Laulaja-lauluntekijä Samuli Putro tunnetaan tarkkanäköisistä ja koskettavista sanoituksistaan. Tässä haastattelussa hän kertoo pikkukaupungin pojan identiteetistään, uintiharrastuksestaan, jumalasuhteestaan, ja siitä, milloin hän pillahtaa itkuun.

Täytit syyskuussa 50 vuotta. Elätkö ­terveellisesti?

No, miltä näyttää? (Sytyttää tupakan.) Elämäntapani eivät ole aikuisiällä juuri muuttuneet. Sellainen järjetön perse­kännäily on tosin loppunut. Uintiharrastuksen aloitin vaikean erokriisin keskellä vuonna 2011. Tunsin hukkuvani ja päätin ratkaista ongelman opettelemalla uimaan. Siitä tuli päivittäinen tapa. Nykyisin pointtina ei ole niinkään vedessä reuhtominen. Uintiretki katkaisee mukavasti duunipäivän ja selkeyttää samalla ajatuksia.

Olet puhunut haastatteluissa hintelän, silmälasipäisen pojan identiteetistäsi. Mikä on suhteesi ulkonäköön?

Murrosiässä se oli häpeällinen paikka. Olin pienikokoinen poika, jolla oli pullonpohjanrillit ja naama täynnä finnejä. Parikymppisenä lähtivät hiukset. Tapahtumaketju oli kammottava, ja parisuhde­rintamalla olin heittämässä hanskoja lopullisesti tiskiin. Ajattelin, ettei kukaan voisi ikinä pitää minusta. Arvioni osoittautui onneksi vääräksi. Naistenmieheksi en ole kokenut itseäni myöhemminkään. Se on kaiketi hyvä asia. Suhteeni ulko­näköön on tällä hetkellä hyväksyvä. ­Käytännön tasolla se tarkoittaa sitä, etten juuri katso peiliin. Ja kun katson, saatan pelästyä. Jokin aika sitten ammattivalo­kuvaaja kysyi minulta, kumpi on parempi puoleni. En osannut vastata. Mietin, että todennäköisesti selkäpuoli.

Moni kuulija liikuttuu ­keikallasi kyyneliin. Minkälaiset tilanteet saavat sinut itkemään?

Yllättävät nostalgian hetket, jotka voivat tulla esimerkiksi popmusiikin muodossa. CMX:n Kultanaamion kuullessani muistan, että ai niin, kosin tyttöystävääni kerto­säkeen alkaessa siellä Tavastian portaikoissa. Se aikakuljetus on hirveän nopea, ei sellaiseen osaa oikein varautua. En ole koskaan ajatellut, ettei tunteitaan saisi näyttää. Monesti kyyneleet haluaa silti pitää itsellään. Näin oli etenkin nuoruudessa, jolloin itkua opetteli konkreettisesti pidättämään, 1980-luvun Raahessa yläasteen pihalla oli parempi olla pillittämättä.

Raahe sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla Perämeren rannalla. Miten lapsuuden kaupunkisi näkyy sinussa?

Omatoimisuutena. Raahe oli kaupunki, jossa oli tarjolla hyvin vähän virikkeitä, ja suurin osa tekemisestä piti kehittää itse. Aloitekyvystä on ollut paljon apua laulunkirjoittajan työssä. En tarvitse inspiraation puuskaa, osaan tarttua toimeen. Mutta ennen ­kaikkea Raahe edustaa minulle mielentilaa. Olen asunut Helsingissä vuodesta 1994, mutta en ­edelleenkään tunne olevani identiteetiltäni helsinki­läinen. Täällä tunnen itseni yhä tarkkailijaksi. Tunnistan itsessäni myös raahelaista realismia. Sellaista poikki ja pinoon -ajattelua.

Olet julkaissut seitsemän bändilevyä ja kuusi sooloalbumia. Miksi musiikin tekeminen on sinulle tärkeää?

Laulunkirjoittaminen merkitsee oman maailmankuvan jäsentelyä. Parhaimmillaan se on kuin avartava keskustelu toisen ihmisen kanssa. Lisäksi musiikin tekeminen tarjoaa mahdollisuuden mielekkäisiin päivärutiineihin ja viisipäiväiseen työviikkoon. Olen hirveän huono olemaan jouten. Mutta jos pääsen aamukahvin ­jälkeen kirjoittamaan, niin iltapäiväviiden jälkeen tunnen, että iltakin on ansaittu. Viikonloputkin tuntuvat mukavammilta, kun tietää paiskineensa arkipäivinä töitä. Niin simppeliä se on.

Ylen Kutsuvieras-­ohjelmassa puhuit luopumisen merkityksestä. Milloin saat itsesi kiinni turhamaisuudesta?

Kyse on nimenomaan kiinnijäämisen ­hetkistä. Tuntuu kuin olisi jäänyt kiinni housut kintuissa julkisella paikalla. Se tuntuu nololta. Turhamaisuus kertoo ennen kaikkea itsekeskeisyydestä ja ­pienisieluisuudesta. Esimerkiksi krapulamorkkikset perustuvat pitkälti turha­maisuuteen. Kohmelossa sortuu monesti pohtimaan omaa merkitystään. Miksi menin sanomaan sillä tavalla? Mitä minusta ajatellaan? Tällaiset pohdinnat perustuvat ajatukselle, että muut heräisivät aamulla miettimään juuri sinua. Todellisuudessa muutkin miettivät enimmäkseen itseään. Tämä kaikki on turhamaista. Ja samalla hyvin inhimillistä.

Mitä pelkäät?

Sitä, että pitämällä kiinni omaksumastani elämäntavasta tulen loukanneeksi ympärilläni olevia ihmisiä, koska en tarpeeksi usein muista kertoa sitä tosiasiaa, etten ole valmis jakamaan kaikkea elämässäni.

Ihmissuhteissa haluttomuus sitoutua yhdistettynä haluun olla läsnä saattaa johtaa väärinymmärryksiin. Toisin sanoen: pelkään antavani ristiriitaisen viestin.

Kappaleessa Rakkaus taas sanot, että ”usko on ihmisen yksityisasia, siksi sen piilotan aina kun voin”. Mikä on ­suhteesi jumalaan?

Aika usein pyytävä, silloin tällöin myös keskusteleva. Epätoivon hetkinä huomaan pyytäväni lähes vaistonvaraisesti apua. Hieman samalla tavoin kuin käden vetää refleksinomaisesti pois kuumalta hellalta. Ei sitä mieti. Noina hetkinä saa itsensä kiinni siitä, että uskoo sittenkin johonkin korkeampaan voimaan.

Kerro jokin salaisuutesi?

Kuljen kotona kesät talvet villasukat jalassa.