Loka-marraskuussa 2022 Helsingin rautatieasemalla seisoi synkkiä valokuvia. Kyseessä oli Johanna Kareen näyttely Tuskassa, jota Irti Huumeista ry oli tuottamassa. Kuvien viereisissä teksteissä huumekoukusta irti päässeet sekä huumeisiin kuolleiden läheiset kertoivat tarinansa.

Usein päihderiippuvainen siivotaan jonnekin toisaalle, joksikin toiseksi. Laitapuolen kulkijaksi eli syrjäytyneeksi. Tuskassa-näyttely pakotti kirjaimellisesti katsomaan addiktia ja tämän läheisiä kasvoihin. Myös näyttelyn tarinoiden totuus poikkesi riippuvuuteen usein liitetyistä mielikuvista.

Tarinoista huokui riippuvaisten tavallisuus. Laittomiin päihteisiin kuolleita luonnehdittiin sanoilla, joita voisi odottaa kuulevan hymypatsaiden jakotilaisuuksissa. Empaattinen. Herkkä. Pärjäsi koulussa.

Päässä alkaa soida J. Karjalaisen kaunis kappale Stindebinde. Laulun kertoja kohtaa kouluaikaisen tuttavansa kadulla ja muistelee, miten tämä rakensi vakavaa muusikon uraa ja miten tällä oli jo koulussa kadehdittavan kaunis käsiala. Nyt tämä Stindebindeksi kutsuttu mies on sortunut ”täydeksi pummiksi” ja tulee vastaan ”kännissä tai kamoissa, ihan sekaisin”. Siitä huolimatta hän onnittelee kertojaa ja tämän kumppania kädestä pitäen ja kumarruksen kera.

J. Karjalainen on haastatteluissa kertonut laulun perustuvan todelliseen henkilöön. Voikin kysyä Karjalaisen sanoin: ”Stindebinde, Bindemeier, mitä tapahtui?”

Itse asiassa kun tutustuu melkeinpä mihin tahansa teokseen, johon on koottu päihderiippuvuuksista kärsivien ja niistä toipuvien omakohtaisia kertomuksia, huomaa yhden tarinan toistuvan kaikkia muita narratiiveja useammin. Se alkaa juuri näin: riippuvainen on ollut herkkä, arka tai ylitunnollinen. Kiltti poika tai tyttö.

Se sen sijaan on yhdentekevää, onko ongelmaksi asti käytetty päihde ollut laiton vaiko alkoholin tavoin laillinen. Tarina löytyy useita kertoja jo AA-liikkeen perusteoksesta Nimettömät Alkoholistit. Milloin menestynyt lääkäri vaatii täydellisyyttä sekä itseltään että muilta, milloin nuori mies tai nainen vetäytyy omaan maailmaansa eikä pysty kohtaamaan muita ihmisiä.

”Millainen mies on yrityksesi palveluksessa oleva alkoholisti? Eikö hän yleensä ole terävä, nopeaälyinen, kekseliäs, mukava mies? Eikö hän selvänä ole ahkera ja aikaansaava työntekijä?” yhdessä kirjan alkupuolen artikkelissa todetaan.

Teos on alun perin vuodelta 1939. Siitä paljastuu myös, että jo tuolloin harjoitettiin sitä, mitä nykyään kutsutaan sekakäytöksi, eli alkoholin ja lääkkeiden – etenkin rauhoittavien – käyttämistä yhtä aikaa molempien vaikutuksen tehostamiseksi.

Tarinan käännekohtakin on aina sama. Se on hetki, jolloin kauniilla käsialalla kirjoittava poika tai tyttö maistaa ensimmäistä kertaa jotain päihdyttävää.

Ludvig Holberg esitti vuonna 1722 näytelmässään Jeppe Niilonpoika usein toistetun kysymyksen: ”Miksi Jeppe juo?” Nyt, anno mundi 2022, Jussi-niminen 62-vuotias raitistunut alkoholisti kirjoittaa minulle sähköpostitse ja vastaa, miksi kiltti poika juo.

”Kaikin puolin 15 minuutissa ryypyn jälkeen ongelmat ratkeavat, itsetunto asettuu kohdalleen, status toveripiirissä nousee ja suosio vastakkaisen sukupuolen silmissä kohenee. Olet kaikin puolin kelpaava ja häpeästä vapaa tasavertainen kansalainen. Voima virtaa suonissa ja ajatus juoksee kirkkaana”, hän muotoilee.

Suunnilleen näin kuuluu kohtalokas käännekohta tarinassa päihteisiin ratkeamisesta. Tarina on ”hyvin tuttu” Jussille: hän sekä sopii siihen itse että on kuullut sen monta kertaa toisilta toipuvilta alkoholisteilta. Itseään hän kuvailee miellyttämisenhaluiseksi ja samalla herkästi loukkaantuvaksi ja häpeälle alttiiksi.

Jussi aloitti juomisen 13-vuotiaana ja raitistui 30 vuotta myöhemmin.

”Siitä 1970–80-lukujen meidän juopottelevasta nuoriso­porukasta moni alkoholisoitui ja osa kuoli ennenaikaisesti”, hän kertoo. ”Kaikki rakensivat akateemisen uran ja hyvän perhe-elämän. Ja kaikilta se myös meni siinä 10 viimeisen vuoden alamäessä ja helvetissä.”

Toimittaja Johanna Pohjola kertoo teoksessaan Isä pullossa (2020) isästään, jonka elämä noudatti pitkälti tuttua kaavaa. Pohjola etsii vastausta samaan kysymykseen: miksi pidetty ja arvostettu lääkäri joi? Häpeä nousee esiin yhtenä mahdollisena syynä. Mahdollisesti jo lapsuudesta noussut häpeä, jota koetetaan paikata esimerkiksi ”ankarana suorittamisena tai enkelimäisenä uhrautumisena”. Tai pestä pois alkoholilla ja rauhoittavilla.

Virolaiskirjailija Kerttu Rakken novelli antologiassa Tallinnasta pois on sattuvasti nimeltään Kuin kuka tahansa (Nagu iga teinegi). Minäkertoja, nuori naisalkoholisti, pohtii: ”Maailma näyttäytyy humalaiselle muutenkin kirkkaammin värein ja kauniimpana kuin muulloin. Ymmärrettävämpänä. Iloisempana. Omempana.”

Hän jatkaa käymällä läpi alkoholistin puliukko-stereotypiaa, joka nähtävästi on Virossa sama kuin meillä. ”Silloin kun ihminen on puhdas, hän ikään kuin ei olekaan juoppo, huolimatta siitä, onko hän jatkuvasti humalassa vai ei.”

Tilastojen valossa stereotypia on ainakin Suomessa hyvin harhaanjohtava. Arviolta vain muutama prosentti kaikista alkoholismin määritelmän täyttävistä henkilöistä on niin kutsuttuja rappioalkoholisteja.

Tutkija Robert Cloninger hahmotteli 1980-luvulla alkoholistin kaksi perustyyppiä, ja sittemmin ne on pystytty yleistämään muidenkin päihteiden ongelmakäyttäjiin. Tiukkoja kategorioita ne eivät ole vaan pikemminkin jatkumon ääripäät. Tyypin I ihmistä luonnehditaan muun muassa varautuneeksi, pessimistiseksi, jäykäksi, auttavaiseksi ja tunteelliseksi. Hänen vastakohtansa on tyyppi II, joka on lähellä antisosiaalista persoonallisuutta. Tällaiset addiktit ovat Cloningerin mukaan lähes järjestään miehiä, kun taas tyyppi I voi olla mitä sukupuolta hyvänsä.

Toisissa tutkimuksissa on päihderiippuvuuteen kyetty yhdistämään yksi luonteenpiirre ylitse muiden: neuroottisuus eli ahdistuneisuus. Sekin on sana, joka toistuu taajaan päihderiippuvaisten kertomuksissa. Ei ole vaikeaa yhdistää sitä myöskään ylitunnollisuuteen ja miellyttämishaluun; niin tekee myös Cloninger kollegoineen.

”Minä teräksenluja mies, jonka ihanteet olivat ylevät, hyvin kasvatettu, koulun priimus, stipendien ja palkintojen saaja, ihmelapsi kaikissa toimissaan”, luonnehtii eräs Bob-niminen alkoholisti itseään Nimettömät Alkoholistit -kirjassa. Kertomuksesta saa vaikutelman ihmisestä, jolla on – stereotypian vastaisesti – nimenomaan korkea moraali. Niin korkea, että hän sekä itse luhistuu sen alle että pettyy, kun maailma ei toimi sen mukaisesti.

Mari Kahila toteaa Ylen artikkelissaan vuodelta 2018, että ”suurella osasta alkoholisteja on työ, ja he ovat usein työssään todella tarkkoja ja tunnollisia”. Yksi hänen haastattelemistaan neljästä raitistuneesta alkoholistista vahvistaa, että monia päihderiippuvaisia yhdistää perfektionismi ja miellyttämisenhalu. Jutussa viitataan myös herkkyyteen ja sen tuomaan ahdistuneisuuteen: toisen haastatellun mukaan ”normaalit, pienetkin vaikeudet näyttäytyvät suurina vaaroina”.

Kiltti, herkkä ja ahdistunut. Tuttuja kuvailuja päihdeongelmien ulkopuoleltakin. Tutkimusten mukaan päihdeongelmat ovat keskivertoa yleisempiä syömishäiriöitä, varsinkin ahmimiseen liittyviä, sairastavien keskuudessa ja päinvastoin. Syömishäiriöliitto syli ry:n Katri Mikkilä on työssään huomannut päällekkäisyyden. Päihderiippuvuutta ja bulimian tyyppistä häiriötä yhdistävät hänen mukaansa impulsiivisuus, äärimmäisyys ja tietynlainen jäykkyys.

”Sairastunut voi ajatella, että kun kerran aloin syödä tai juoda, kaikki meni jo pilalle.”

Jotkut raitistumista yrittävät alkoholistit voivat toisaalta vaihtaa pakonomaisen juomisen pakonomaiseen syömisen kontrollointiin.

”Sekä päihderiippuvuus että syömishäiriö ovat selviytymiskeinoja, jotka kääntyvät lopulta itseä vastaan”, Mikkilä luonnehtii.

”Vahingollista käytöstä, jonka avulla on helpompi sietää pahaa oloa, jota ei osaa käsitellä.”

Heidi, 39, kasvoi kiihkouskonnollisessa kodissa. Hän kertoo oppineensa araksi ja uhraamaan omat tarpeensa. Tunteita ei silti voinut tukahduttaa: ne heittelivät äärimmäisyyksien ja täydellisen turtumuksen välillä.

”Pienestä pitäen olin aivan yksin niiden tunteiden kanssa”, hän kertoo pöydän yli, mustan hupparin huppu päässään.

Peruskoulussa Heidi sairastui syömishäiriöön. Hän tunnustautuu perfektionistiksi – edes ajokorttia hän ei uskaltanut ajaa, sillä pelkäsi epäonnistuvansa. Kotikasvatusta vastaan kapinoinnista alkanut päihteidenkäyttö ”lähti lapasesta” 19-vuotiaana. Pääasiallisena päihteenä olivat opiaatit, syvää euforian tunnetta tuovat vahvat kipulääkkeet. Nyt Heidi on ollut neljä vuotta ilman korvaushoitoa. Hänen molemmat sisaruksensa ovat hekin addikteja.

”Että voi olla iloinen jostain asiasta”, Heidi pohtii raittiuden merkitystä.

”Ilo on niin vieras tunne.”

Vihaankin voi hänen mukaansa addiktoitua, varsinkin jos on oppinut peittämään herkkyytensä sen alle.

Kimalle-blogia kirjoittava Metta Sävikari kertoo hyvin samanlaisen tarinan. Hän kärsi teini-ikäisenä vuosia syömishäiriöstä ja masennuksesta. Sen jälkeen hän alkoi käyttää kovia päihteitä: amfetamiinia, ekstaasia, opiaatteja. Omien sanojensa mukaan hän jäi kerrasta koukkuun.

”On tosi vaikeaa sanoa ei, koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä”, Sävikari kuvailee puhelimessa miellyttämisenhaluaan.

Lapsesta saakka hän koki olevansa vääränlainen. Hänen kotiolonsa olivat hyvät, mutta häntä kiusattiin koulussa. Sekä syömishäiriö että päihteet olivat hänelle tapa saavuttaa jonkinlaista valtaa.

”Ajattelin, että kun olen kaunis ja laiha, kukaan ei enää kävele mun yli. Ja niin kauan kun mulla on kamaa, mun ei tarvi kokea sitä kelpaamattomuuden tunnetta.”

Huumepiireissä Sävikari koki olevansa kerrankin tervetullut jonnekin. Kaikki muutkin olivat yhtä rikkinäisiä. Aikuisiällä Sävikarilla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä adhd – jolla myös on tutkimuksissa havaittu päällekkäisyyttä päihdeongelmien kanssa. Usein siihen käytetään lääkkeeksi metyylifenidaattia (kauppanimeltään muun muassa Ritalin), joka on amfetamiinin tavoin stimulantti.

”Olin normaalimpi huumeissa kuin selvinpäin. Isku kuin isku – kama pehmentää”, Sävikari sanoo.

Alkoholismi on leimallisesti miesten ongelma ja syömishäiriö naisten, joskaan sukupuoliero ei kummassakaan ole niin suuri kuin stereotypia antaa ymmärtää. Katri Mikkilä arvelee tämän johtuvan kulttuurisista seikoista: alkoholin ajateltiin pitkään kuuluvan miehisyyteen, ja vastaavasti naisten on odotettu kontrolloivan ruumistaan ja pysyvän pieninä ja siroina.

A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja Hannu Jouhki toteaa, että yleensä tunnollinen persoonallisuuspiirre yhdistyy vähäisempään addiktiiviseen käyttäytymiseen. Neuroottisuuden hänkin mainitsee riippuvuuksille altistavana piirteenä. Jouhkin mielestä on kiinnostava kysymys, onko kiltteydellä ja herkkyydellä yhteyttä päihderiippuvuuteen.

”Ehkä yhteys voisi löytyä stressin tai kielteisten tunteiden käsittelyn kautta”, hän pohtii puhelimessa.

”On loogista, että ihmiset, jotka vaativat itseltään paljon, ahdistuvat helposti. Silloin saattaa haluta vain pois vallitsevasta olotilasta, esimerkiksi pakenemalla nopeaan mielihyvän tunteeseen.”

Jouhki uskoo, että yksi riippuvuuden keskeisistä tausta­tekijöistä liittyy todellisuuspakoisuuteen. Tämä pätee kaikkeen riippuvuuskäyttäytymiseen, päihteistä pelihimoon. Pakenemishalua voi hänen mukaansa aiheuttaa ahdistuksen ja stressin lisäksi kelpaamattomuuden tunne. Juuri se, mitä Sävikari kuvasi ongelmiensa taustasyyksi ja mitä toisaalta täydellisyyden tavoittelu itsessään ruokkii.

Joka tapauksessa Jouhki ei usko, että kiltti ja mukautuva ihminen käyttäisi päihteitä ensi sijassa halutakseen kapinoida, vaan todennäköisemmin helpottaakseen ahdistustaan. Juuri tähän lopputulokseen tuli myös Cloninger tutkittuaan tyypin I alkoholisteja. Alkoholi tunnetusti vähentää estoisuutta lamaamalla keskushermostoa.

”Voi kysyä, onko se sinänsä paha, jos saa haarniskaa pudotettua”, Jouhki pohtii.

”Huolestuttavaa on, jos alkoholista tulee tunnesäätelyn keino. Silloin se kehittyy helposti riippuvuudeksi.”

Tapaan Jani-nimisen 46-vuotiaan miehen, joka epäilee omissa riippuvuuksissaan olleen kyse tietynlaisesta tunne-elämästä, ei niinkään tietystä päihteestä. Hän käytti alkoholia, rauhoittavia lääkkeitä ja kannabista sekaisin, ja kun hän pääsi niistä irti, aluksi tilalle vain tulivat videopelit ja ”veren maku suussa juokseminen”. Nyt Jani on ollut raitis vajaat viisi vuotta.

”Varsinkin positiiviset tunteet puuttuivat. Ilo, mitä se on?” hän naurahtaa synkästi. ”Sitä vihaa itseään ja syyttää kaikkia muita.”

Jani kertoo tunteneensa koko ikänsä olevansa erilainen ja vääränlainen – käyttäen aivan samoja sanoja kuin Sävikari. Kelpaamattomuuden tunne, toisin sanoen häpeä, on näkynyt ahdistuneisuutena.

”Pyörittelin mielessäni: Entä jos? Entä jos teen jotain väärin?”

Hänen lapsuudenperheessään käytettiin raskaasti alkoholia. Sisarukset eivät ole päihderiippuvaisia mutta ovat Janin mukaan kylläkin ”kaataneet tunne-elämänsä työhön”.

On kuin päihde vapauttaisi kiltissä ihmisessä jotain, mille ei ole sijaa päivänvalossa. Alkoholistin ”kahta minää” kuvataan mieleenpainuvasti Mari Kahilan artikkelissa. Yksi haastateltava on selvänä ”tasapainoinen, rehellinen ja rauhallinen perheenisä” ja humalassa ”epärehellinen, ylimielinen ja kaikkivoipa oman elämänsä mestari”. Jo Nimettömissä Alkoholisteissa kaksinaisuus tulee vastaan: miellyttävä, lahjakas, lupaavaa uraa tekevä mies, joka muuttuu vastenmieliseksi ryypätessään. Ja hän todellakin ryyppää, ei maistele alkoholia seurassa. Ihmistyyppiä verrataan Robert Louis Stevensonin romaanista tuttuun hyveelliseen tohtori Jekylliin ja hillittömään herra Hydeen.

Ei ole todisteita, että Stevenson olisi kirjoittanut teoksensa nimenomaan päihdeongelman allegoriaksi. Tiettävästi hän halusi satirisoida aikansa viktoriaanista yhteiskuntaa, jossa ruumiilliset halut kätkettiin äärikontrolloidun julki­sivun taakse. Romaanissa Jekyll kuitenkin muuttuu Hydeksi juotuaan erityistä nestettä. Itse dikotomiasta tulee mieleen suorittaja, jonka haarniskan alkoholi pudottaa.

”On ilkeä mies, ja on kiltti mies”, luonnehditaan Heikki Salon Kynsilehto-teoksen (2001) yhdessä novellissa, jonka kertojana on juopon koira. ”On kuin olisi kaksi isäntää, eikä kumpikaan niistä oikeasti olemassa.”

Edessäni istuu kolmekymppinen mies, joka on trimmannut partansa ja sitonut vaaleat hiuksensa siististi lyhyelle poninhännälle. Silmälasien takaa erottuu terävä katse.

”En ole ollut työttömänä kertaakaan elämässäni. Minut haettiin kotoa töihin”, vuoden raittiina ollut Ari kertoo. ”Joskus kirjaimellisesti, koska olin niin kännissä.”

Hänkin sanoo tunteneensa itsensä aina ulkopuoliseksi ja erilaiseksi, ikään kuin ei olisi samalta planeetalta kuin muut. Korkea älykkyys erotti Arin muista jo lapsena. 10-vuotiaana hän pelasi shakkia aikuisia vastaan.

”Sitten myöhemmin tuli kaikkea muuta, niin että piti kovettaa itsensä.”

Ari mainitsee pelänneensä tunteita: älyllisyys sai aikaan sen, että ei ollut mitään keinoja käsitellä tunteita. Alkoholi on hänelle, kuten opiaatit Heidille ja amfetamiini Metta Sävikarille, ollut siis juuri sellainen tunteidensäätelykeino, josta Jouhki varoitti – keino tasoittaa tunnehuippuja.

”Kun jokin on mennyt hienosti, otetaan huikka. Kun jokin on mennyt huonosti, otetaan huikka. Hukutetaan se tunne.”

Hän käyttää päihteistä myös sanaa ”pakotie”. Ne toivat seikkailun makua tasaiseen elämään. Hän naurahtaa, kun tiedustelen, pitääkö hän itseään perfektionistina. Omien sanojensa mukaan hän ei kykene nauttimaan ”99 prosentin asioista – pitää olla sata”. Epäonnistumisia hän ei hyväksy. Tämä tuottaa tietysti musertavia suorituspaineita. Ari kertoo eräästä ampumakilpailusta, johon osallistui: hän alkoi ampua paremmin sillä sekunnilla, kun tajusi, ettei pystyisi enää voittamaan.

Ainoa vaihtoehto täydelliselle suoritukselle on läskiksi lyöminen.

”Olen ollut hyvä lähestulkoon kaikessa, mitä teen”, Ari sanoo. ”Toisaalta olen tehnyt aika vähän. Jos en ole onnistunut heti kaikessa, olen jättänyt kaiken kesken.”

Alkoholi oli juuri sellainen nopea ratkaisu, jota hän kaipasi kaikkeen – ”tai eihän se mikään ratkaisu ole”. Alkoholistin kaksinaisuudesta Arilla on oma versionsa, joka toisaalta muistuttaa Sävikarin kertomusta.

”Join ollakseni normaali ihminen”, Ari hymähtää. ”Minähän olen selvin päin ihmishirviö.”

Tietenkään kaikki päihderiippuvaiset eivät ole erityisen kilttejä tai herkkiä, kuten eivät kaikki syömishäiriöistä kärsivätkään. Tarinoita on laidasta laitaan ”ja kaikkea siltä väliltä”, kuten raitistunut alkoholisti Jussi asian muotoilee.

Päihderiippuvaisia hoitavan Avominne-klinikan perustaja Mika Arramies, itsekin raitistunut alkoholisti, korostaa riippuvuuden aivokemiallista pohjaa. Hänen mukaansa alkoholismi ei katso sosioekonomista asemaa – tarvitaan vain sille altistavat perintötekijät. Tällaisen ihmisen hermostoon alkoholi tulee kuin ”kotiin”, ja tämä selittää aineen vahvan vaikutuksen.

”Tyypillinen asiakkaamme on työelämässä oleva perheenisä tai -äiti”, Mika Arramies kertoo Tampereen klinikan aulassa kahvikupin äärellä.

Työelämässä oleva perheenisä tai -äiti. Kuin kuka tahansa.

Vuonna 2013 Avominne-asiakkaissa suurin yksittäinen ammattikunta olivat lääkärit. Samaa saattoi sanoa jo 1800-luvulla morfinisteista. Tätä on selitetty sillä, että lääkärit pääsivät ja pääsevät helposti käsiksi riippuvuutta aiheuttaviin aineisiin. Johanna Pohjolan lääkäri-isä kirjoitteli itselleen reseptejä lääkepirtusta ja päihdyttävistä unilääkkeistä.

Arramies vahvistaa, että alkoholisti on usein kova tekemään töitä. Se on kuitenkin hänen mukaansa riippuvuuden seuraus, ei välttämättä syy.

”Alkoholisti tekee keskiviikkona maanantain ja tiistainkin työt”, Arramies selittää.

Toisin sanoen alkoholisti juo viikonloput, on enemmän tai vähemmän krapulassa alkuviikon ja työskentelee raivoisasti loppuviikon. Tätä myös Pohjola mietiskelee kirjassaan: kumpi oli ensin, muna vai kana? Kiltteys läheisiä kohtaan voi sekin olla humalakäytöksen paikkailua. Heikki Salon novellin juoppo koiranomistaja ”pyytelee anteeksi, tarjoaa herkkuja ja tahtoo ulkoilla” selvänä päivänään.

Sama muna-kana-logiikka pätee Arramiehen mukaan ahdistuneisuuteen. Runsas alkoholinkäyttö aiheuttaa itsessään ahdistuneisuutta – myös heille, joilla sitä ei ole alun perin ollut. Toisaalta moni painottaa ahdistuneisuuden, häpeän tai vastaavan tunteen edeltäneen päihteitä.

Avominne-klinikan informaatiomateriaalissa painotetaan, että ”riippuvuus tuottaa tietynlaista käytöstä, ei tietynlaisia ihmisiä”. Toisin sanoen mitään yksittäisiä kaikille addikteille tyypillisiä luonteenpiirteitä ei olisi olemassa. Sen sijaan eri ihmiset kyllä voivat käyttäytyä alkoholisminsa vaiheissa hyvinkin samalla tavoin.

Esimerkki tästä on riippuvaisen kaksinaisuus. Arramies kutsuu ”herra Hydea” kemialliseksi persoonaksi. Hänen mukaansa se on oikeastaan psykoottinen tila. Arramies ei siis usko vanhaan sanontaan, jonka mukaan ”in vino veritas” eli herra Hyde olisi jotenkin aidompi ihmisen ydin tohtori Jekyllin lempeän pinnan alla.

”Sairaus ja ihminen ovat kuin yö ja päivä keskenään”, Arramies toteaa, lähes samoin kuin Mari Kahila artikkelissaan.

”Päihteet muuttavat aivokemiaa, siksi persoona muuttuu.”

Avominne-klinikoiden hoitofilosofia pohjautuu samaan 12 askeleen ohjelmaan kuin aa-ryhmien. Arramiehen mukaan tavoitteena on ihmisenä kehittyminen itsetutkiskelun avulla ja vapautuminen haitallisista luonteenpiirteistä, kuten impulsiivisuudesta, katkeruudesta ja liiasta kiltteydestä. Mielenrauhan olisi tultava niiden tilalle. Sen, että muistaa, mitä ilo on.

”Kysymys ei ole siitä, miksi Jeppe juo”, Arramies ilmoittaa, ”vaan siitä, miksei Jeppe pysty lopettamaan.”

Hänen mukaansa ihminen voi raitistua vain yhdellä tavalla: oppimalla välittämään itsestään. Mieleeni palaa aiemmin haastattelemani Janin käyttämä sana riippuvuuden perimmäisestä luonteesta.

Rakkaudenpuutostauti.

Tai kuten rap-artisti Mikko Tähti riimittelee kappaleessaan Amfetamiinille: ”Oon mä sit siviilis, linnas tai Hyksis, ilman sua kaikkialla oon ihan yksin.”

Myös A-klinikkasäätiön Hannu Jouhki mainitsee irrallisuuden yhtenä motiivina päihteidenkäytölle. Johanna Pohjola siteeraa kirjassaan teorioita, joiden mukaan addiktioiden juurisyy olisi tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden kokemus – riippuvuushan voi syntyä mihin tahansa muuhunkin kuin päihteeseen. Tyhjyyttä vastaan taistellaan päihteen, pelaamisen tai ahmimisen tuomalla hetkellisellä pakoreitillä. Tai hakemalla oikeutusta olemassaololleen olemalla kiltti, ahkera tai järkevä. Tai kaikilla edellä mainituilla.

Eikä ilmeisesti yksikään pidemmän päälle toimi.