Puinen, vähän puolijoukkuetelttaa isompi viidakkomaja erottuu juuri ja juuri yön pimeydestä brasilialaisen Tabatingan pikkukaupungin laidalla. Majasta kuuluu laulua: naanaa nannannaa nannannannannaa ja rytmikästä suhinaa, kun lehväkimpulla lyödään tahtia. Iäkäs shamaanipariskunta parantaa ayahuasca-lääkekasvijuomalla sairauksia ja riippuvuuksia. Kymmenisen potilasta makaa patjoillaan, syvällä omissa mietteissään.

Yksi heistä on suomalainen reppureissaaja. Hän haluaa tutustua alitajuntaansa ja kohdata pelkonsa nauttimalla ayahuascaa. Miehen silmistä näkyvät lähinnä valkuaiset; pupillit väpättävät levottomasti yläluomien suojissa. Syvemmällä pään sisällä vauhdin täytyy olla vielä kovempi: ayahuascan vaikuttava aine on dimetyylitryptamiini eli DMT, jota pidetään maailman vahvimpana psykedeelisenä huumeena. Jos psykedeeli toimii odotetusti, mielessä vilisee todennäköisesti outoja näkyjä, ennennäkemättömiä värejä, satoja jo kerran unohtuneita muistoja, lapsuuden painajaisia lohikäärmeistä ja noidista.

Olo on fyysisestikin tukala, pulssin täytyy olla lähellä kahtasataa ja oksennuksen kurkussa. Käsittelemättä jääneitä pelkoja vyöryy silmille. Kauhun määrä ylittää kaikki ennakkokuvitelmat.

”Tää on painajaismaista, vittu”, mies sanoo kameralle.

Hän on Tunna Milonoff ja kameran takana on Riku Rantala, joka on käynyt omalla ayahuasca-matkalla edellispäivänä. Jakso on Madventuresin kolmannelta kaudelta ja kuuden vuoden takaa, mutta näyttää oman ja osin maailmankin toimintalogiikan. Sen, kuinka valoon aika ajoin nousee asioita, jotka ovat aina olleet olemassa, mutta pitkään enemmistön katseen ulkopuolella.

Nyt näin on käynyt juuri psykedeeleille, joista tunnetuin on tietenkin LSD. Keskustelu ja tutkimus niiden hyödyistä erilaisten riippuvuuksien ja mielenterveysongelmien hoidossa on herännyt vuosikymmenten unilta.

Kokeilut lääkekäytössä, 1960-luku, kauhu ja yleinen paheksunta vielä vuosikymmenten jälkeen. Kaikki se, miten LSD:hen on tavattu suhtautua, on meillä Suomessa pähkinänkuoressa tapauksessa nimeltä Vappu Taipale ja Ylioppilaslehti. 

Kun Ylioppilaslehti kysyi vuonna 2001 haastattelussaan Stakesin silloiselta pääjohtajalta Taipaleelta tämän opiskeluajoista 1960-luvulla, Taipale tuli pudottaneeksi kolme tulenarkaa kirjainta.

”Ja tulihan sitä tutustuttua viineihin, olueen ja LSD:henkin”, Taipale päätti vastauksensa kysymykseen siitä, lipsuiko opiskelu koskaan juhlimisen puolelle.

Seurauksena oli tietenkin kohu: Kansanedustajat ja pääkirjoitustoimittajat pohtivat, onko Taipale tehtäviensä tasalla. Kansa raivosi verkkofoorumeillaan.

Taipale taipui paineen alla pahoittelemaan lausuntoaan, mutta se on eri asia kuin pahoitella kokeilua.

Huolimaton lausunto ei kerro sitä, että Taipale työskenteli 1960-luvun alussa lääkärinä vaasalaisessa Huutoniemen sairaalassa. Hänen silloisen työtoverinsa, psykiatri Alf Forsénin mukaan noihin aikoihin LSD:tä kokeiltiin monissa Suomen sairaaloissa. Testihenkilöinä eivät olleet potilaat vaan hoitohenkilökunta.

Sen jälkeen kun sveitsiläinen kemisti Albert Hoffman oli vuonna 1943 syntetisoinut lysergihapon dietyyliamidin eli LSD:n yrittäessään kehittää migreenilääkettä, tämän työnantaja lääkefirma Sandoz alkoi lähettää maailman tutkimuslaitoksille ilmaisia ampulleja kauppanimellä Delysid. Forsénin mukaan sitä testasi vajaa kymmenen Huutoniemen työntekijää. Taipalekin sanoo nyt, että hänen kokeilunsa tapahtui lääketehtaan valmistamalla aineella sairaalaolosuhteissa, mutta ei Huutoniemessä. Enempää hän ei halua asiasta puhua.

Suomessa LSD:n lääkekäyttö ei ottanut tuulta alleen, mutta muualla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa Delysidillä lääkittiin kymmeniätuhansia potilaita. Psykoterapeutit intoilivat uudesta ihmelääkkeestä, joka nosti pintaan tukahtuneita muistoja ja auttoi traumojen käsittelyssä ja alkoi nopeasti kelvata yhtälailla alkoholismin kuin autismin hoitoon.

Maailmalla opittiin tuntemaan myös huumesienten psilosybiini ja peyote-kaktuksen meskaliini, joiden vaikutukset olivat LSD:n tapaisia: aistiharhoja, kokemuksia tietoisuuden laajenemisesta, kyky tarkkailla itseään ulkopuolelta ja tunne yhteydestä maailmankaikkeuden kanssa.

Terapiakäyttöä johti kaksi pääkoulukuntaa. Psykolyyttisessä terapiassa pyrittiin pienillä, muutaman päivän välein otetuilla annoksilla vapauttamaan mieltä niin, että yhdessä terapeutin antaman keskustelu- ja kuuntelutuen kanssa ajatus alkaisi kulkea uusia reittejä ohi vanhojen ratkaisumallien ja ajatuskulkujen. Psykedeelien apu tässä psykoterapian perustehtävässä oli eräänlainen itsetarkkailun, muistin ja tietoisuuden terävöittäminen.

Psykedeelisessä terapiassa taas haettiin suuremmalla kerta-annoksella yksittäistä huippukokemusta, joka rojauttaisi asiat uuteen perspektiiviin.

Vaikka tuloksiakin saatiin, psykedeeleillä oli yksi ominaisuus, joka muilta lääkkeiltä tai perinteiseltä psykoterapialta puuttui. Kokemus saattoi olla mitä hyvänsä ekstaasista helvetilliseen kauhuun. Ennalta-arvaamattomuus hankaloitti suosionsa huipulle 1960-luvulle nousseen LSD:n menestystietä. Puheet psykedeelien vaaroista alkoivat yleistyä: kaikkia potilaita Delysid ei auttanut, vaan toisinaan heidän mielensä järkkyi entisestään.

Psykedeelien terapiakäyttö loppui, kun LSD syksyllä 1966 julistettiin laittomaksi Kaliforniassa, hippiliikkeen ytimessä. Kielto levisi muihin osavaltioihin ja YK:n sopimuksella muihin maihin. Muutkin psykedeelit kiellettiin. Yhdysvaltain huumevalvontavirasto määritteli LSD:n vaaralliseksi huumeeksi, jolla ei ole lääketieteellistä käyttöä.

Käyttö lääkkeeksi jäi yksityishenkilöiden itse harkittavaksi.

Valkoinen kerrostalokoti on kliinisen siisti kuin sairaala. Auringonvaloa tulvivan keittiön pöydän ääressä istuu parikymppinen Minna. Hänen rauhallinen, hivenen kyllästynyt katseensa ja velttona kokemuksen painosta narahteleva äänensä saavat yliopisto-opiskelijan vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta.

Minna kertoo kärsineensä masennuksesta päiväkoti-ikäisestä. Lapsuuskodissaan Minna sai kärsiä isänsä alkoholismista ja perheväkivallasta, koulussa kiusaamisesta. Teini-ikäisenä Minna raiskattiin.

Minna oli ehtinyt poltella pilveä päivittäin ja käyttää muita huumeita satunnaisemmin, mutta ne eivät parantaneet hänen oloaan. Sitten hänen kaverinsa mainitsi LSD:n.

”Kaveri oli puhunut LSD:n elämäniloa lisäävistä vaikutuksista. Kiinnostuin ja otin asioista selvää.”

Minna perehtyi verkkodokumentteihin, kuten pitkään trippioppaaseen, jonka joukko suomalaisia laati nimettömänä joskus 1990-luvulla. Opas varoittaa trippailemasta yksin, varsinkaan ekalla kerralla. Toinen usein kerrottu neuvo on, että tripille ei pidä lähteä mieli maassa.

Minna teki ensikokeilunsa kotonaan, yksin ja masentuneena. Hän ei uskonut olonsa voivan enää huonontuakaan.

”Sama se oli kokeilla. Suunnittelin itsemurhaa ja pidin LSD:tä viimeisenä oljenkortena.”

Minnan nappaama LSD oli imeytetty sokeripalaan. Tavallinen käyttöannos on 200 mikrogrammaa, mutta Minna arvelee ensiannoksensa olleen tuplasti enemmän.

Huumemolekyylit vapautuivat sokeripalasta Minnan suuhun, lipuivat veren mukana aivoihin ja tarrautuivat välittäjäainereseptoreihin. Minnan käsi alkoi jättää liikkuessaan jälkeensä värikkäitä viivoja. Häntä alkoi naurattaa tavalla, jolla nauretaan silloin, kun nauru tulee syvältä.

Aivotutkimuksissa psykedeelit ovat näyttäneet vaikuttavan aivorungon sinitumakkeeseen, jonka tehtävä on kiinnittää huomiomme totutusta poikkeaviin ärsykkeisiin, kuten putoavan juomalasin kilinään. Psykedeelit moninkertaistavat tällaisten uudelta tuntuvien asioiden määrän. Tutut asiat alkavat näyttäytyä uudessa valossa, ja omaa suhdetta niihin tulee arvioitua uudelleen, ilman totuttuja ajatusmalleja. Alkoholisti voi nähdä juomisensa syyt ja rakenteen samoin kuin masentunut masennuksensa.

Oman matkansa jälkeen Minna vietti kuusi onnellista, päihteetöntä kuukautta. Masennus loppui kuin seinään. Maailmaan palasivat värit, ja ensimmäistä kertaa ilma tuoksui joltain. Terveys alkoi kiinnostaa. Tupakointi loppui ja meditointi alkoi.

”Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että minun ei tarvitse olla masentunut eikä maailman tarvitse olla synkkä paikka.”

Puolen vuoden päästä tripin jälkihehku alkoi hiipua. Sekalaiset päihteet piristeistä rauhoittaviin palasivat sotkemaan aivokemiaa. Masennus tuli takaisin, eivätkä tiuhaan toistuneet tripit sitä enää poistaneet.

”Se ei mene niin, että mitä enemmän käyttää, sitä enemmän parantuu”, Minna sanoo.

Viimeiset pari vuotta hän on ollut ilman huumeita. Tai melkein ilman. Psykedeelien terapiavaikutus on taas tuntunut selkeältä, kun niitä on nauttinut vain kerran tai pari vuodessa. Niistä on ollut Minnalle apua silloin, kun kielteiset ajatukset ovat jääneet kiertämään kehää.

”Kun viimeksi otin sieniä, olin jäänyt jumittamaan sellaista kuvitelmaa, että olen huonompi kuin muut. Tripillä tajusin, ettei niissä ajatuksissa ole järkeä. Ymmärsin, että muut voivat olla ihan yhtä epävarmoja kuin minäkin.”

Alkoholismia, väkivaltaa, mietoja huumeita ja lopulta LSD:tä. Minnan tarina on kuin 80-lukulaisesta huumevalistusesitelmästä peruskoululaisille. Siinä vain on loppu, jollaisten mahdollisuudesta valistukset eivät kertoneet.

Tuskin kertovatkaan vielä ihan hetkeen, sillä hitaampaa kuin tutkimus on ainoastaan tutkimus, jota tehdään huumausaineiden mahdollisesta hyötykäytöstä. Kliinistä tutkimusdataa ei ole karttunut tarpeeksi, sillä tunnetuimmat psykedeelit ovat yhä YK:n yleissopimuksessa luettelon I huumeita: luokittelun mukaan niillä on korkea väärinkäyttöpotentiaali eikä yleisesti hyväksyttyjä lääketieteellisiä sovelluksia. Tutkimuslupien saaminen on hankalaa etenkin, jos tutkimukseen tarvitaan koehenkilöitä nauttimaan ainetta.

Toinen iso este on pelko. Psykedeelitutkimus oli katkolla sukupolven ajan, ja se sukupolvi oppi pelkäämään huumeita.

Psykedeelit olisivat myös huono bisnes lääketehtaille. Toisin kuin tavanomaisilla psyykenlääkkeillä, käyttö on kertaluontoista ja annokset pieniä. LSD:n käyttöannos on niin mikroskooppinen, että pakastepussillisella huumattaisiin koko Suomi. Lisäksi yhden käyttökerran vaikutus voi kestää vuoden tai kauemminkin. LSD:n patentti on myös rauennut vuosikymmeniä sitten, eikä luonnossa esiintyviä yhdisteitä, kuten psilosybiiniä tai DMT:tä, voi luonnonmuodossaan patentoida.

Kaikki tämä ei ole silti kokonaan estänyt uutta psykedeelitutkimusta. Tuoreessa sveitsiläistutkimuksessa selvitettiin kuolemansairailla potilailla LSD:n vaikutusta ahdistukseen ja kuolemanpelkoon. 12 koehenkilöä oli jaettu kahteen ryhmään, joista toiselle annettiin valvotusti 200 mikrogramman LSD-annos kaksi kertaa niin, että annosten välissä oli parin viikon tauko. Kontrolliryhmälle annettiin niin ikään LSD:tä, mutta vain niin vähän, että määrällä oli vain lumevaikutus.

Terapia ja lumelääke eivät auttaneet vertailuryhmää, päinvastoin. Heidän oireensa pahenivat, mutta vaikuttavan LSD-annoksen saaneilla ahdistusoireet helpottivat merkittävästi pitkäksi ajaksi.

Tutkimuksessa psykedeelien vaikutuksia on usein tutkittu juuri kuolemansairailla potilailla. Sellainen oli myös National Geographicin dokumenttiin Tutkimuskohteena LSD kuvattu Annie Levy. Pitkälle edennyttä munasarjasyöpää sairastanut Levy tiesi, että hänellä oli alle vuosi elinaikaa jäljellä, kun hän osallistui losangelesilaisessa UCLA Medical Centerissä tehtävään psykedeeliterapiatutkimukseen. Kokeessa tutkittiin, voiko sienistä valmistetulla psilosybiinillä hillitä kuolemansairaudesta johtuvaa ahdistusta.

”Pystyin ajattelemaan vain hirveää, raastavaa kuolemaa”, Levy kertoi dokumentissa.

Levyn nieltyä psilosybiinikapselin hänen maailmansa alkoi näyttää uudelta. Sänky tuntui joukolta kannattelevia käsiä. Levy tajusi, että niin häntä oli aina tuettu ja tuettaisiin loppuun asti. Usko tuonpuoleiseen palasi.

Kokeen jälkeen hänen miehensä tapasi vaimonsa säteilevämpänä kuin ikinä. Riitely loppui, kun Levy reagoi miehensä kipuiluun vihan sijasta myötätunnolla eikä enää eksynyt ahdistaviin ajatuksiinsa.

”Ei epäilystäkään, etteikö psilosybiini olisi parantanut viimeisiä yhteisiä hetkiämme”, Annie Levyn mies Richard kertoi Elle-lehdelle 2011, pari vuotta Annien kuoleman jälkeen.

Psilosybiinin vaikutusta on 2000-luvulla tutkittu myös täysin terveillä. Johns Hopkinsin yliopistossa 2005 tehdyn tutkimuksen jälkeisessä seurannassa kaksi kolmesta koehenkilöstä piti psilosybiinimatkaa yhtenä elämänsä viidestä merkittävimmästä tapahtumasta.  Kolmannes koehenkilöistä tunsi voimakasta pelkoa kokeen aikana, mutta kokeen jälkeen ilmenneet vaikutukset koettiin silti myönteisinä. Psykedeelien akuutti ja pitkäaikaisvaikutus voivat olla hyvin erilaisia. Pahaa matkaa voi seurata hyvä vuosi.

Katumuodossaan ekstaasina tunnettua, mutta puhtaana monien tutkijoiden psykedeeliksi luokittelemaa MDMA:ta puolestaan tutkitaan parhaillaankin ympäri maailmaa. Aineen on todettu auttavan psykoterapiassa, kun hoidetaan esimerkiksi sota- tai raiskaustraumoista kärsiviä. Norjalaistutkijat taas julkaisivat toissa vuonna meta-analyysin vanhoista tutkimuksista, joissa alkoholisteille annettiin Delysidiä. Suurin osa heistä pystyi aiempaa paremmin kontrolloimaan juomistaan. Tulosten selvyys hämmästytti tutkijat.

Pidän hyvin mahdollisena, että 20 vuoden sisällä LSD ja psilosybiini ovat reseptilääkkeitä”, on sähköpostiin kirjoitettu englanniksi. Viestin on lähettänyt viestintäpäällikkö Brad Burge järjestöstä nimeltä Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies. MAPSin tehtävä on tukea ja edistää psykedeelitutkimusta niin, että psykedeelit vielä joskus olisivat Yhdysvalloissa laillisia reseptilääkkeitä. Esimerkiksi tuore 12 koehenkilön sveitsiläistutkimus tehtiin MAPSin johdolla. Brad Burge kirjoittaa, että heidän suunnitelmissaan ensimmäinen laillistettava yhdiste olisi MDMA. Tämän toivotaan vauhdittavan muidenkin psykedeelien käyttöä ja tutkimusta.

”Aiomme vakuuttaa elintarvike- ja lääkevirasto FDA:n vuoteen 2021 mennessä siitä, että MDMA on tehokas lääke traumaperäisen stressihäiriön hoitoon. Olemme aikataulussa”, Burge kirjoittaa.

Burgen kotimaassa Yhdysvalloissa tämä saattaa olla lähempänä kuin Suomessa, onhan kannabiksen laillinen lääke- tai viihdekäyttö arkipäivää jo useissa osavaltioissa.

Toissa syksynä huumeiden kulttuurihistoriasta tietokirjan Trippi ihmemaahan kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila pitää mahdollisena, että psykedeelit ovat Suomessakin laillisia 20 vuoden päästä. Hämeen-Anttilan mukaan suhtautuminen huumeisiin on tiukempien ja sallivampien aikojen vuorottelua.

”Samalla tavoin kuin vaikkapa seksuaalisuuteen liittyvissä asenteissa. Ilmapiiri on muuttumassa sallivammaksi, mutta aikanaan tulee myös tiukempia kausia”, Hämeen-Anttila sanoo.

Asennemuutos näkyy jo nyt esimerkiksi kotimaisessa mediassa. Tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti myönteiseen sävyyn psykedeelien vaikutuksesta erilaisiin riippuvuuksiin Helsingin Sanomien kolumnissaan. Yle Radio 1:llä taas pyöri vuosi sitten ohjelmasarja, jossa esiteltiin huumeiden inspiroimia kulttuuriteoksia. Kannabiksen laillistamista ajava Suomen kannabisyhdistys puolestaan hyväksyttiin viime vuonna viimein yhdistysrekisteriin. ”Kriminalisointi on pahan alku”, Hämeen-Anttila sanoo.

”Se lisää väärinkäyttöä ja ohjaa huumerahat rikolliseen käyttöön. Malli, jossa tiettyjä huumeita saisi ostaa laillisesti, lisäisi ehkä jonkin verran käyttöä mutta vähentäisi väärinkäyttöä.”

Laillistamisen tai dekriminalisoinnin puolesta ovat puhuneet myös Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter ja YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan. Portugalissa huumeiden käytöstä ja hallussapidosta ei enää rangaista. Tämä on vähentänyt kovien huumeiden käyttöä, huumekuolemia ja terveysongelmia.

Suomessa laillinen LSD-terapia ei tunnu kovin realistiselta lähitulevaisuuden näkymältä, jos lainsäätäjät suhtautuvat psykedeeleihin yhtenä vaarallisten huumeiden kategoriana. LSD:llä on silti jotain etuja puolellaan, verrattuna opiaatteihin tai piristeisiin. LSD:stä ei tiedetä aiheutuneen suoria ruumiillisia haittoja. Fyysistä riippuvuutta ei synny, ja yliannostuskuolema on käytännössä mahdoton. Pysyvät psyykkisetkin haitat ovat harvinaisia. Hämeen-Anttila sanookin, että 60-luvun laajamittaisen LSD-vastaisen ja psykedeelien kieltämiseen johtaneen sodan keskeiset syyt olivat poliittisia: hipit olivat hyökänneet vallanpitäjien politiikkaa ja konservatiivista valtakulttuuria  vastaan. Hämeen-Anttilan mukaan hipit eivät kuitenkaan huutaneet rauhaa ja tasa-arvoa siksi, että psykedeelien käyttö aiheuttaisi liberaaleja ajatuksia. Syy-seuraussuhde on paremminkin päinvastainen.

”Psykedeelien kohdeyleisöä oli vastakulttuuriväki, jolla oli alun perinkin eri ideologia kuin bisnesorientoituneilla. Psykedeelit vahvistavat sellaista ajattelua, johon muutenkin on taipumusta.”

Sveitsiläiskemisti Albert Hoffmann kai tarkoitti vähän samaa sanoessaan LSD:n tekevän meistä sellaisia kuin meidän on määrä olla.

Minnan ongelmia psykedeelit eivät lopulta täysin poistaneet. Silti ne veivät (Minnan mukaan) kärjen hänen pahoinvoinniltaan.

”Ilman niitä en olisi luultavasti hakeutunut terapiaan enkä uskonut voivani parantua.”

Minnalla on hiljattain diagnosoitu keskivaikea masennus ja traumaperäinen stressihäiriö. Psykoterapia on aluillaan. Terapian lisäksi hän aikoo ravistella uskomuksiaan psykedeeleillä.

”Mutta vain pari kertaa vuodessa. Pari kolme.”

Madventuresin Tunna Milonoff sanoo (puhelimessa), että ayahuasca-matka Amazonin viidakossa oli hänen elämänsä pelottavin kokemus. Sillä on silti ollut hyviä seurauksia.

”Se oli kuin turboahdettua psykoterapiaa. Moni pelko tuli kohdatuksi ja käsitellyksi. Maailma on nyt vähemmän pelottava kuin ennen. Paniikkihäiriöni on lieventynyt. Näin tripillä myös itsekkyyteni ja muita heikkouksiani ikään kuin vaimoni silmin. Kun muistan sen, pystyn olemaan vähän parempi ihminen.” ■