Minuun jäi pysyvät jäljet, kun Pertti Neumann nousi Raahen yläasteen liikuntasalin lavalle 1984, ja kuulutti toisen kappaleen jälkeen: ”Hyvää iltaa, me olemme Dingo, ja jos nuo valot eivät mene välittömästi pois, ­painumme vittuun täältä!” Seuraavana aamuna ilmoitin äidille, että minäkin haluan kitaran.

Lapsuuteni sitkein haave oli tulla jalkapalloammattilaiseksi. Unelmani epärealistisuus tuli ilmeiseksi viimeistään talvella 1987. Nousin tuolloin Raahen Ponnistuksen b-joukkueeseen, ja ­istuttuani vaihtopenkillä 25 asteen pakkasessa kuuden pelin ajan, pääsemättä sekunniksikaan kentälle, katsoin parhaaksi lopettaa.

Teini-iässä inhosin erityisesti kasvoissani ja selässäni olleita finnejä, paksuja pullonpohjalasejani sekä poikia, jotka halusivat puhua pelkästään mopoista. Ja sitä, että tytöille se tuntui riittävän.

Häpeän syvästi haavoittuvuuttani ihmissuhteissa ja työasioissa. Haluaisin olla kuin elokuvien sankari, joka pitää pään kylmänä pahimpienkin epäonnistumisten edessä. Toisaalta, jos olet liian cool, olet todennäköisesti patsas. Ja patsaiden päälle linnut paskovat.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun astuin kylmäaltaaseen. Altaasta nousin rauhallisempana ihmisenä – en valitettavasti yhtään parempana.

Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska… Tekisi mieli sanoa, että koska se aloitti. En ole aivan varma, sainko huitaistua takaisin. Tapaus liittyi johonkin pihakahinaan 1970-luvun lopun Raahessa.

En aio koskaan antaa anteeksi sitä, että saatan ohittaa ihmisten ­hienovaraiset vihjeet sellaisissa tilanteissa, jossa he selvästi haluaisivat avautua itselleen tärkeästä tai vaikeasta asiasta. Havahdun omaan pölkkypäisyyteeni monesti vasta viikkojen päästä.

Join pääni täyteen, kun olin konsultoimassa erästä mediataloa Hotelli Korpilammella tapahtumatuotantoon liittyvissä kysymyksissä. Humaltuminen tapahtui toki vasta presentaationi jälkeen – mutta sitäkin nopeammin ja aggressiivisemmin.

Ystäväni ihmettelevät minussa hetkittäin ilmenevää, jopa yksinkertaiselta vaikuttavaa kiltteyttä.

Sukurasitteitani ovat nuorena vetäytynyt hiusraja, huono näkö ja sisäänpäin kääntyvä äkkipikaisuus. Olen yhdistelmä vanhempieni kaikkein huonoimpia puolia.

Ennen oli paremmin ainakin… Jos elokuvaohjaaja Aki Kaurismäkeä on uskominen, jäiden liukkaus. Hänellä on kuulemma tapana sanoa, että ennen olivat jäätkin liukkaampia. Toivon, että sanonnassa on kyse pessimismin ironisoimisesta.

Annoin viimeksi lahjan eräälle tärkeälle ihmiselle. Se oli niinkin riskialtis lahja kuin valkoinen paita. Hän otti sen kiitollisena vastaan, ja sanoi: ”Tämä on hyvin kaunis, sovitan vähän myöhemmin.” Ja pani sen sitten kaappiin.

Aion vielä opetella hoitamaan haastattelut siten, että onnistuisin kertomaan niissä jotakin järkevää esimerkiksi itsestäni tai uudesta Ikävä mummoa -albumistani ja etten joutuisi häpeämään sanomisiani jälkikäteen. Niin tapahtuu lähes aina.