
Hän kiukustui jatkuvasti pienille lapsilleen, ei vastannut puhelimeen, jos ystävät soittivat, eikä halunnut tavata ketään.
”En kestänyt ihmisten voivottelua enkä säälimistä.”
Keho oireili. Miian sairaus- ja vaivaluettelo oli pitkä: jatkuva ripuli, rannekanavaoireyhtymä, fibromyalgia, kilpirauhasen vajaatoiminta, migreeni sekä skleroderma, ihon kovettumatauti.
Hän kärsi vaikeasta unettomuudesta, yössä saattoi olla kuudesta kymmeneen herätystä. Jos Ville tai joku muu valvoi lasten kanssa, Miia ei pystynyt nukahtamaan. Samaan aikaan myös puolison terveys alkoi pettää.
Lopulta lastenlääkäri havahtui, että Miia oli jaksamisensa äärirajoilla. Hänelle kirjoitettiin tuhti arsenaali masennuslääkkeitä, nukahtamislääkkeitä, rauhoittavia pillereitä ja unilääkkeitä.
Uupunut pariskunta yritti selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Aika lapsenhoidon ja oikeudenkäynnin ohella kului keskinäiseen riitelyyn ja syyttelyyn, missä varsinkin Miia kunnostautui.
”Olin väsynyt ja raivopäinen, syytin kaikesta Villeä ja olosuhteita. Ajattelin, että kaiken ulkopuolellani pitää muuttua, ennen kuin oloni paranee.”
Hän tunsi olevansa ansassa. Väsymys paheni. Lopulta edessä häämötti kaksi tietä, avioero tai itsemurha. Muuta ulospääsyä tilanteesta Miia ei nähnyt.
“Yhtäkkiä näin elämäni toisessa valossa”
Viime hetkellä risteykseen ilmaantui kolmas tie. Ystävän vinkistä Miia tarttui teokseen, jossa amerikkalainen psykologian ja luonnonlääketieteen tohtori Alexander Loyd esitteli kehittelemänsä stressinhoitotekniikan.
Miia ahmi Paranemisen avain -kirjan yhdeltä istumalta ja alkoi tehdä siinä mainittuja harjoituksia.
Jo muutaman päivän päästä vointi koheni. Kului jokunen viikko, ja Miia huomasi suorituspaineidensa kadonneen. Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä jopa ensimmäisen kerran ikinä, hän tunsi syvää, sisäistä rauhaa.
”Mikään tilanteessani ei muuttunut, paitsi minä. Vähitellen aloin nähdä elämäni kokonaan toisessa valossa.”
Hetkinen: stressivalmentaja kehuu päässeensä stressistä eroon lukemalla yhden kirjan ja tekemällä harjoituksia. Eihän esimerkiksi työstressistä voi omin voimin parantua? Siihen täytyy sopeutua tai vaihtaa työpaikkaa.
Miia Huitin silmät välähtävät innostuksesta. Juuri tämän näkemyksen hän haluaa haastaa. Stressistä voi ja siitä pitää vapautua. Ainakin, jos haluaa pysyä terveenä.
”Sopiva määrä stressiä on hyväksi, se auttaa esimerkiksi pysymään aikataulussa, antaa energiaa ja saa tavoittelemaan parempaa työtehtävää. Mutta voimakas, pitkittynyt stressi on erittäin haitallista. Useiden asiantuntijoiden mukaan se aiheuttaa jopa yhdeksänkymmentäviisi prosenttia kaikista sairauksista.”
Monelle stressi merkitsee painetta tekemättömistä töistä tai rahapulaa. Miian mukaan stressi on paljon muutakin.
”Se voi olla syyllisyyttä, häpeää, yksinäisyyttä, rakkaudenkaipuuta, lamaantumista, epäonnistumisen tunnetta. Ei välttämättä sitä, että töissä on kiire vaan sitä, että työ ei tarjoa tarpeeksi haasteita. Työtönkin voi olla stressaantunut.”
Stressin syy löytyy usein peilistä
Pahinta on näkymätön stressi, johon ihminen tottuu niin, ettei edes tiedosta sitä.
”On ehkä selkä kipeä ja ainainen flunssa, suolistovaivoja, migreeni ja mälsä olo. Mikään ei innosta, arki on ankeaa ja tyytymättömyys vaivaa.”
Joskus olotila on niin kurja, että on mentävä lääkäriin hakemaan apua. Apteekista käydään hakemassa masennuslääkkeet.
”Masennus ja pitkittynyt stressi voivat ilmetä samalla tavalla. Lääkärin voi olla vaikea erottaa niitä toisistaan.”
Stressiä saatetaan hoitaa masennuslääkkeillä, jotka helpottavat oireita, mutta eivät poista syytä. ”Se on surullista, sillä keski-iän masennuksella ja alakulolla on todettu olevan yhteys myöhemmin puhkeavaan muistisairauteen.”
Ihminen etsii usein stressille syitä itsensä ulkopuolelta. Miia Huitti kannustaa katsomaan peiliin, sillä useimmiten stressi on lähtöisin omasta sisimmästä.
”Suurin syy stressiin ovat usein omat alitajuiset uskomuksemme, jotka juontavat hyvinkin kaukaa, lapsuudesta tai jopa kohtuajalta. Toki myös aikuisena koetut ikävät kokemukset voivat aiheuttaa stressiä.”
Miia käsittelee aihetta syksyllä ilmestyneessä kirjassaan Stressikupla. Siinä hän kertoo, että valtaosa uskomuksistamme muodostetaan ensimmäisen kuuden, jopa kymmenen, ikävuotemme aikana, jolloin rationaalinen päättely ei vielä ole kovin korkealla tasolla, vaan otamme asiat sellaisinaan suodattamatta.
”Esimerkiksi mummolaan sisaruksen syntymän ajaksi viety lapsi on voinut kokea äidin hylänneen hänet. Tästä on voinut seurata uskomus, että hän ei ole arvokas tai tärkeä, ei ansaitse rakkautta tai muutakaan hyvää, eikä voi luottaa keneenkään. Tämä uskomus heittää pysyvän varjon koko myöhempään elämään.”
Minkä takia suoritamme elämäämme?
Miiaa kiehtoo stressin epigenetiikka, eli se, miten alttius sairastua stressiin voi periytyä solumuistojen kautta usean sukupolven takaa.
”Pelot voivat juontaa perityistä muistoista, esimerkiksi viime sotien ajalta. Lapsi voi pelätä hysteerisesti lentokoneita, ja kun syytä selvitetään, taustalta löytyy, että isoisän isä on kuollut lentopommituksessa.”
Epigenetiikasta ei ole luotettavaa tutkimustietoa, mutta Miia uskoo, ettei ilmiön todentamiseen mene pitkään. Alexander Loydin kehittämät harjoitukset auttoivat Miia Huitin paranemaan stressistä. Niissä aktivoidaan omin käsin kehon paranemiskeskuksia, joilla on yhteys ihmisen stressinsäätelyjärjestelmään.
Parasta Loydin löytämissä työkaluissa on Miian mielestä se, että niillä voi käsitellä ja korvata juuri niitä uskomuksia, joita sisimpäämme on iskostunut kauan sitten. Lisäksi ne ovat itsehoitomenetelminä helposti opittavissa ja täysin ilmaisia.
Kuinka kaukaa juontuivat suorituspaineet, jotka piiskasivat Miiaa ensin menestykseen ja sitten lähes itsemurhan partaalle?
”Ties kuinka kaukaa! Olen jäljittänyt sukumme naisten suorittamista ja raatamista ainakin kolmen sukupolven taakse.”
Stressi laski harjoitusten myötä.
”Sen tilalle tuli ihmeellinen rauha. En ollut edes tiennyt sellaisen olemassaolosta. Oli huojentavaa ymmärtää, että minun ei tarvinnut suorittaa mitään, kunhan huolehdin, että lapset pysyivät hengissä. Mikään muu ei ollut pakollista.”
Muutaman kuukauden päästä Miian stressi oli hävinnyt.
”Minä olin odottanut sitä, että kaikki olosuhteissani muuttuu. Lapset alkavat nukkua ja selätämme homeoikeudenkäynnin, mieskin paranee. Loppujen lopuksi stressitasoni laski, vaikka kaikki pysyi ennallaan.”
Tilalle tuli paljon hyvää.
”Lopetin itseni piiskaamisen, enkä enää halunnut palata aiempaan työhöni. Halusin jakaa kokemaani ja kouluttauduin Suomen ensimmäiseksi Paranemisen avain -valmentajaksi."
Mieltä pitää hoitaa kuin hampaita
Miia on yhä naimisissa Villen kanssa, ja koko perhe voi hyvin. Miia saa elantonsa yksilö- ja ryhmävalmennuksesta sekä luennoista. Kirjaansa Miia on kiteyttänyt työssä kirkastuneen filosofiansa.
”Haluan puhkaista stressikuplan, kuvitelman, ettei stressille voi mitään. Kyllä voi. Työkaluja on monia, jollekin ne voivat olla minun käyttämäni menetelmät, jollekin toiselle vaikka meditaatio tai virkkaaminen.”
Tärkeintä on, että stressiä hoidetaan kuten hampaita, säännöllisesti.
”Harjoitukset kannattaa ottaa mukaan päivärutiiniin, sekä aamuihin että iltoihin.”
Lopputulos voi johtaa johonkin ihanaan, kuten Miian kohdalla.
”Salaisuus piilee asenteessa. Stressitön olotila avaa tien luoville oivalluksille. Äkkiä tietää, miten tylsää työtä voi muuttaa mielekkäämmäksi. Hankala pomo ei tunnu enää niin hankalalta eikä ikävä puoliso ikävältä. Koko elämä muuttuu paremmaksi, vaikka mikään ei muutu.”
Teksti: Katariina Romppainen
Kuvat: Ari Ijäs
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2016.
Lue myös:
